Totta on se, mitä emme näe.
Tuo kymmenen vuoden takainen valokuva on niin yhdentekevä
kuin vain voi. Kuvan metatiedoista näen, että muistan oikein sen ottamisen
ajankohdan. Tai itse asiassa kuvan kansa tallentuneet tiedot ovat hiukan
virheelliset, mutta olen pitänyt sellaista tapaa, että jonkin päivän kuvat
saavat oman hakemistonsa. 26. heinäkuuta 2003.
Ajankohta on tärkeä, koska siihen ei liity mitään
muistettavaa. Tuon sadekuuron kuitenkin muistan. Niitä tuli ja meni, aivan
samalla tavalla kuin tänäänkin. Eräässä mielessä sade oli sama. Biosfääri on
suljettu järjestelmä.
Tein korjatun ja tarkistetun version kirjoina julkaistusta
tuotannostani, siis enimmäkseen suomennoksista, joista valtaosa on pieniä
lastenkirjoja. Katselin tuikeasti näitä jo puheena olleita vanhoja
lehtikirjoituksia ja mietin, miksi ne ovat niin ulkokohtaisia.
Vastaus sisältyy luonnollisesti kysymykseen, kuten usein
ilmenee. Lehtikirjoitusten täytyy olla ulkokohtaisia. Ei niitä muuten kukaan
lukisi.
Runojen pitäisi olla tislattuja tuokioita. Niin on sanottu.
Kauniisti sanottu. Mutta kun tisleen ottaa esiin, se on joko haihtunut tai
pilaantunut.
Kuva. kirjoitus ja varmaan soittokin on usean ihmisen
yhteistyön tulos. Yksi tiimistä on se, joka lukee, katsoo tai kuulee.
Omat valokuvat ja vihkoista löytyvät omat kirjoituksen
palaset tuntuvat sitä tärkeämmiltä, mitä huonompia ne ovat. Tuon kahden puun kuvan
muistan, muistan paikan ja huoneen jossa olin ja samoin sen, että ajattelin
veljeäni, joka oli silloin kaksi vuotta sitten kuollut, ja eräitä muita
vainajia.
Hupsukaan ei väittäisi, että kuva esittäisi jotain
tuollaista. Tai ehkä hupsu väittäisi, että puut itkevät. Voi itku!
Kuten kirjoituksissa kuuluu, tässäkin on seassa asiallinen
ajatus. Olen muutaman kertaan perannut valokuvani ja heitellyt menemään
tuhansia dioja ja paperikuvia. Matkapassit ovat saaneet ne kuvat, jotka tuovat
mieleen esimerkiksi television tällä hetkellä näyttämät kesäkuvat. Auringonlaskuja,
vedenväreitä, ehkä malliksi jokin sorsa ja sen kaveri.
Kun kuvien ottaminen on nykyisillä laitteilla niin helppoa,
olemme taantuneet lyhyessä ajassa sata vuotta ja palanneet aiheisiin, joita
sanottiin joskus biedermayeriksi ja myöhemmin toritaiteeksi. Kaikki osaset ovat
olleet jo sata vuotta loppuun kuluneita. Meillä niitä ovat järvet ja saaret,
viljapellot (ei kuitenkaan rypsi), kodikkaat pilvet ja kukaties soutuvene,
mielellään savolaismallinen, ei hämäläinen. Kuka ei sellaista mielikseen
katselisi?
Jos osaisin, osallistuisin kesä- ja toritaiteen kilpailuun
kuvalla, jossa Neitsyt Maria on kolmannella tai neljännellä kuukaudella
raskaana ja lukee sisällä kirjaa, joka sisältää luultavasti pyhiä kirjoituksia,
varmaan rukouksia pienen syntyvän onneksi.
Huoneesta näkee, että ollaan Pohjois-Ranskassa ja että
keskiaika alkaa käydä vähiin, vaikkei sitä tietenkään kukaan silloin elänyt
tiedä.
Vaurauden näkee vaatteista. Hame on säästelemätön, vihreää
samettia.
Vuodenaika, kesä siis, näkyy kyllä, Ikkunalaudalla on omena.
Siis elokuu. Ikkuna on auki ja taivaalla lentää pääskynen kuin onni. Siitä on
kysymyskin, onnen päivästä. Pääasia saa suurimman painon, kun se on kuvassa
kuin ohimennen.
Tuo kuvaus liittyy maalaukseen, jonka tekijäksi mainitaan ”Flemallen
mestari”. Jos teitä huvittaa, katsokaa Wikipedian kuvahausta ”Master of Flemalle”
tai suoraan Robert Campin, joka saattoi olla tuon taiteilijan nimi. Katsokaa
rauhassa. Ei CIA siitä suutu.
Tämä on tietoverkkojen ja digitaalisen tallentamisen suuria
ihanuuksia. Pystyn vaivoin pitämään lukua kaikkein tärkeimmistä kirjoistani, ja
kyllä minulla nämäkin (ja Van Eyckien) keskeiset maalaukset ovat erilaisina
kuvina ja kortteina.
Verkosta pääsen katsomaan heti. Jos teette samoin, eräässä
triptyykissä oikeassa reunassa oleva vanha mies on Marian puoliso Josef, joka
häveliäästi rakentelee hiirenloukkuja kai hyvien tietäen, että enkelillä on
sangen yksityisiä asioita hänen kihlattunsa kanssa. Pöytä työkaluineen putoaa
perspektiivistä.
Vain kuviteltu on totta.
Olen järkyttynyt että setä Kemppinen on ohittanut suuren kulttuuriteon eli kaikkien Aku Ankkojen saattamisen verkkoon digitaalisesti.
VastaaPoistaYmmärrän ja hankin elokussa suomennostan takia. Minulla on verkossa jo pari vuotta olleet vanhat amerikkalaiset Akut. Saitti lienee laillinen.
PoistaAamun Poroaapisessa (ALMAn Lapin Kansa) on Kullervo Kemppistä hienosti arvostava, muutoin vähän pinnallinen aukeama Saariselästä, jonka glooriaa pahasti haittaa sen nimeäminen UKK-puistoksi (sopimuksessa kansallispuistosta on koskaan lunastamaton sopijaosapuolen - valtio - lupaus eräästä tiestä).
VastaaPoistaKun kunta ja valtio nyt ovat kohtalokkaan näköisellä tavalla osapuolia (kuntarakenne- ja SoTe-uudistukset), katson suu ymmyrkäisenä hallintolain kirjainta ja henkeä.
Perustuslain muuttaminen nopeutetussa järjestyksessä edellyttää 5/6 enemmistöä eduskunnassa ("saada kunta herran nuhteeseen").
No, 5/6 kansanedustajista matkustaa viikonlopuiksi kuntiinsa ja kuntayhtymiinsä käyttämään toista valtaa kuin mitä Arkadianmäellä juuri ovat käyttäneet.
Ja vastakkaisessa tarkoituksessa.
Hallinnollinen ikiliikkuja?
Montesquie ja suomalaisen kunta/valtiosuhteen legitimiteetti.
Kumpikin "pyörii haudoissaan".
Voi jumalauta miten upeeta tekstiä! Ajattelen. - m
VastaaPoistaTodella upeeta - farssia!
PoistaKysymys:
VastaaPoistaMissä määrin kirjailija saa lainata blogiinsa tai kotisivuilleen kirjoistaan ilmestyneitä kirja-arvosteluja? Saako niitä skannata ja julkaista? Vanhemmat arvostelut eivät ole netissä, jotta niihin voisi laittaa linkin. Joidenkin kirja-arvostelujen kirjoittajat ovat jo kuolleet.
Kuvauksesta kiinnostuneista valtaosa on varmaan huomannut vauva.fi lehdessä käydyn keskustelun siitä, voiko olla turhempaa ammattia kuin valokuvaaja. Kyllähän tuo liittyy kuvan inflaatioon, siihen, että kuvia on kaikkialla ja niiden katsominen on pääosin turhaa.
VastaaPoistaKun itse suhtautuu vakavasti kuvaukseen ja miettii päiväkausia miten saisi jonkun asian oikein kuvattua, tuntuu tuo tietysti masentavalta. Mutta täytyy vain luottaa siihen, että oikeat ja aidot asiat nousevat esiin, pysyvät ja kestävät. Mutta en siis väheksyisi niitäkään kuvia, joista ihmiset ovat ylpeitä, riippumatta siitä, onko niissä yleisesti ottaen kaikille näkyvää arvoa.
Samaa mieltä. Monillameistä lienee "lompakkokuvia", joukossa myös vanhoja. Omani ovat, kuten kai arvaa, iPadissa.
PoistaOnneksi ei aivan vielä tarvitse haikailla taulujen, siis oikeiden maalattujen, perään.
VastaaPoistaSe esine jonka silmä kohtaa huoneessa on aina taulu. Kun menee sitä lähelle, näkee siveltimen vedot, ja öljyvärit kuultavat toistensa kerrosten läpi.
Se on enemmän kuin artefakti sen takia, että vaikka se on kolmiulotteinen esine, se sisältää ajattelua värien, muotojen ja komposition muodossa. Kuvataide on ajattelun taidetta niin kuin onneksi vielä suuri osa kirjallisuuttakin.
Huoli kaikesta siitä on, koska tämä on pieni maa ja mahdollisuus päästä tekemään juuri omanlaistaan taidetta on hirveän pieni. Toritaide voi olla hauskaa niin kuin kitsch usein on, mutta toivon silti, että taiteita ja esteettisiä elämyksiä ihmiset oppivat lukemaan ja sitä kautta arvostamaan.
Nyt on monessa paikassa esillä taidekoulujen lopputyönäyttelyitä. Niille nuorille täytyy vain toivoa sisua, koska esteitä on aika paljon. Ja ne ovat joskus kertakaikkisen ylittämättömiä.
"Lehtikirjoitusten täytyy olla ulkokohtaisia. Ei niitä muuten kukaan lukisi."
VastaaPoistaOlin parikymmentä vuotta sitten eräässä Aila Lavasteen vetämässä teatterityön koulutuksessa. Osallistuin musiikkipuoleen.
Tämän kolmiosaisen koulutusjakson mottona oli "Ainoastaan kaikkein henkilökohtaisin on jaettavissa." Tämä pätee kaikkeen taiteeseen.
Monikohan lukisi sinunkaan blogejasi jos esittelisit pelkkää tilastoa tai absoluuttista faktaa?
MHI
Ehkä K hakee totuutta paradoksin kautta mutta itse asia on mielestäni niin kuin esitit
PoistaValokuvassa kuten käsin tehdyssä taideluomassakin on toinenkin ulottuvaisuus, esittävyyden ja näköisyyden lisäksi.
VastaaPoistaSe on symboliikka. Se onkin sitten vähän vaikeampi selitettävä, mutta se tekee kuvasta (tai elokuvasta) enemmän kuin näköispatsaan.
Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän huomaan kuvieni -- eikä niitä ole vähän -- jakautuvan kolmeen luokkaan: arkipäivän dokumentaatioon, symbolisiin kuviin sekä niihin, joista ei muista miksi vitussa ne otettiinkaan.
Symboliikka ja siihen liittyvä kuvallinen semiotiikka on kiinnostanut mua aina. Mutta myöhemmiten siitä alkaa tulla ainoa syy kuvata oikeita kuvia. Valokuva, kuten muukin pysäytetty tai pysäyttmätön kuvakertomus, on aivan oma kielensä.
Sitä opettelen.
Viimeksi, kun Saariselällä tallustelin, eikä siitä ole aikaa kuin kaksi syksyä, plus tämä kesä, minua alkoi kamalasti itkettää. (Tukahdutin tuon tunteen hörppäämäällä tunturipuron raikasta vettä, noin 1/2 litraa.) Mutta miksi - illalla kun pystytin teltan - tuollainen tunnereaktio minuun tuli, ajattelin. Päädyin siihen lopputulokseen, että syy on Kullervo Kemppisen, hänen lapinkirjat jättivät minuun parantumattomat haavat. (Just sen takiahan minä siellä taas hortoilin.) - Tai kyllä myös Kokolla on oma asiansa minun vikaantumiseeni- On!
VastaaPoista