Tositarina

Kun lähdin kouluun, satoi edelleen vettä ja kastelin vaatteeni jo ennen rautatien ylikäytävän puomia. Edellisenä päivänä olin katsonut taivaan pilveä, joka oli kuin järvi.

Otan eräästä kommentista aiheen kirjoittaa, vaikka pystyn tuskin vakuuttamaan ketään. Joku kuitenkin kirjoitti, että tosiasioihin perustumattomat tarinat, erikoisesti romaanit, ovat turhia.

Romaanien ei pidä perustua tosiasioihin. Kun lähdin kouluun (kansakouluun, ensimmäistä kertaa), oli epätavallisen lämmintä ja taivas oli ollut viikon pilvetön. Ylikäytävän puomi oli ylhäällä. En muista katselleeni Ojutjärven muotoista pilveä, mutta Luirojärven muotoisen olen nähnyt myöhemmin.

Tekstin pätkässä, jossa kilisevän kellon säestämä puomi ennakoi pelottavaa koulua ja sen kilikilikelloa, on tosasioihin perustumaton.

Kirjoittamisesta on kirjoitettu, myös hyvin. ”Kirjoita yksi ainoa tosi lause.” Jos se onnistuu, saat aikaan ehkä toisenkin ja sitten kolmannen.

Kukaan ei todellisuudessa tiedä, mikä on ”tosi lause”, koska kirjoittaminen ja lukeminen pyörittävät myös niitä aivojen kerroksia, joiden toiminta ei ole tahtomme vallassa. Tämä sitten on tosiasia.

Mielessäni ei ole psykoanalyysi, vaan ehkä Tshehovin – Stansilavskin termi ”subteksti”. Puhuminen Moskovasta saattaa kuulostaa järkevältä ja ymmrrettävältä, mutta lukija käsittää kuitenkin, ettei kysymys ole lainkaan Moskovasta, vaan elämänvalheesta ja henkilön itsensäkin kannalta vaikeasti selitettävästä tyytymättömyydestä.

Romaanin on oltava totta. Tieteisromaani alienien hyökkäyksestä voi olla totta. Gulliverin seikkailut lilliputtien maassa on totta. Sinbad merenkulkija roikkumassa rokki-linnun kynsissä on yhtä totta kuin Oydysseian Kirke, joka muutti miehet sioiksi. Sellaista tapahtuu jatkuvasti.

Saksa kaatuu maailmansodassa ensimmäisille lumille kuin lankkuaita juuri sillä hetkellä, kun se saattoi olla voittamaisillaan sodan (1918). Brasilia häviää merkillisesti Hollanille, vaikka on ylivoimainen. ”Sivullisen” Meursault jättää vastaamatta ja vetoamatta itsestään selviin syihin ja päätyy giljotiiniin, koska hän on Ranska, ranskalainen Algeriassa eli mies mannerlaattojen puristuksessa.

”Tosi” ja ”oikea” ovat vaikeampia asioita kuin tosiasia ja tieteellinen todistaminen. Yleiskielessä ne kytkeytyvät omaan persoonallisuuteen, etenkin tunteisiin, ja oman yhteisön arvioihin. Ne ovat niin vaikeita asioita, että ne oppii liian myöhään, puolikuolleena. Lisäksi ne ovat poliitikkojen ja kauppiaiden työkaluja. En tiedä kuinka suuri osa ihmisistä pitää totena sitä, mitä mieleen sattuu kulloinkin juolahtamaan tai mikä esitetään oikean värinen kravatti kaulassa.

Koska ne ovat tärkeitä asioita, ne pitäisi alistaa jatkuvalle, myös älylliselle kritiikille, ja lisäksi olisi kuunneltava, koska omaa totuutta parempi totuus tulee kovin usein lapsen tai idiootin suusta.

Uusi kirja on nimeltään ”Mielensäpahoittaja” (Tuomas Kyrö). Radiossa olin kuullut muutamia palasia Antti Litjan lukemina. Paperilla tekstit osoittautuivat pakinoiksi. Pakinaksi sanotaan hauskaksi tarkoitettua juttua, jonka kirjoittaja on ollut vakavissaan.

Ymmärrän kyllä sen verran, että tässä rakennetaan romaanimaista kokonaisuutta Hotakaisen ja Tervon henkeen. Kukaties puhe on hiukan säälittävän päähenkilön, vanhan miehen perimmäisestä toivottomuudesta. Mielensäpahoittaja on kovin kärkäs olemaan oikeassa ja tietämään paremmin. Enimmäkseen poissa oleva keskustelukumppani on poika, joka pehmentelee, että kullakin ajalla on omat tapansa.

Hyvä ajatus. Mutta nyt puoliväliin luettuna teksti ei tunnu todelta. Huumorivitsestiä rakennetun kirjan pitäisi järkyttää. Sen se tekee, jos lauseet ovat tosia. Katsotaan. Kuunnellaan.