Sivun näyttöjä yhteensä

5. kesäkuuta 2013

Juhlallisesti



Muuan kommentoija kirjoitti polsutuomareista. Tiedän mainiosti, että sangen merkittävä osa Suomen kansasta pitää virkatuomareita tolkuttomina tolvanoina, joiden järkivähänen kuitenkin riittää rehellisten ihmisten oikeuksien polkemiseen. Heidän läheisiä ystäviään ja sukulaisiaan ovat asianajajat, jotka hekään eivät välitä oikeudesta tuon taivaallista, mutta harrastavat mieletöntä laskuttamista.

Kun tuo ei vastaa omia käsityksiäni, jouduin jo varhain kokeilemaan, josko järkipuhe auttaisi. Ei se auta. Joka päivä sadat suomalaiset menettävät uskonsa ja luottamuksensa oikeuslaitokseen. Tyypillisesti näin käy, kun asianomainen saa sakkoa tai häviää juttunsa.

En itsekään usko enkä luota oikeuslaitokseen, jota olen siis palvellut 40 vuotta. Sitä vastoin arvioin, että oikeuslaitos eri orgaaneineen ja sivuelimineen toimii Suomessa aika hyvin. Peruste käsitykselleni on tieto, että olennaisesti samanlaiset asiat ratkaistaan olennaisesti samalla tavalla, jonka useimmat lakimiehet kykenevät useimmissa tapauksissa ennakoimaan.

Jos nyt itse puolestani yleistän, noin 2 prosenttia asioista menee pieleen jokseenkin kaikessa inhimillisessä toiminnassa.  Jos selvästi suurempi osa, vaikkapa 12 prosenttia vaikkapa reputtaa esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa tiettynä vuonna määrätyssä aineessa, jossain on vikaa ja toimenpiteitä tarvitaan.

Nytkin nettikirjoittelussa toistellaan kovasti, että ministeriöt ja asianajajat tekevät kumpikin omista syistään paperinsa vaikeiksi siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, ettei kansa ymmärtäisi. Ehkä siteerasin eräässä 25 vuoden takaisessa kirjassani vakaumuksellista mielipidettä: lait pitää kirjoittaa selvästi. Silloin ei tarvita mitään tuomareita.

Jalkapallon ja jääkiekon lait eli siis säännöt ovat aika selvät. Kuitenkin otteluissa käytetään tuomareita.

Tuomarin tehtävä ei ole ratkaista juttuja kunnian ja omantunnon kautta eikä myöskään oman oikeudenmukaisuuden tuntonsa ohjaamana. Tuomari on toisen asialla. Hän hoitaa keskeistä julkista tehtävää ja on toimissaan sidottu lakiin.

Jokainen tuomari tuntee tilanteen, jossa oma ymmärrys ja tunteet sanovat toista kuin laki. Yritän esittää mahdollisimman selvän esimerkin. Minusta oli säälittävää, melkein itkettävää, panna asunnon myyjä maksamaan korvauksia kosteus- tai homevahingoista tilanteessa, jossa olin vakuuttunut, ettei tuolla myyjällä itsellään ollut asiasta minkäänlaista aavistusta mutta ostajalla oli. Vuosikymmen kaksi sitten tietoa tällaisista ongelmista oli vielä harvoilla, eikä niistä puhuttu tai kirjoitettu kovin paljon.

Sekä laki että oikeuskäytäntö määräävät kohtuullisen selvästi, mitä myyjän on kerrottava kaupan kohteesta ja mistä ostajan on otettava selvää. Vanhainkotiin siirtyvä mummo myi mökkinsä. Kauppakirjassa, jonka ostaja oli kirjoittanut, mummo vakuutti, ettei mökissä ole home- eikä kosteusvaurioita. Sitten kävi ilmi, että alapohja oli homeessa. Lain mukaan mummon olisi pitänyt hankkia jostain – en tiedä mistä – asiantunteva ammattilainen tutkimaan mökkinsä ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Ostaja puolestaan keinotteli myyjän – mummon – tietämättömyyden ja osaamattomuuden turvin ja sai siis mökin lopulta puoli-ilmaiseksi. Ostajana oli vieraalta paikkakunnalta oleva poliisimies. Korvausten jälkeen mummo itkeä tuhersi vanhainkodissa kunnes kohta kuoli, ja poliisi röhisi tyytyväisenä kauppamiehen kyvyistään.

Tiesin hyvin, että mummoa oli petkutettu.  Hän ei taatusti osannut yhdistää käsitettä ”homevaurio” taloon. Home oli sellaista, joka leikataan leivästä pois, ellei ole liian kova nälkä, tai siirrellään syrjään puurokattilan pinnalta. Ehkä hän oli myös kuullut miesvainaaltaan, että lain mukaan ostaja saa muka syyttää itseään, ellei kaupan kohde olekaan niin hyvä kuin hän luuli. Etäisessä muinaisuudessa sanottiin latinaksi tai kansankielellä, että ostaja kavahtakoon, caveat emptor.

Olisin ehkä voinut hylätä ostajan vaatimukset viittaamalla siihen, että osapuolten kyvyt ja toimintamahdollisuudet poikkesivat toisistaan niin suuresti. Tällaisiakin prejudikaatteja on. On mahdollisuuksien rajoissa, että ostajan vilppiin olisi voinut viitata, vaikka en vieläkään ole oikein varma miten.

Mutta kun se mummo oli laittanut asiamiehekseen etäisen sukulaisensa, maallikon joka ei ymmärtänyt edes kiistää vaatimusta, vaan tyytyi voivottelemaan, että eihän se mummo mitään pahaa tarkoittanut. Ja riita-asia on ratkaistava kanteen mukaisesti, ellei vastaaja edes väitä kannetta perusteettomaksi eikä kannevaatimus ole selvästi lain pakottavan säännöksen vastainen.

Kavahdan tuomareita ja virkamiehiä, joiden saksankielinen nimitys on Rechtshaber, oikeutta isoava ja janoava. Tuollainen henkilö on valmis kyntämään maantien vaoille ja muuttamaan asumaan puuhun, jotta oikeus toteutuisi. Pysyäkseni latinassa – jotkut ottavat sarkasmin tosissaan: tapahtukoon oikeus: tuhoutukoon maailma. Tai siis sävyisästä kauan sitten sanottuna, suurin oikeus on suurin vääryys. Summun ius summa iniuria.

Todettuani kotimaiset mansikat ja vieraat pensasmustikat mainioksi, muistutan kuitenkin lukijoita: älkää lähtekö herrojen kanssa marjaan. Kuten sananlasku tietää, siinä menevät äkkiä sekä kopat että marjat.

13 kommenttia:

  1. Erasmus Fallkullalainentorstaina, 06 kesäkuuta, 2013

    ‘On mahdollisuuksien rajoissa, että ostajan vilppiin olisi voinut viitata, vaikka en vieläkään ole oikein varma miten.’

    Hieno teksti. Koskettava ja opettavainen – ehkä vähän liiankin opettavainen. Sillä eikö tämä tarina viattoman tietämättömästä mummosta ja kavalasta ostajasta olekin eräänlainen käänteinen versio siitä, miten muun muassa kapitalismi perimmältään toimii – laillisesti? Meidän on totisesti vaikea tietää, miten asettaa huijari syytteeseen, jos hän toimii moraalisesti väärin, mutta kuitenkin yhä lain puitteissa.

    Sopii kysyä, mitä virkaa on lailla, jos se on sokea moraaliselle oikeudenmukaisuudelle [erotuksena lakitekstien oikeuteen eli kirjaimellisesti jumalattomaan sekasotkuun, joka jättää lahjakkaimmille/insentiivi-addiktiivisimmille juristeille mahdollisuuden kääntää musta valkoiseksi – esim. nykyinen finanssikaupankäynti: siis nämä kuuluisat vakuudet ja muut niiden kaltaiset vain semanttisen tulkinnan verran rahanpesusta eroavat käytännöt]?

    Vastaus: moraalisesti sokean lain perimmäinen tarkoitus on toimia pelotteena niille, jotka eivät osaa sitä kiertää. Niitä, jotka osaavat lakia kiertää, ei estä mikään, jos heiltä puuttuu moraalinen velvollisuudentunto.

    VastaaPoista
  2. Rechtshaber?

    Man hat also kürzlich Anhava (der Sohn) gelesen?

    VastaaPoista
  3. Eiköhän kelpo tuomari olisi tuollaisessa tilanteessa vain todennut että kanne on siis kiistetty ja tehnyt oikean ratkaisun.

    Peräti munatonta touhua Kemppiseltä. Ei ihme että omatunto kolkuttelee vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Vähintäänkin olisi voinut suoraan kysyä voivottelun jälkeen, että kiistetäänkö. Siinä on tuomarin vastuu: saada oikeus toteutumaan niin hyvin kuin se lain puitteissa onnistuu.

      Asianajajien tehtävä on toki puolustaa kantaa ja perustella se, mutta tuomarin tehtävään kuuluu saada se selville ja ymmärtää se sekä huolehtia perustavanlaatuisesta oikeusturvasta.

      Tuomarin työtä ei ole mennä lain taakse piiloon. Tästä vain näkyy paljon esimerkkejä alkaen ihan siitä, ettei päätöksiä osata perustella. Monessa päätöksessä lukee "perusteluna", ettei perustuslaki- tai jokin muu argumentti kyseisessä tapauksessa päde, muttei kuitenkaan osata kertoa, miksei se pätisi. Tämmöiset tuomarit ovat huonompia kuin tyhjä tuoli. Päätöksestä pitää selvitä sen syy sekä se, mikseivät muunlaiset päätökset käy. Jos päätös on huono, syyksi kelpaa vain selkein perusteluin osoitettu lain huonous tai kaikkien vaihtoehtojen huonous. Muu on tuomarin ammattitaidottomuutta.

      Poista
    2. Tuossa on tuomarilla se ongelma, että kun toinenkin osapuoli - esimerkissä se roisto poliisi - on oikeutettu saamaan tasapuolista kohtelua.

      Esimerkki on muokattu. Kun tämä aikoinaan tapahtui, tein niin kuin varmaan moni muukin kollega. Määräsin tauon ja kävin pakottamassa "vapaaehtoisen" juristin avustamaan mummua. Lain mukaan käräjäpaikalla oleileva asioita ajava henkilö oli velvollinen avustamaan jopa ilman palkkiota. Joskus käytettiin auskultanttia samaan.

      Tämän menettelyn ongelma oli hovioikeus. Piti kirjoittaa ratkaisuun näkyviin osapuolten epätasapaino niin ettei HO esimerkin poliisin valittaessa heti muuttaisi ratkaisua.

      Esimerkkitarinan lopputulos siis oli onnellinen.

      Poista
    3. Kemppisen kertoma tapaus on varmasti 60-luvulta, jolloin hän istui auskultanttina käräjiä. Sen jälkeen JK ei ole kaiketi alioikeustuomarina toiminut. 60-luvulla ei hometalojuttuja ollut-

      Poista
    4. Esimerkki kuvaa vanhaa aikaa. Nykykäräjätuomari, joka on omaksunut Virolaisen "Materiaalisen prosessinjohdon" ja oikeusministeriön prosessinjohtokoulutuksen ajatukset olisi selvittänyt, mitä mummo tai hänen kelvoton asiamiehensä todella tarkoitti. Vrt OK 5:21 "Tuomioistuimen on valmistelussa huolehtittava ... ja siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki ne seikat, joihin he haluavat vedota." Se on oikeastaan aika paljon vaadittu. Virolaisen kirjasta ilmenee, miksi passivinen prosessinjohto ei sittenkään ole puolueetonta.

      Tämä ei poista sitä, että maallikko ilman pätevää lainoppinutta avustajaa siviiliprosessissa on tapahtumistaan odottava oikeusmurha.


      Toisaalta JK kommentti osoittaa, että osattiin sitä ennenkin.

      Poista
    5. OK. Kiitos Kemppiselle vastaselityksestä. Ounastelinkin ettei asia liene ihan noin tylysti.

      Nuo taloriidat ovat hirviöitä nykyään ja ihmiset jopa sairastuvat niiden tähden. Röyhkeät ja käräjiä pelkäämättömät käyttävät tilannetta hyväkseen (lisääntynyttä tietoisuutta).

      Tuomarirukka on tietysti vähän hankalassa välikädessä. Toivoisin että lailla puututtaisiin. Esimerkiksi pakollinen krillin käsittely ennen käräjille menoa.

      Poista
  4. Professori Kemppinen viittaa varmaankin vain yleisiin tuomioistuimiin? Ainakaan vakuutusoikeus ei vakuuta(!) minua toiminnallaan: asiat viipyvät kauan, viisihenkinen ratkaisukokoonpano on liian hidas, minkä lisäksi niisstä asiaryhmissä, joista yleensä pääsee KKO:een, KKO on kumonnut monta VakO:n epäävää ratkaisua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. VAkuutusoikeuksista minulla on vain vähän kokemusta. Lehdenlukijana esittäisijn kansalaismielipiteen, että ellei vakuutusoikeutta voida kokonaan lakkauttaa, sen järjestelmä pitäisi muuttaa kiireesti. Eihän se tunnu olevan mikään tuomioistuin, vaan vakuutuksenantajilla painotettu elin. Vähän käy sääliksi niitä lääkäreitäkin.

      Poista
  5. Koska en lain soveltamisesta paljon tiedä, katson olevan sekä pätevä, että auktorisoitu siitä jotakin sanomaan.

    Vaatimattomasti halua(isi)n ehdottaa jonkun aivan muun mallia ja ehdotusta käytännöksi; että jokainen vallassa oleva tekee lait omaan tarpeeseensa ja kasvattaa tuomarit ja muut sitä toteuttamaan. Itse olen kuullut niin väitettävän Helsingissä asti, Uskollinen Rekku portilla seuraa katseella. Vaikeat ajat kaikille! ass Reijo, se suht. mahdoton.

    VastaaPoista
  6. Eräs polsu pääsi kerran hovioikeuden presidentiksi. Ensitöikseen hän kiersi piirinsä kaikki käräjäoikeudet, kokosi niissä tuomarit kokoon ja kuin komissaari tokaisi, "näissä paikkoissa rikotaan eniten kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksia".

    Tuntui siltä kuin (joku) olisi ollut väärässä paikassa. Mutta kun Teidän vasemmistoaristokraattien juttuja lukee, silloin olisi pitänyt hiljaisuuden sijasta päästää röhönaurut.

    VastaaPoista
  7. "Tuomari on toisen asialla. Hän hoitaa keskeistä julkista tehtävää ja on toimissaan sidottu lakiin."

    Pro: oikeusjärjestykseen, joka kattaa paitsi kirjoitetun lain, myös kirjoittamattoman oikeusnormiston, oikeusperiaatteet sekä ihmis- ja perusoikeudet. Usein jälkimmäisistä löytyy ratkaisu näennäisesti kohtuuttomilta tuntuviin tilanteisiin. Ei tuomarin työ ole jonkun yksittäisen pykälän aivotonta soveltamista, muutensiihen kelpaisi koulutettu simpanssi.

    VastaaPoista