Martti Anhavan esseet kuuluvat käyvän joidenkin lukijoiden
voimille. En liioin pidä todennäköisenä, että uusista niteistä tapeltaisiin
Keskuskadulla tai Aleksilla.
Uusin kokoelma, ”Ajoissa lopettamisen taito”, on kuitenkin
niin hyvä, ettei vastaavaan törmää usein. Saatoin hitusen oudoksua niteen
pääosan muodostavia Tshehov juttuja niiden perinpohjaisuuden vuoksi, mutta
tajusin kuitenkin, ettei Tshehovin keskeisten novellien tai edes näytelmien
tuntemista tätä nykyä voi pitää selvänä. Näin taitaa olla, vaikka molemmat ovat
laajasti ottaen myynnissä ja näyttämöllä jatkuvasti.
Tämä panee esittämään kysymyksen, joka voisi sopia paremmin
omiin vastattaviini kuin Anhavan; kun tietää, miten raivokkaita asenteet
Venäjään (Neuvostoliittoon) olivat sotien välisenä aikana ja miten penseitä sen
jälkeen, enimmäkseen, mikä selittää sen, että venäläisiä klassikkoja sekä
suomennettiin että luettiin kaikki nämä pitkät vuosikymmenet?
Jopa kirjoittajat, jotka omien sanojensa mukaan eivät
lainkaan sietäneet ryssän hajua, saattoivat hyvinkin huumautua Tolstoista,
Dostojevskista, Turgenevista ja Tshehovista.
Vastaan lyhyesti kysymykseeni. Kiinteät yhteytemme Pietariin
ja Moskovaan ennen vuotta 1918 on salattu huolellisesti. Meillä tuskin olisi
näin kukoistavaa musiikkielämää ilman suuria Venäjän markkinoita, enkä usko
että olisi Sibeliustakaan. Olemme tietämättömiä hyvästä venäläisestä musiikista
Tshaikovskia lukuun ottamatta, mutta esittävä taide joka tapauksessa hyötyi
hyvin paljon. Maalaustaiteessa venäläiset mestarit ja pikku mestarit ovat
edelleen suosittuja.
Meillä oli venäjän kielen ja kirjallisuuden maistereita,
jotka vaikenivat taustastaan, kuten sangen oikeistolaiset Vaasan Jaakkoo (J.O.
Ikola) ja Lapuan hirmu Hilja Riipinen. Moskovan maisteri oli myös Ilmari
Kianto. Keskeisiä toimijoita olivat venäjän perehtyneet Kaliman veljekset Jalo
ja Eino. Eino Kalima vieraili usein Kauniaisten kylpylässä saamassa ohjeita K.
Stanislavskilta, joka viipyi siellä pitkään.
Martti Anhava on muuttanut tapojaan ja kirjoittamistaan. Luonnollisesti
tekstissä on tiettyä venkoilua. Se on tavaramerkki. Nyt se on kohdallaan.
Kirjoittaja käyttää sitä, kun tarvis on, mutta käyttää laajasti selkeää,
tarkkaa ja kirkasta kieltä.
Kuka tahansa ymmärtää, että ei ole ongelmatonta kirjoittaa
Tuomas Anhavan poikana. Lukijoissa ei ole sellaista objektiivisuuden ihmettä,
joka osaisi olla tekemättä vertailuja. Mutta nyt esimerkiksi tarina Tuomaan
pohdinnoista Tshehovin käännöksistä on herkkupala, valmiiksi vitriinissä mihin
tahansa antologiaan. Se ei ole ehkä lainkaan kirjallisuusessee, vaan lempeä
muistelma muinaisista kesäpäivistä ja isästä, joka saattoi olla hetkittäin myös
hiukan hassu, kuten isien kuuluu ollakin.
Suomessa on luojalle kiitos päästy kirjallisesta eliitistä.
Joku V. A. Koskenniemi toisaalla ja Rafael Koskimies toisaalla epäilemättä
lukivat itsensä sellaiseen. Parnasson kansien sisään mahtui monen vuosikymmenen
ajan mielenkiintoisia ja merkillisiä kirjoituksia. Lehteen kirjoittaminen
Anhavan päätoimittaja-aikana ja ainakin Jarkko Laineen kauden alussa katsottiin
vähintään merkiksi siitä, että kirjoittaja oli otettava vakavasti. Muiden kuin
vakavasti otettavien kanssa ei kannata haastaa riitaa. Sitä ei käy kieltäminen,
että tuo joukko oli eräänlainen eliitti, vaikka ei koko eliitti. Sen ulkopuolelle
jäivät luonnollisesti sellaisetkin kirjallisuuden käskynhaltijat, joilla oli
kädet täynnä omaan lehteen kirjoittaessa.
Olen synkretisti. Minusta on mainiota, että tässä mainitut
henkilöt ovat harrastaneet taiteita monipuolisesti. Anhavan suvussa musiikki on
ollut keskeisellä sijalla; sillä on sija myös tässä valikoimassa. Martti Anhava
yllättää minut erinomaisella esseellään eräistä intialaisista nykyelokuvista.
Haluaisin uskoa, että hienostelukulttuuri olisi saanut
kylkeensä riittävän määrän lommoja. Ei siinä ole sen suurempaa röyhistelemistä
eikä liioin häpeilemisestä, että suhtautuu lukemiseen ja kirjoittamiseen himokkaasti.
On vahinko, ettei kukaan porukoista osoita oireita viime
vuosikymmenien historian hahmottelemiseen. Olen ollut katsomassa, kun ensin
Hannu Mäkelä ja sitten Martti Anhava saapastelivat sotamiehinä Otavan kolmannen
kerroksen tiloihin, ja Ville Viksten ja Touko Siltala ja muut ovat tuttua väkeä,
puhumattakaan Simo Mäenpäästä. Kaikki vaikenevat.
Tunnen haikeutta arvioidessani, ettei Anhava ole pitänyt
päiväkirjaa eikä tehnyt systemaattisia merkintöjä ajan hullutuksista. Monessa
muussa maassa on Leautaudia, Paulhania, Lagercrantzia ja vastaavia, joilla on ollut mielenlujuutta
nähdä ja kirjoittaa notkumatonta tekstiä. Sääli. Kirjallisuus kertoo kuitenkin
aina maasta ja kansasta enemmän kuin olisi sopivaa.
”Martti Anhava yllättää minut erinomaisella esseellään eräistä intialaisista nykyelokuvista.”
VastaaPoistaEräässä mielessä ur-lakimiehen olennoi kattavasti luonnenäyttelijä W C Fields, viimeistään siinä vaiheessa, kun hän pääsi The Wizard of Id-sarjakuvaan määreellä Larsen E. Pettifogger: Attorney-at-law in the kingdom of Id: epäluotettava filuuri ja tuliliemen hyväkin tuttava.
Muistaen, että blogia hallinnoiva Jukka Kemppinen myös kuuluu tähän ammattikuntaan, joskin omien sanojensa mukaan tuliliemestä jyrkästi irtisanoutuvana - minkä lausunnon voisi luonnollisesti myös lukea aidoksi pettifoggerismiksi, hänet lähemmin tuntevat tietänevät totuuden - on lupa uumoilla, että ylläoleva sitaatti on mato, joka sisältää koukun. Mutta tartutaan silti: Abbas Kiarostam, josta Martti Anhava kirjoittaa, ei ole intialainen, vaan iranilainen elokuvaohjaaja. Intian ja Iranin välissä ei tosin ole kuin yksi valtio, mutta olkaamme tässä pedantteja.
Hyi, mitä pikkusieluisuutta! Blogisti on suurten linjojen miäs, joten mitä hemmetin väliä sillä nyt on, onko kyseessä Intia vai Iran!
PoistaHyi, mitä pikkusieluisuutta! Blogisti on suurten linjojen miäs, joten mitä hemmetin väliä sillä nyt on, onko kyseessä Intia vai Iran!
PoistaTämä on niin totta, niin totta. Niinhän ne menettelevät nuo suurten linjojen miähet, etunenässä suuruuden tietä viitoittavat kulloisetkin Yhdysvaltain presidentit, jotka lentokoneesta lankonkia pitkin vieraaseen mutta ystävällismieliseen maahan tullessaan saattavat kättään heilauttaen hihkaista "Hello, Iran!" tai "Hello, India!" riippumatta siitä, missä päin sattuvat olemaan - no, jossain Aasiassa kumminkin...
Meidän pikkusielujen ei taas auta kuin seurata pienen sielumme kutsumusta.
Hieman olen kyllä pettynyt, täytyy sanoa, täkäläiseen kommentoijakuntaan: kukaan ei huomauttanut, että Kiarostamin sukunimi on Kiarostami, ei Kiarostam. Se, johtuuko tämä elokuvallisen sivistyksen puutteesta vai hienotunteisuudesta allekirjoittanutta kohtaan, on toistaiseksi avoin kysymys.
Mukavaa tekstiä. Herättelyä. Tarpeellista. Ei kiusoittelua.
VastaaPoista" - - salattu huolellisesti."
VastaaPoistaJoku esittää tyhmempää kuin onkaan ja miksi hän näin tekee.
Viitteitä vastaukseen saa siitä, että blogisti väittää tai ainakin peesaa hiljattain Venäjän ystävyyden mitallilla palkittua Klingeä siinä, että sortovuodet olivat pelkkää satua.
Politiikka ja taide seisovat erikseen. Jopa kirjailija itse ja hänen taide seisovat erikseen. Eduard Limonov on poliittisesti syvältä takamuksesta kotoisin, kansallisbolshevistisen puoluen luoja ja aktivisti, mutta hän on(ollut) myös aika taitava punk-kirjailija. Solzhenitsyn oli poliittisesti muun muuassa venäläinen shovinisti par excellence. Dostojevski on juutalaisista sanonut monta kerta sellaista, että Hitler olisi tätä lukiessa laajasti hymyillyt. Yksi mun lempikirjailijoista Aleksandr Kuprin (1870-1938) kuvaili jutussaan virolaista maailmanennätyksellisen typeräksi. Ja niin edelleen. Kirjailijat ovat ihmisiä, eivät Kristuksia. Mitä tulee venäläisten klassikojen suhteen, niin se on ainutlaatuinen ilmiö maailmanlaajuisesti - miten suhteellisen lyhyessä ajassa syntyi yhdellä kansalla (ja aika pienellä kansalla, jos käsitämme erikseen aristokraatteja ja talonpoikia) noin monta kirjallisuuden jättiläistä. En osaa selittää sitä.
VastaaPoistaOn vahinko, ettei kukaan porukoista osoita oireita viime vuosikymmenien historian hahmottelemiseen.
VastaaPoistaHe ovat tv:n kirjallisuusohjelmien vakiojuontaja Erkki Tuomiojan viitoittamalla tiellä olleet pelastamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota kuin neitsyyttä, jonka voi menettää vain kerran.
"Kuka tahansa ymmärtää, että ei ole ongelmatonta kirjoittaa Tuomas Anhavan poikana. Lukijoissa ei ole sellaista objektiivisuuden ihmettä, joka osaisi olla tekemättä vertailuja."
VastaaPoistaMinä osaisin: En ole lukenut Tuomas Anhavaa.
Toisaalta minulla ei toistaiseksi ole ollut vähäisintäkään halua lukea Martti Anhavaakaan. Kenties ongelma on tyylilajissa tai aihepiirissä, joka ohjaa samat henkilöt lukemaan molempia.
Eikös lähes jokaista joka kirjoitteli Parnassoon Tuomas Anhavan aikana epäilty vasemmistolaiseksi? Sinnehän kirjoitteli ahkerasti Paasilinna, Linkola, Saarikoski jne. Taisi Jukkakin olla jossain vaiheessa epäiltyjen listalla..
VastaaPoistaAnhavan suku musikaalista? Varmaan myös kuvataiteellista. Muistelen heidän olevan sukua Samuli Paulaharjulle, jonka ainutlaatuisissa kansatieteellisissä teoksissa on tekijän erinomaisia piirustuksia. Sukujuuret Kurikassa, missä itsellänikin.
VastaaPoistaEttä mikäkö selittää kiinteät yhteydet ja vaikutteet venäläis-neuvostolaiseen kulttuuriin?
VastaaPoistaHeh! Kysykää Paasikiveltä.
Pakkovalta mikä pakkovaltaa.
Suomalainen kulttuuri olisi luonnollisesti kukoistanut omalla tavallaan Emo-Ruotsin yhteydesssä, itsenäistymistä odotellessa. Vapaassa läntisessä ilmapiirissä.
Pakkovalta on pakkovaltaa, sanoipa Klinge mitä hyvänsä.
-nelimjaa-
Kamusen epäsosiaalistisessa pahoinvointivaltiossa ei kukaan muu halua asua. Taitaa olla niitä epädemokraattisia lakimiehiä.
VastaaPoistaMä olin Anhavan poika, siis kirjailija kai itsekin...
VastaaPoista