Sivun näyttöjä yhteensä

30. heinäkuuta 2010

Pari sanaa avioliitosta


Päivän blogi on muistiinpano puheesta, jonka aion pitää illalla nuorimman lapseni häissä. Ei siitä tule luentoa. Aihetta sellaiseen epäilyyn tietysti olisi.

Avioliitto on leimautunut näinä aikoina mukavuus-, moraali- tai valintakysymykseksi. Kun häätilaisuudessa katsoo ympärilleen, ajattelee että totisesti suku on vankila. Vastaavasti parisuhde, nimeltää mikä tahansa, on yritys päästä pakoon ja perustaa jotain omaa.

On ajatuksessa perääkin.

Biologian lajinvalintaa ohjaava perusoivallus on yksinkertainen. Ehkä se on liian yksinkertainen. Geeni ei jakaudu eikä liukene. Geenipooli on kuin korttipakka, josta vedetään kortteja uuteen peliin.

Yhteisön kannalta esimerkiksi avioliitto tuo mieleen uudet lapset, joilla siis on jotain äidiltään ja jotain isältään.

Myös tässä mielessä avioiliitto on onnellinen asia, joka tuo mieleen onnellisia ajatuksia. Kysymys on uusista mahdollisuuksista, eivätkä ne mahdollisuudet koske vain avioparia, vaan niitä voi tarkastella laajasti, populaation kannalta.

Se biologiasta – vaikka se johtaa psykologiaan ja sosiologiaan. Siirryn pois selvien tosiasioiden alueelta.

Useimmilla nyt liikkeellä olevista suomalaisista ihmisistä on jossain, kukaties takaraivossaan tai nykyisen käsityksen mukaan eri puolilla aivoja tiedostamaton niukkuuden tunto. Lasten on oltava vanhemmilleen alamaisia, koska siirtämällä sukupolvesta toiseen tapa hoitaa vähäväkisiä, hyvin nuoria, hyvin vanhoja tai sairaita, taataan tehokkaasti suuremman joukon selviytyminen.

Nuoruuden intomielinen individualismi on viime aikojen – Saksan romantiikan – keksintöä, ja aika arvoton ajatus, vaikka se synnyttääkin joskus riehakkaita tunteita.

Tuo niukkuuden ajatus eli nälän, pulan ja onnettomuuden pelko on pitänyt meilläkin yllä sellaistakin tunnetta, että lasten on miellytettävä vanhempiaan, toteutettava heidän toiveensa, kilpailtava heidän kanssaan, kukaties voitettava heidät.

Se oli viisikymmentä tuhatta vuotta järkevä ajatus, mutta en usko, että se aiheuttaa tätä nykyä muuta kuin tarpeetonta kärsimystä. Yksi merkittävimmistä eurooppalaisista ajattelijoista, Luther, huomautti useassa kirjoituksessaan, että on turha sanoa rakkaudeksi mieltymystä toisen ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Hän sanoo että rakkaus on halu jakaa, antaa hyvyyttä.

Maailmassa jossa avoin aitous voi johtaa hyvinkin hankaliin tilanteisiin, pari, perhe ja suku ovat harjoitusalueita. Sukulaisista ei pääse noin vain eroon.

Kielenkäyttömme on nyrjähtänyt joiltakin osiltaan. Meillä on muka elinkeinoina tuotannollista toimintaa, palvelutoimintaa ja finanssitoimintaa. Joihinkin tarkoituksiin tällainen jaottelu on varmaan aivan hyvä.

Jos asiaa katsoo ihmisjoukon suunnasta, meillä on valitettavasti jokin määrä ihmisiä, sellaisia kuin eräät elinkeinonharjoitajat ja rikolliset, joiden pyrkimyksenä näyttää olevan saada itselleen mahdollisimman paljon, ja jos mahdollista, pienellä vaivalla. Nuo palveluammatit, kuten vaikkapa tukanleikkuu, taitavat olla usein väistämättömiä, auttamattomia keinoja hankkia toimeentulo.

Nyt ja tässä tulevat mieleen auttamisammatit. Papit ja osa lääkäreistä toimivat sellaisissa tietoisesti. Kun mietin, mikä tätä uutta paria yhdistää, käsitin lopulta, että he ovat kouliintuneet auttamiseen ja taitavat olla kumpikin hyviä siinä. Auttamaan ihmisiä, jotka ovat pulassa tai jotka eivät aivan vielä ole pulassa. Sellaista on toimia järjestöissä, esimerkiksi ylioppilaiden tai partiolaisten puolesta, ja sellaista tekevät myös jotkut lakimiehet, vaikka tätä viimeksi mainittua eivät kaikki usko. Ja jotta pystyisi auttamaan, täytyy olla sellainen ihminen, että uskaltaa ja osaa ottaa itsekin apua vastaan.

14 kommenttia:

  1. Kauniisti ja hyvin sanottu, paljon.

    VastaaPoista
  2. Herra jumala - pidätkö tällaisen puheen hääparille?

    Älä sitten ihmettele, jos morsiammen (?) suku tulee pitämään sinua hieman omituisena. No, sellainenhan sinä oletkin, tavallasi, joten mikäpä siinä.

    Koukkaus viidenkymmenen tuhannen vuoden taakse on hyvä. Täytyy panna se muistiin vastaisen varalle.

    VastaaPoista
  3. Useamman avioliiton ammattilaisena voin sanoa, että nykyinen vaimoni ei saa unta, ellen nuku hänen vieressään.
    Itsellenikään koti ei tunnu kodilta, ellei vaimoni ole läsnä.
    Liian pitkä tarina kerrottavaksi, mutta kuitenkin vaikeuksien kautta voittoon.
    Tilastoista voi kuka tahansa lukea, että useimmiten se ei ensimmäisellä kerralla onnistu. Valtaosa avioliitoista päätyy eroon.
    Toivon, että nyt on kyseessä tapaus, joka menee tilaston vähemmistöön.

    VastaaPoista
  4. Tuo viimeinen lause kosketti minua eniten.

    VastaaPoista
  5. Näin puhui hän ylhäältä päin: sopivaa puolisoa kuninkaan perilliselle etsimään kouliintuneena; kaikkea hyvää ja kaunista toisten puolesta ajattelemaan tottuneena.

    VastaaPoista
  6. Naimakauppa on kahden kauppa. Turhaa se Appi kiertelee ja kaartelee kaikenmoisissa maailmanhistorian omissa oivalluksissaan.Ne on jo moneen kertaan kirjattu ylös tai alas. Ei niihin nyt ole aikaa..
    Naimisiin meno on kuin veneen soutu, kannattaa soutaa samaan suuntaan, yhdessä. Airot on hyvä pitää vedessa, ja soutaa. Soutamisessa on aina sama tahti ja joku sen tahdin määrää, ahkerampi tai fiksumpi.
    Veneessä ja myös oikeassa avioliitossa pitää olla johtaja. Se voi olla parempi raataja tai fiksumpi peränpitäjä. Kyllä naisetkin ovat hyviä peränpitäjiä. Pääasia, kaikki airot ja melat veteen niin vene liikkuu.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi: "Tilastoista voi kuka tahansa lukea, että useimmiten se ei ensimmäisellä kerralla onnistu."

    Kyseessä on myytti, joka perustuu tilaston väärinlukuun. Vertaillaan yhden vuoden avioliittoja ja avioeroja, vaikka jälkimmäiset tietenkin koskevat useana vuonna avioituneita.

    VastaaPoista
  8. Me menimme naimisiin viime toukokuussa 21 vuoden yhdessä asumisen jälkeen.

    Tuntui hyvältä, vaikka juuri mikään ei muuttunut.
    -----

    Tein hiljan havainnon.
    Mehän olemme melkein ikätovereita; poikani on vain vähän vanhempi poikaasi.

    Ja vaimo sanoi sinut nähtyään että vaikuttaapa veitikalta.

    VastaaPoista
  9. On se avioliittokin vankila, vaikka tietysti omavalintainen sellainen. Suvulta saa helpommin rauhan. :-)

    Onko ajatus lapsista avioliiton seurauksena aikansa elänyt? Eikö näinä päivinä useimmilla pareilla ole jo lapsia (jos niitä aikovat hankkia) jo ennen kuin menevät naimisiin?

    VastaaPoista
  10. Serkkuni piti puheen tyttärensä häissä ja siteerasi jo aikoja sitten kuollutta yhteistä isoisäämme:

    ..."Kaksi on miehellä onnen päivää. Ensimmäinen on se, kun mies saa akan.

    Toinen on se, kun pääsee siitä eroon"...

    VastaaPoista
  11. Hassahtava uskomus on, että pahan onnen uhalla sulhasen ei pitäisi nähdä morsianta hääpäivänä kuin vasta kirkossa. Isien puheiden vuotamisella ei liene vastaavaa vaikutusta.

    Psykologian alkeisopppikirjassa luokitteltiin kahden hengen ryhmä, dyadi, jonka tarkkanäköisesti todettiin hajoavan, jos toinen lähtee pois. Ryhmädynamiikaltaam suhteen avainkysymys on Kemppisen äskettäin esittämä pohdinta johtamisesta. Hänen mukaansa väitöskirjan ohjaaminen ei ole johtamista; onko avioliitto? Proust kirjoitti romanssien rakenteen olevan yleensä se, että yksi rakastaa ja toinen antaa hänen niin tehdä. Narulla siis tavallaan voi työntää.

    VastaaPoista
  12. Nykyisin asianajotoiminta, jos mikään, on lähinnä raakaa bisnestä. Varsinkin helsinkiläisissä ns. huipputoimistoissa, jotka ovat erikoistuneet liikejuridiikkaan.

    Vai muka palvelua ja auttamista, sallikaa minun nauraa!

    VastaaPoista
  13. Minulle kelpaisi kyllä tällainen appiukon puhe omissa häissäni. Kaunista ja älykkään kiemuraista.

    VastaaPoista
  14. Kyllä asianajo on aina ollut raakaa ja työlästä, Cicerosta Rumpoleen. Kiltit tai muullla puuhalla aikaansaamattomat ovat pitkään tarjonneet työpanostaan joskus ns. hyvän asian puolesta ilmaiseksi, eli "pro bono", kuten professori Virolainen tiennee ja Kenmppinen viitannee. Mitä suuremmassa arvossa advokaatti itseään pitää, sitä jalomielisemmältä tämä hänestä tuntuu.

    VastaaPoista