Sivun näyttöjä yhteensä

26. kesäkuuta 2013

Wallander, haudattu



Henning Mankellin pieni Wallander-kirja ”Haudattu” on 2000-luvun alussa Hollannissa jaeltu liitännäiskirja, josta on nyt otettu painos yleiseen jakeluun. Ainakin näiden Ystad-tarinoiden kirjoittamisen Mankell lienee lopettanut.

Nyt suomeksi ilmestynyt kirja on aivan sympaattinen ja monin tavoin sävyiltään Maigretit mieleen tuova. Pääasia ei tässäkään ole murha eikä selvittäminen eikä sovitus, vaan ahdistus. Taas rikoksen uhri on poliisi, jonka täytyy selvitellä sitä, vaikka ei lainkaan tekisi mieli.

Rikostarinan liitteenä on Mankellin pieni kirjoitus rikosromaaneille ryhtymisestä ja muutama miete alalla toimisesta.

Mielelläni hoputtaisin ”dekkareiden ystäviä”, joista nykyinen arkkipiispa näkyy olevan yksi, lukemaan tuon esseen. Koska siihen tarjoutuu tilaisuus, täydennän sitä hiukan.

Rikos on yhteiskunnan kuvastin. Rikosromaani voi olla tärkeä, koska joskus se kuvastaa juuri sen, mitä yhteiskunta ei haluaisi nähdä, ja puhuu sellaista, mitä yhteiskunnassa ei ole tapana puhua. Parhaimmillaan se ei oikein ole valtaeliitin mieleen. Jos käy niin, kuten Mankellille, että rahaa maksavat ostajat ovat kuitenkin eri mieltä.

Tällainen on onneksi taiteessa tavallista. Elokuvassa Villin lännen tarinat eivät kerro Yhdysvalloissa 1870-1880, vaan elokuvien valmistusajasta. Esimerkiksi 1930-luvun vielä jotenkin huoleton eli pinnallinen maailma näytetään pahoina punaisina ja hyvinä valkoisina (Hyökkäys erämaassa), vaikka käy ilmi, että omissakin on luihua väkeä. Sitten 1950-luvulla ikä- ja sukupolviongelmat tunkeutuvat kuviin (Red River, Rio Bravo, Sheriffi). Jossain vaiheessa näkökulma kääntyy nurin (Pieni suuri mies), ja pitkän kehityksen lopussa on aika musta väkivalta (Armottomat).

Mankell kirjoittaa kuin kuka tahansa, hänen sankarinsa voisi olla jokainen, ja suurin osa hänen henkilöistään on jokamiehiä. Hänen kirjojensa raskasmielisyys on uskon, toivon ja rakkauden puutetta.

Ehkä hän – ja Ingmar Bergman – tuhahtaisivat silmänkääntötempulle, mutta mielestäni uskon, toivon ja rakkauden turha etsiminen on hengellisyyttä.

Rikoskertomuksista saattaa erehtyä. Kirjoittajat erehtyvät usein itsekin. Hallitsevaan asemaan nousee arvoitus, mysteeri. Arvoitus ratkaistaan. Kaikki on hyvin, ja viihde on tehnyt tehtävänsä eli ravinnut suunnilleen saman kuin pieni lasillinen vettä.

Itse asiassa arvoitus ja mysteeri eivät ole sama asia. Tyypillinen arvoitus on samanlainen kuin matematiikan tehtävä. Vastaus on jo kysymyksessä. Se on osattava johtaa sieltä perinteisten kaavojen ja yhtälöiden keinoin. Toisenlaistakin matematiikkaa on, mutta sen osaamista ei edellytetä korkeakouluissa.

Murhamysteerien kummallisen suuri määrä lyö silmille saduista ja jumaltaruista, ja parhaimmillaan se on kuin Matteuksen evankeliumi. Vaikka tekijä, teko ja motiivit on kaikki esitetty selkeästi, mysteeri jää. Tuon tekstin kirjoittaja tai kirjoittajat ovat turvautuneet hyvin kummalliseen, surrealistiseen keinoon. Teloitetun uhrin ruumis katoaa haudasta noin vain, vaikka oikeastaan sellaistakin osattiin varoa.

Lisäksi tarinassa on se klassinen, keskeinen piirre, että murhattava pakenee kohti kirvestä. Tuon tarinan motiivia jää kysymään, koska pääsiäistään pahoin lähestyvä sankari vihjailee jatkuvasti odotettavissa olevista tapahtumista.

Tässä Mankellin kirjaan liittyvä selitys tai essee tulee takaisin. On yllättävää, että kirjailija ilmaisee sen melkein suoraan. Taiteellinen teos, myös rikosromaani, tässä tapauksessa Mankellin Wallander-tarina, on myös ennustus tulevasta.

Realismi kaatuu tähän. Kysymyksessä ei voi olla selostus siitä, mitä on. Kysymyksessä on kertomus siitä, mitä on tulossa. Mankellin maailmassa tulossa on syksy ja talvi, liejua Skoonen pelloilla ja liejuun haudattuna luurankoja, jotka varmaan kolahtelevat säkkiin koottaessa. Bergmanilla tulevaisuus on talvinen, tyhjä kirkko, josta Jumala on poissa. Ihminen, esimerkiksi pappi, laahustaa alttarin ja sakastin väliä täysin yksin.

Ainoa valo on talven valoa, saitaa, sairasta ja pian päättyvää.

Hedelmistään puu tunnetaan, marjoista pensas. ”Haudatun” marjapensaiden alla on kuolleita, joista kukaan ei ole oikeastaan välittänyt, kuten ei elävistäkään.




14 kommenttia:

  1. Hups. Kuvittelin ymmärtäneeni mutta en sitten tuolla tavalla. Kiitoksia näkemyksestä (Matteus). Wallanderista en tiijä mittää.

    VastaaPoista
  2. Hm. Hiukan panee kysymään että miksi kiertelet ja kaartelet tuota hengellisyyttä. Miksi otat sen esille kerta toisensa jälkeen, ja aina kierolla tavalla. Eihän siinä ole mitään mystistä. Se on maailman yksinkertaisin asia.

    Ei ole mitään ellei ole jotain.

    Sanot sanoja, miksi et usko niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole mitään ellei ole jotain.

      Tämäkö oli olevinaan jotain syvällistä?

      Poista
    2. Ellei ole jotain ei ole mitään.

      Poista

  3. Länkkäreitä on niin montaa lajia. Kenties sieltä sopisi tislata tähän hätään julistusta oman kohtalonsa isontamisesta. Kun vihdoin on tilaa. Preeriaa riittää ja herravaltaa ei ole. Pikemminkin ihmisvalta ojentaa niitä aareja luvaten omiksesi jos kynnät ja kylvät. Sato on sinun ja perheesi. Niitä revolveritaistelujakin sai käydä kuin kreivit ikään. Ja niin se sivilisaatio eli kaupunki,pormestari,nimismies,pappi,opettaja, kauppias kohosi. Sitä näytelmää kelpasi kelata. Rasismi oli yhtä itsestään selvä juttu inkkareita ja nekruja kohtaan kuin siinäkin maanvalloituksessa eli viljelyyn alistamisessa kuin oli ritarien suhde virolaisiin tai viikinkien suhde suomalaisiin.

    Sellaisessa kuin Cronicle of Higher Education uutislehdessä oli essee Tarantinon Django Unchained elokuvasta (yhä Tennispalatsissa esillä pojankoltiaisille 165 min). Siinä tätä veristä ja rulettia, valtiuden ja sen nujertamisen draamaa esitetään väri- ja älykylläisenä vuoksena. Nato- ja sotesivistyksessä mökkeileviksi kultivoidut suomipolot eivät elokuvasta irti muuuta saa kuin väkivallan itsetarkoituksellisuuden. Se älypuoli ei sinkoile kipinää, ellei ahjoon panna työtä ja ponnistelua eli polteta kirjoja.

    Arkistossa näytettiin Truffaut ja Depardieu vuodelta 1981. Se nainen viereistä talosta. Näissä uuden aallon ranskalaisissa leffoissa tulee kuvina ja tapahtumina esiin europpalaisen yläluokan sosiaalisista (=työjohdollisista) vastuista vapautuneiden perillisten sofistikoituneet elämäntunnot ja kivut enemmistön banaaliuden keskellä.

    Ja enemmistöhän niissä länkkäreissäkin oli saluunarahvasta ja oman nahkansa/hetkenhimonsa varjelijaa. Sankarit ratsastavat harvemmassa. Ja jännästi ne jäävät aaveratsastajiksi. Herkut livahtavat sivusuun. Liika jätskikö turruttaa makuhermon. Joka tapauksessa oli kiva ajatella että Truffaut olisi henkikaverini. Ja että jotain isompaa saisi janota. Ei se muuten rakkauselokuva ollut ellei sitten rakkaudesta oman itsensä taivasosaan. Minusta Sakari Toiviainen ja Ywe Jalander (1983) tulivat johtaneeksi harhaan kun niin painokkaasti asiain näytön ulkoista puolta toivat esiin Orionin esitteliuskassa.Seuraava esitys muuten 30.6. klo 18.00.

    Siellä näkee millaiseen koepurtiloon mies pannaan tankkeri-insinöörinä. Niin ja koko leffahan on oikestaan laboratoriokoe parin ihmisen outoudesta isoavuudestaan, ja maailman ahtaudesta suuremmoisemman vaateissa eläville kulttuuri-ihmisille. Muistanpa vielä potkaista Aleksander Stubbia. Hän surku meni nokkeloimaan USA-EU kaupaneuvottelujen kevennkseksi kuinka ranskalaisen elokuvan ei korkeatasoisuutensa takia tarvihe amerikkaista pelätä. Että rauha rauha. Ja viihtyillään. --Ihan niinkuin tässä ei meikällä olisi kyllin häpeämistä itsessäänkin, pitää vielä kantaa ministerien röyhdöksiä rintamuksillaan.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, kun elokuvakerholaisena katseli mustavalkoisia filmejä. Voi, että ne olivat hyviä! Niissä ei turhia efektejä viljelty!

      (huokaus)

      Eipä ole Hampurikaan samalainen kuin ennen...

      Poista
  4. "Rikos on yhteiskunnan kuvastin. Rikosromaani voi olla tärkeä, koska joskus se kuvastaa juuri sen, mitä yhteiskunta ei haluaisi nähdä, ja puhuu sellaista, mitä yhteiskunnassa ei ole tapana puhua."

    Juuri näin.

    VastaaPoista
  5. "Elokuvassa Villin lännen tarinat eivät kerro Yhdysvalloissa 1870-1880, vaan elokuvien valmistusajasta."

    Tämä on luonteenomaista, paitsi taiteelle myös historiankirjoitukselle: on hetki, jota tarkastellaan, tarkasteluhetki sekä lukuhetki. Kun tarkasteluhetki (kirjoittamish.) ja lukuhetki etääntyvät riittävästi, syntyy toisinaan ratkiriemukkaita kokemuksia (esim. 1970-luvulla kirjoitettu Kansankunnan historia. Myös se, joka vanhat historian koulukirjansa säilyttää saa kokea monta iloa.

    VastaaPoista
  6. Olen monesti miettinyt johtuuko amerikkalaisissa scifi-elokuvissa oleva pelko avaruusolentojen hyökkäyksesta maahan/USA:an syyllisyydestä intiaanien kohtelusta, ajatuksesta, että meidänkin vuoromme tulee kerran, meitä kehittyneemmän lajin toimesta.

    VastaaPoista
  7. "uskon, toivon ja rakkauden turha etsiminen on hengellisyyttä."

    Olisiko kyse siitä, että etsitään mustaa kissaa pimeästä huoneesta. Ateistit uskovat, että sitä ei ole, koska sitä ei ole todistettu, uskovat, että se on, vaikka sitä ei ole todistettu. Kummallakaan ei ole ole lamppua (varmaa tietoa).
    Kissa - jos sitä on - on pantteri ts hyvin vaarallinen.

    VastaaPoista
  8. Usko on elävä ja vikkelä. Outo otus. Tehdääns niitä tekoja, ja ryypätään piimää päälle.

    Yksityisajattelija

    VastaaPoista
  9. "Ainoa valo on talven valoa, saitaa, sairasta ja pian päättyvää."

    Tämä on sitä Kemppisen ääntikertaa, ota en ole oppinut jäljittelemään edes huonosti.

    "Rikos on yhteiskunnan kuvastin. Rikosromaani voi olla tärkeä, koska joskus se kuvastaa juuri sen, mitä yhteiskunta ei haluaisi nähdä, ja puhuu sellaista, mitä yhteiskunnassa ei ole tapana puhua."

    Tämä voisi olla Matti Yrjänä Joensuunkin näppäilemää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nihilistisen tekomahtipontisen typerää.

      Poista