Itse kirja ja aihe
vaikuttivat yhdentekeviltä mutta ystävä, joka sen työnsi lainattavaksi ja
luettavaksi, heitti etäsukulaisestaan muutaman sanan, jotka herättivät
mielenkiinnon.
Luin Adolf Mobergin
nuoruudenmuistelman heti – noin sata sivua, rajoitettu painos, ei saa mistään.
Ruotsinkielinen teksti näkyy julkaistun vajaat sata vuotta sitten
tieteellisessä sarjassa. Löytäminen hyvin vaikeaa.
Nyt olen kahden vaiheilla
kuin puu, jota lähestyy mustarastas.
Minulla on käsitys
kirjankustantajista, eikä tuo käsitys valitettavasti ole kovin myönteinen. En
ole nähnyt julkisuudessa sitä selitystä painetun materiaalin myynnin laskuun,
että kustantajat olisivat menettäneet tuntuman. He eivät enää tietäisi, miten
kirjoja ja lehtiä tehdään ja mistä ihmiset innostuvat niin paljon, että ovat
valmiita maksamaan rahaa.
Olen jopa saanut
tilaisuuden tutustua kirjastojen nimikekohtaisiin lainaustietoihin. Ne ovat
salaisia, koska hiukan pyörittelemällä näkee lainaajan henkilötiedot.
Kustantajien vastaavia luetteloita en ole viime aikoina nähnyt, ennen kyllä.
Tarkoitan tällä, että tiedän, kuinka monta kappaletta romaania X on
peruuttamattomasti myyty ja vastaavasti kuinka monta kertaa sama teos on
lainattu kirjastosta Y tai vastaavasti jonkin seudun yleisistä kirjastoista.
Tiedän nyt varmasti, että
tätä nykyä kukaan ei osta eikä lainaa runoutta, ei minkäänlaista. Arvaan että
runot esimerkiksi tässä blogissa aiheuttavat teissä lukijoissa tympääntymistä. Kun
kuitenkin näen, kuinka monta kertaa tällä sivulla on vuorokaudessa käyty ja
miten pitkään on viivytty, luulen olevani maan merkittävimpiä runouden levittäjiä,
koululaitoksen pakottamat pois lukien. Jään odottamaan rahapalkintoja ja
kunniamerkkejä.
Mielestäni tämä Mobergin ”Hyvä
taival. Professori Adolf Mobergin omaelämäkerta vuosilta 1813 – 1836” pitäisi
heti paikalla julkaista uudelleen ja toimittaa kirjakauppoihin. Tiedän että
toive on aivan turha.
Perusteluja on kaksi.
Kirjanen on uskomattoman hyvää tekstiä, eläväinen, mielenkiintoinen, hauska eli
samaa tasoa kuin 1800-luvun harvat kirjallisina huippuina pidetyt muistelmat
(Chateaubriand, Goncourt…) ja tarinana muuten samanlainen kun Dickensin parhaat
romaani (David Copperfield).
Toiseksi: tarina hipoo
uskomatonta mutta on totta.
Moberg oli rutiköyhän ja
pahasti alkoholisoituneen suutarin poika Bromarvin seudulta. Hän menetti
äitinsä kesken lapsuutensa ja joutui kokemaan kovuutta ja ynseyttä minne
menikin. Mutta hän oli merkillinen lahjakkuus. Hän ällistytti papin lukemalla
kinkereillä katekismusta sisältä 3 – 4 -vuotiaana ja seuraavan vuonna osaamalla
lisäksi ulkoa koko sen kirjallisuuden, jota aikuisilta maalaisilta edellytettiin.
Isännät olivat ihmeissään
ja hänelle kerättiin kolikoita lukemisen ja kirjoittamisen jatkamiseen ja ennen
pitkää hän pääsi Turun katedraalikouluun.
Hän kuoli korkeassa iässä
1895. Sitä ennen hän oli ollut yliopiston fysiikan professori, yliopiston
rehtori ja saanut muiden kunnianosoitusten ohessa valtioneuvoksen arvon.
Muistelmassa on merkillistä
pohjaltaan nöyrä ja avoin asenne. Kirjoittaja kuvaa typeryyksiään tekemättä
niistä kauhean isoa numeroa. Hän kertoo typeräksi osoittautuneesta ylpeydestään
tultuaan ylioppilaaksi pari vuotta ennen Helsingin yliopiston komean
rakennuksen valmistumista ja mainitsee oppineensa vain asteittain kiittämään
menestyksestään Jumalan johdatusta – mutta selostaessaan opiskeluaan
kandidaatiksi ja ultimusmaisteriksi hän aivan rauhallisesti vertailee
oppimiskykyään ja taitojaan hyviin ystäviinsä ja huomauttaa olleensa
perinpohjaisempi ja nopeampi kuin toverinsa ja päätyneensä sitten auttelemaan
heitä.
Minulle oli kaiken
jälkeen yllätys, miten vaativa tuon aikakauden loppututkinto oli. Siinä oli
etevimmälläkin tekemistä, vaikka tilanne olisi ollut sellainen kuin Mobergilla,
joka sanoi, että Hegelistä hän ei yrityksistään huolimatta saanut selvää ja
Kantista vain jonkin verran. Muista toimistaan hän mainitsee opetelleensa
kovasti soittamaan viulua ja laulamaan kvartetissa, mutta sävelkorvan ja
lahjakkuuden puuttuessa heittäneensä kesken. Kuvaus juhlallisen promootion juhlarunon
kirjoittamisesta on itseironinen – lahjoja ei ollut, joten hän tukeutui juuri
uransa aloittaneen dosentti Runebergin tekstiin ja suoriutui herättämättä
kiusallista huomiota. Seurahuoneella hän mainitsee kuvattuaan itsensä siivona
nuorukaisena, joka oli promootioita varten oikein ajattanut partakarvansa ja
viiksen tapaiset pois, että primus- ja ultimusmaisterit joivat itsensä
tunnottomaan tilaan – siis Cajander ja hän.
Sekään ei ole naiiviutta,
kun hän kertoo onnistuneesta kosiomatkastaan Rosan luo: ”Hän oli menettänyt entisen
raikkaan kukkeutensa, oli hiukan laihtunut. Eräällä Ahvenanmaan mantereelle
tehdyllä talvimatkalla hän oli ajanut sulaan Teilissä ja siitä johtuneen pahan vilustumisen
ja ankaran hammassäryn takia menettänyt pari etuhammasta, ei ollut niin vilkas,
mutta ystävällisempi ja mikä mahdollista vielä entistä kauniimpi silmissäni…”
Ja koko tarinaa
kirjavoittavat täsmälliset maininnat papeista, jotka hakkasivat vaimon ja
lapset ja jopa lukkarin ja kappalaisen tervapampulla joka viikko, toisista
jotka sammuttivat vähätkin hengenlahjansa viinaan, tyrannimaisista
professoreista jotka harjoittivat täydellistä mielivaltaa virkatehtävissään,
toisista joilla ei ollut juurikaan tietoja omasta opetusaineestaan eikä
myöskään mielenkiintoa sitä kohtaan, ja sitten lyhyitä luonnehdintoja opintojen
paahtamisen kesken luetusta Don Quijotesta tai Goethen runotuotannosta.
Runsaasti mainintoja
saavat merkkihenkilöt – yliopistolla vierailleesta keisarista ja maan
mahtavimmista alkaen – ja opiskelijatoverit, joista hankauksia aiheuttivat
etenkin väkivaltaisuudesta ja harkitsemattomuudesta tunnetut pohjalaiset,
joista riidanhaluisimpia oli kandidaatti J.V. Snellman…
Moberg on jätetty pois
Kansallisbiografiasta mutta mainittu Kansallisessa elämäkerrastossa. Heikel
mainitsee hänet lauseella ja Klinge ei nähdäkseni lainkaan.
Arvioni mukaan
kysymyksessä on yliopisto- ja sivistyneistökuvauksen kannalta ja siis aivan
yleisesti elämänkuvana – kirjallisuutena – 1800-luvun huipputeos.
Jotenkin ymmärrän, ettei
joka suunnalta työllistetty ja etenkin kirkollisten piirien sosiaalista
omaatuntoa kolkutellut fyysikko pitänyt muisteluksen jatkamista
välttämättömänä. Silti: sääli.
Voisi tuon kuvauksen perusteella olla aineksia moneenkin. Isossa resurssi- ja kieliympäristössä jopa jonkinmoinen elokuvakin. Mutta meillä käytännössä tuskin edes radiokuunnelmaa, sikäli kuin sellaisiakaan enää tehdään.
VastaaPoistaKiitos tästä mielenkiintoisesta kirjavinkistä. Kyllähän proosa ja tietokirjavinkit kelpaa, mutta runous... Ainakin omalla kohdallani se puoli on lähtökohtaisesti aika kiinni, maku on lyöty kiinni kauan aikaa sitten ja lujasti ja siitä poiketaan harvoin. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta!
VastaaPoistaKuulostaa siltä että pitäisi ilmoittautua vapaaehtoiseksi skannaajaksi.
VastaaPoistaTarkoitatko tätä?
VastaaPoista"Hänen omaelämäkertansa ilmestyi postuumisti 1927, suomennettu nimellä Hyvä taival" (Wikipedia)
Kommentti jäi vähän kesken. Tuo mieshän on myös Suomen luterilaisen evankeliuymiyhdistyksen perustajia ja virsirunoilija. Siinä voi olla syy, miksi häntä on uskonnolle vihamielisessä maassamme vieroksuttu.
PoistaSuomenkielinen Wikipedia kertoo Mobergin toiminnasta oikeastaan vain tämän kirkollisen puolen. Ruotsinkielinen Wikipedia sen sijaan kertoo olennaisen eli laajan tieteellisen toiminnan.
PoistaKiitos tästä lukuhetkestä, jonka nautimme näin välillisesti arvoisan edustajamme välityksellä! 😉
VastaaPoistaVaikuttaa mielenkiintoiselta mieheltä että kirjalta,kiitokset hra Kemppinen,että kerroitte Mobergista.En ollut ennen kuullutkaan.Tämä muistuttaa Veijo Meren Suomen historiasarjan tavoin siitä,kuinka monia unhoon jääneitä mutta muistamisen ja tutustumisen arvoisia karaktäärejä tälläkin niemellä on toiminut ja vaikuttanut.
VastaaPoista"tätä nykyä kukaan ei osta eikä lainaa runoutta, ei minkäänlaista. Arvaan että runot esimerkiksi tässä blogissa aiheuttavat teissä lukijoissa tympääntymistä."
VastaaPoistaEdellinen on surullista, jälkimmäinen ei pidä paikkansa - kunhan on hyvää, kuten tang-kauden runot. Mutta ehkä syynä on myös nykyrunous: riimit on hylätty ja sisältö on paskaa (anteeksi karkeuteni).
Runous ei kuole koskaan, ja sitä tehdään enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta kulttuurin levityksen ja kulttuurimedian tilanteen takia meidän on vaikea edes tietää, mitä on tarjolla. Kyberaikakauden runouspommi: Vastakaanon, toimittaneet Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi.
VastaaPoistaMinua vastaan tuli Peter Pomerantsevin kirjayllätys:"Mikään ei ole totta mutta kaikki on mahdollista". Se valaise osaltaan nykyisen Venäjän toimintaa ja logiikkaa.
VastaaPoistaKirjan mukaan venäläinen pimeä raha on tulvallaan hukuttamassa Lontoon sydämen. Kaikki on kaupan. Cameronilla on mietinnän paikka.
Lukulampun alla Kunnaksen Ilkka
Tilauksessa on Tarmioiden Maailman runosydän muutamien nimien tähden. Kirja ei sovellu luettavaksi sängyssä, mutta ehkä kasvien prässämiseen, jos joku vielä harrastaa sellaista.
VastaaPoistaKyllä vaan minä olen lainannut Kallion kirjastosta runoja ja jopa näytelmiäkin aina silloin tällöin, ja jopa ostanut divareista tulenkantajien aikalaisia ja muita unohdettuja.
VastaaPoistaAdolf Mobergin "Hyvä taival" on oikein mielenkiintoinen kirjavinkki. Se on julkaistu myös suomeksi Anna ja Heikki H.Herlinin 60-vuotispäivänä Helsingissä 1961, toimittajina Kirsti Herlin ja Raimo Hyytiäinen. Kirjaa on painettu 200 kappaletta. Sain itse kirjan kaukolainana Kuopion kirjavarastosta Tampereen kaupunginkirjaston kautta varustettuna numerolla 152. Se on osoitettu Kyllikki ja Erkki Kansanaholle kesällä 1962, tervehtien Kirsti ja Pekka Herlin. Lisäksi sisäkannen leiman mukaan kirja on piispa Paavo Kortekankaan lahjoitus.
VastaaPoistaLähettelen väsyksiin saakka linkkejä tutuille mm Kemppisen erityisen onnistuneisiin. Mu-Lan herätti poikkeuksellista ihastusta, kiitos.
VastaaPoista