Minulle tuli tunne, että nyt alan päästä selville Lauri Kr.
Relanderin arvoituksesta. Pyrkimystäni on hankaloittanut uuden elämäkerran
lukeminen. Tosin kirja kiehtoo minua. En vain oikein ymmärrä, miksi käytetään
niin vaikeita sanoja.
Kiehtovuus on 1920-luvun ja nykyisen poliittisen toiminnan
vertailua. Parlamentaarisen demokratiamme sanottiin olevan silloin
vauvantossuissaan. Takana oli paha sisällissota, kansalaissota. Takana oli
johtoeliitin kuningasseikkailu, jonka joku oikein tunteeton tutkija voisi
tulkita punaisten vallankaappauksen ja väitetyn maanpetoksen varjokuvaksi.
Relanderin aikana oikeistolla, siis nyt enimmäkseen
unohdetuilla pomomiehillä ja J.K. Paasikivellä oli aito tarve toistella, että
unohdetaan koko Saksan seikkailu – se ei enää koskaan toistu…
Relanderin valitseminen vastoin äänestäjien ja
valitsijamiesten perusteltuja odotuksia osoittautuu yksinkertaiseksi lautapeliksi.
Etenkin kokoomuksella oli niin kova tarve katkaista Rytin tie pankista
presidentiksi, että ruotsalainen puolue onnistui yksinkertaisesti jakamalla
äänensä ajamaan Rytin ja maalaisliiton viime tingassa nimetyn ehdokkaan
vastakkain. Ja osa keskustaa ja oikeistoa piti Rytiä liiaksi sosialistien
suosimana.
Maalaisliitossa oli Kyösti Kalliosta alkaen ainakin puoli
tusinaa omasta mielestään paljon parempaa presidenttianeista edustavaa
henkilöä. Relander arvioitiin yleisesti heikoksi myös omien keskuudessa.
Vertailuni näyttää osoittavan, että poliittinen arki eli
parlamentaarinen demokratiamme ei ole muuttunut miksikään kuluneiden 80 vuoden
aikana. Ainakaan kehittymisestä ei ole aihetta puhua. Kummallista kyllä, perin
pohjin uudistettu perustuslakikaan ei ole niin suuri muutos kuin tarkoitus oli.
Otan ehkä vielä kolmannessa kirjoituksessa kantaa siihen,
oliko Relander oikeasti se heikko valtionpäämies, jollaisena kaikki haluavat
muistaa hänet. Kannanottooni tulee vaikuttamaan paljon uskoni, että yksilöistä
riippuu lopultakin vain vähän.
Kun Relander kuitenkin tuli jättäneeksi jälkeensä niin
laajan ja uskottavan kirjallisen aineiston, muuan johtopäätös tuntuu vaikealta
kiertää. Hän oli tavallinen mies. ”Karjalainen herkkyys” on kiertoilmaus, joka
tarkoittaa tässä tapauksessa omahyväisyyttä ja pelkoa.
Se on tappava yhdistelmä. Sitä sietäisi varoa.
Silmiinpistävän omahyväisiä ovat nähdäkseni olleet kaikki myöhemmätkin
presidentit, nykyinen mukaan luettuna. Ei kai sellaiseen soppaan itseään laita
kukaan muu kuin ihminen, joka pitää itseään erikoisen erinomaisena.
Mutta Kallio kukaties pois luettuna kukaan heistä ei ole
ollut pelokas eli sosiaalisesti epävarma. Kukaan ei ole yhtä ahdistuneesti
miettinyt, mitä tämä tai tuo ihminen hänestä ajattelevat.
Pelkuruus tilanteissa – rintaman edessä – on eri asia.
Sellaista Relander ei nähdäkseni osoittanut. Joskus puhutaan fyysisestä
pelosta. Uskottavien arvioiden mukaan sodissamme kävi ilmi, että huolellisen
koulutuksen jälkeenkin neljännes tai viidennes osoittautui taistelutilanteissa
kelpaamattomiksi. Kun ulkona paukkui, alkoi paukkua myös päässä, ja pahimmassa
tapauksessa housuissa.
Eräät presidentit ovat olleet jokseenkin immuuneja
tuollaisilla sosiaaliselle peloille. Paasikivi kyllä sättii aikalaisiaan
silmiinpistävän usein, mutta mikään ei viittaa siihen, ettei hän olisi ollut
syvästi vakuuttunut poikkeuksellisesta pätevyydestään. Itse asiassa tuo ajatus
oli myös oikeutettu – vaikka Paasikivi oli valitettavasti pelkuri rintaman
edessä ja päästi siten Kekkosen ja venäläiset valloilleen.
Jotkut toiset presidentit, kuten Kekkonen, ovat olleet
iloisia ”murhamiehiä”. Pelin henki oli selvä. Jokaiselta poikkiteloin
asettuneelta pätkäistiin pää poikki. Tämä onkin poikkiteloin asettumisen
ongelma. Siinä tarjoaa kaulansa katkaistavaksi.
Koiviston suusta kuulin kerran kahdenkeskeisessä
keskustelussa ajatuksen, joka meni suunnilleen näin: ”Minä olen elämässäni
sodasta alkaen nähnyt niin paljon väkivaltaa, että tein johtopäätökseni varhain.
Kun minä isken, teen sen tilanteessa, jossa vastapuolella ei ole minkäänlaisia
mahdollisuuksia.”
Relander ja hänen jälkeensä monet osoittivat
kirjoituksillaan ja toimillaan, että heiltä jäi tämä yksinkertainen totuus
käsittämättä. Olkoon: ei pidä lyödä. Jos vastustaja lyö, hän hämääntyy, kun
hänelle kääntää toisen posken. Ja vastaisku ei ole mielenosoitus, vaan sanan
kirjaimellisessa merkityksessä tuntuva teko, jota empiminen ei edistä. Jos
vastapuoli jää henkiin, hänelle voi sanoa, että edes helvettiin painuessa ei
pidä paukutella ovia.
Kahdenkeskisessä. Ei kahdenkeskeisessä.
VastaaPoistaPilkun piip..
PoistaKumpikohan tuossa kahdenkeskisessä keskustelussa mahtoi olla enemmän juovuksissa - Koivisto vai Kemppinen? Niin, ja kuka Koivisto?
VastaaPoistaSuomen omahyväinen järjestelmä nojaa raamatun arvopohjaan, eikä se todellakaan ole aina helläkätisten hommaa.
VastaaPoistaSyntymäpäivänään pilkan teon kohteeksi joutunut ulkoministeri Kanerva tietää kuinka siitä joku tuli omahyväiseksi.
Loistelian, veijomerinen kulku läpi itsenäisen historian, kiitos
VastaaPoista"Paasikivi oli valitettavasti pelkuri rintaman edessä ja päästi siten Kekkosen ja venäläiset valloilleen."
VastaaPoistaOnkohan tässä väärä todistus: Paasikivi kunnioitti/otti vakavasti venäläiset ja oli suomattarilainen passiivisen vastarinnan kannattaja, joka kuitenkin piti Suomen suvereniteetuista kiinni loppuun asti (vrt YYA-sopimuksen neuvotteluohjeet). Kekkonen sen sijaan taisi 1960-luvulla pelätä sosialismin voittoa.