”Tosiaankin – myös minä, suuren perheen äiti, olen viimein saanut
viettää erikoislaatuisen toiveloman. – Enää en oikeastaan olekaan perheenäiti;
olenhan ollut jo yli neljä vuotta leskenä ja lapseni ovat kukin perustaneet
omat perheensä. Siksipä minullekin viimein liikeni aikaa lomanviettoon,
matkustamiseen.
Kohta on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun jouduin
jättämään syntymäseutuni. Perheemme muutti Helsinkiin koti-Karjalasta, mutta kaikkien
kuluneiden vuosien aikana ei ole Karjala unohtunut. Tuhansia kertoja ovat sinne
ajatukset lentäneet kaipuun siivin: Saanenko enää koskaan nähdä lapsuuteni rakkaat
leikkikentät.
Alkuaikoina Helsinkiin muuttomme jälkeen oli mahdotonta
lähteä matkalle suuren lapsijoukon kanssa ja vielä mahdottomampaa jättää heitä
vieraan hoitoon. Sitten tuli sota ja sen seurauksena Karjalan menetys. Silloin
jo uskoin, etten koskaan enää kotiseutuani näkisi.
Mutta ihmeitten aika ei näytä olevan vieläkään ohi! Viime
vuosina on matkailu Neuvostoliittoon sallittu ja niinpä minäkin aloin ajatella
toivioretkeä Kannakselle. Ja nyt olen saanut suunnitelmani toteutetuksi.
Matkan päämääränä oli kylläkin Leningrad, mutta minun
kaipuuni kohdistui Terijokeen, paikkakuntaan, jossa aikoinaan kotimme
perustimme ja missä kaikki kuusi poikaani ovat syntyneet sekä pieninä
palleroisina leikkineet.
Jo menomatkalla pysähdyimme Terijoella, sain nähdä jälleen –
kolmenkymmenen vuoden jälkeen – ihanan hiekkarannan ja lähellä rantaa puiston keskellä
sen pienen talon, joka oli meidän ensimmäinen kotimme. Talo oli melkein
entisellään, joskin äskettäin keltamullalla maalattu. Se siis otti vastaan
minut kuin pyhäisiinsä pukeutuneena.
Kaikki oli tuttua, ihmeellisesti ennallaan. Puiston puut ja
polut, tuulen humina ja meren aaltojen kohina kaiken taustalla. Kyynelet
tulvahtivat silmiini, tuntui samalla kertaa niin ihanalta ja niin haikealta.
Itkin koko ajan kulkiessani hienossa hiekassa vesirajaan saakka. Löysin siellä –
samoin entisellään - mielipaikkani, missä kymmenet kerrat olin pienokaisteni
kanssa päivää paistatellut.
Kaikki tuntui niin tutulta ja omalta – ja sittenkin tiesin,
ettei se enää omaa ollut. Ympärillä liikkuvat ihmiset puhuivat vierasta,
käsittämätöntä kieltä.
Sain myöhemmin uidakin samalla tutulla rannalla, ja miten
lieneekin vesi tuntunut pehmoisemmalta ja lämpöisemmältä kuin Helsingin
uimaloissa, vaikka oli samaa Suomenlahden vettä.
Toivelomani, suloinen, ja surullinen, on nyt ohi. Vaikka
kaihoni vanhoille kotitienoille kasvoikin, olen onnellinen, että sain lyhyen
toivelomani viettää, sain kerran vielä kulkea niitä polkuja, joita olin astellut
ruusuisen nuoruuden päivinä.
Kirjoitti: Hilja Kemppinen, Topeliuksenkatu 13 D 30,
Helsinki, 1962
= = =
Tässä on yksi kirjeistä, jotka yllättäen löytyivät
kirjekuoresta isäni arkistokaapista. Samassa kuoressa oli kymmeniä aivan
toisenlaisia kirjeitä, isoisäni sisarusten Kolymasta ja Vorkutasta eli siis
hirveimmästä Siperiasta 1920-luvulla ja 1930 lähettämiä.
Tämän kirjeen liitän blogiini kuvittamaan kysymystäni: miten
paljon naisten kykyjä ja mahdollisuuksia lienee jäänyt käyttämättä menneinä
vuosikymmenenä.
Tämän. tähän sanasta sanaan kopioidun kirjeen kirjoittaja
oli kansakoulun käynyt siivooja, myöhemmin varastoapulainen.
Mielestäni kieli välineenä ja koskettavan tunnelman
välittäjänä on ollut hänellä hyvin hallussa.
Arvaan että teksti on kirjoitettu koneella sukulaisia
varten. Taiteen tavoitteet toteutuvat, koska kirjoitus on niin persoonaton että
se kääntyy erikoisen persoonalliseksi.
Kuva on Kauhavalta. Kirjeen kirjoittaja on kuvassa noin
50-vuotias.
Karjala, varsinkin rajantakainen, on onnen maa. Siksi, että se on muuttumaton, ei kritiikin alainen ja pyhä. Arvostan asiaa, mutta samaan aikaan toisaalla Vaalimaalle perustetaan kasinoa ja kohtuullista hotelli-myymälä -kompleksia. Kuvittelen, että siinä projektissa näkyvät seuraavat pari vuosikymmentä. Jollei -- historia on arvaamaton peto -- satu jotakin kaikkea muuttavaa.
VastaaPoistaMenneisyys on arvokas asia ja mielessä pidettävä. Siitä voi oppia, mutta tulevaisuus on tärkeämpää. Lapsillemme.
On muistettava, että tuo Karjala sijaitsee kunkin meistä sisällä, muistoissamme. Siksi se voi maantieteellisesti sijaita vaikkapa Kalliossa tai maantieteellisesti missä vaan. Vastaavasti se katoaa, kun kokija kuolee. Eli kyse on kunkin kokijan uniikeista muistoista, joilla on merkitystä hänelle ja vain hänelle. Kunnioittakaamme niiden yksityisyyttä. Samasta syystä valokuvat ovat turhia.
PoistaMietinpä, mitä edesmennyt äitini syntyjään Sortavalasta (-25) mahtoi Helsingissä asuessaan ajatella lapsuuden ajoista ja souduistaan Laatokalla Valamon luostariin! Hänellä tosin ei tullut mahdollisuutta vierailla myöhemmin paikalla, enkä itsekään ole siellä käynyt.
VastaaPoista"miten paljon naisten kykyjä ja mahdollisuuksia lienee jäänyt käyttämättä...", kirjoitat.
VastaaPoistaMiten paljon naisten kyvyt ovatkaan vaikuttaneet epäsuorasti mutta myös suoraan, yhteisöissä ja ihmissuhteissa, ilmapiireissä, käden- ja hengentaidoissa -ilman todistuksia ja virkoja.
"miten paljon naisten kykyjä ja mahdollisuuksia lienee jäänyt käyttämättä menneinä vuosikymmenenä."
VastaaPoistaSaman verran kuin nykyisin ja tulevina vuosikymmeninä miesten kykyjä ja mahdollisuuksia, kun nämä murrosikäisille pojille sopimattoman peruskoulun vuoksi syrjäytyvät ensin koulutusjärjestelmästä ja sitten työelämästä kun sekatyömiehiä ei enää tarvita.
Toivokaamme, että Hilja-mummo siivojana ja varastoapulaisena sekä erityisesti lastensa äitinä pystyi antamaan ja saamaan kykyjensä mukaan.
Olisi mielenkiintoista lukea sukulaistenne kokemuksista Neuvostoliitossa ennen ja jälkeen
VastaaPoistasotien.Suomalaisten muisteloita noilta ajoilta Venäjän historiassa ei ole ainuttakaan liikaa.
Veljeni opiskeli neukuissa 1976-1982 ja hankki siinä sivussa todella hyvän venakon vaimokseen.Velipoika väitti käyneensä Vorkutassa.Sieltä sai kuulemma takuuvarmaa pirtua.Häneltä opin ja kuulin maasta ja kansasta paljon sellaista,jota ei kerrottu YLE:n naapurineljänneksessä.
Liikuttava, ihastuttava kirje. Kiitoksia blogistille että saimme lukea. Niistä Siperian-kirjeistäkin olisi mukava jotain lukea.
VastaaPoistaHiljaa juuri kuin lammen laine...
VastaaPoistaHitto, Kannas myö höilt otetaan ja sit myö lähetään kottiin...
VastaaPoistaHieno teksti. Selvästi lahjakas ihminen
VastaaPoistaAikoinaan naiset mahdollistivat kyvyillään kunnollisen sukupoleven synnyn, kasvatuksen ja nousun, toimiessaan maatalon emäntinä ja kotiäiteinä.
VastaaPoistaTällainen kyky on täysin hävinnyt nykyisiltä äideiltä.
Mahtava saavutus tuolloisilta äideiltä. He osasivat siirtää kykynsä ja mahdollisuutensa seuraavalle sukupolvelle ja juuri nämä kaksi sukupolvea mahdollistivat Suomen nousun kukoistavaksi kansakunnaksi.
Entäs lotteina...
PoistaEi lottajärjestö nykyisin toimi.
VastaaPoistaEi liity sinällään aiheeseen, mutta pitääpä mainita, että olen asunut samassa topeliuksenkadun rapussa. Harmi vain etten muista enää asunnon numeroa. Löytyisi tietysti jostain paperista.
VastaaPoista