Pari sanaa avioliitosta

Päivän blogi on muistiinpano puheesta, jonka aion pitää illalla nuorimman lapseni häissä. Ei siitä tule luentoa. Aihetta sellaiseen epäilyyn tietysti olisi.

Avioliitto on leimautunut näinä aikoina mukavuus-, moraali- tai valintakysymykseksi. Kun häätilaisuudessa katsoo ympärilleen, ajattelee että totisesti suku on vankila. Vastaavasti parisuhde, nimeltää mikä tahansa, on yritys päästä pakoon ja perustaa jotain omaa.

On ajatuksessa perääkin.

Biologian lajinvalintaa ohjaava perusoivallus on yksinkertainen. Ehkä se on liian yksinkertainen. Geeni ei jakaudu eikä liukene. Geenipooli on kuin korttipakka, josta vedetään kortteja uuteen peliin.

Yhteisön kannalta esimerkiksi avioliitto tuo mieleen uudet lapset, joilla siis on jotain äidiltään ja jotain isältään.

Myös tässä mielessä avioiliitto on onnellinen asia, joka tuo mieleen onnellisia ajatuksia. Kysymys on uusista mahdollisuuksista, eivätkä ne mahdollisuudet koske vain avioparia, vaan niitä voi tarkastella laajasti, populaation kannalta.

Se biologiasta – vaikka se johtaa psykologiaan ja sosiologiaan. Siirryn pois selvien tosiasioiden alueelta.

Useimmilla nyt liikkeellä olevista suomalaisista ihmisistä on jossain, kukaties takaraivossaan tai nykyisen käsityksen mukaan eri puolilla aivoja tiedostamaton niukkuuden tunto. Lasten on oltava vanhemmilleen alamaisia, koska siirtämällä sukupolvesta toiseen tapa hoitaa vähäväkisiä, hyvin nuoria, hyvin vanhoja tai sairaita, taataan tehokkaasti suuremman joukon selviytyminen.

Nuoruuden intomielinen individualismi on viime aikojen – Saksan romantiikan – keksintöä, ja aika arvoton ajatus, vaikka se synnyttääkin joskus riehakkaita tunteita.

Tuo niukkuuden ajatus eli nälän, pulan ja onnettomuuden pelko on pitänyt meilläkin yllä sellaistakin tunnetta, että lasten on miellytettävä vanhempiaan, toteutettava heidän toiveensa, kilpailtava heidän kanssaan, kukaties voitettava heidät.

Se oli viisikymmentä tuhatta vuotta järkevä ajatus, mutta en usko, että se aiheuttaa tätä nykyä muuta kuin tarpeetonta kärsimystä. Yksi merkittävimmistä eurooppalaisista ajattelijoista, Luther, huomautti useassa kirjoituksessaan, että on turha sanoa rakkaudeksi mieltymystä toisen ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Hän sanoo että rakkaus on halu jakaa, antaa hyvyyttä.

Maailmassa jossa avoin aitous voi johtaa hyvinkin hankaliin tilanteisiin, pari, perhe ja suku ovat harjoitusalueita. Sukulaisista ei pääse noin vain eroon.

Kielenkäyttömme on nyrjähtänyt joiltakin osiltaan. Meillä on muka elinkeinoina tuotannollista toimintaa, palvelutoimintaa ja finanssitoimintaa. Joihinkin tarkoituksiin tällainen jaottelu on varmaan aivan hyvä.

Jos asiaa katsoo ihmisjoukon suunnasta, meillä on valitettavasti jokin määrä ihmisiä, sellaisia kuin eräät elinkeinonharjoitajat ja rikolliset, joiden pyrkimyksenä näyttää olevan saada itselleen mahdollisimman paljon, ja jos mahdollista, pienellä vaivalla. Nuo palveluammatit, kuten vaikkapa tukanleikkuu, taitavat olla usein väistämättömiä, auttamattomia keinoja hankkia toimeentulo.

Nyt ja tässä tulevat mieleen auttamisammatit. Papit ja osa lääkäreistä toimivat sellaisissa tietoisesti. Kun mietin, mikä tätä uutta paria yhdistää, käsitin lopulta, että he ovat kouliintuneet auttamiseen ja taitavat olla kumpikin hyviä siinä. Auttamaan ihmisiä, jotka ovat pulassa tai jotka eivät aivan vielä ole pulassa. Sellaista on toimia järjestöissä, esimerkiksi ylioppilaiden tai partiolaisten puolesta, ja sellaista tekevät myös jotkut lakimiehet, vaikka tätä viimeksi mainittua eivät kaikki usko. Ja jotta pystyisi auttamaan, täytyy olla sellainen ihminen, että uskaltaa ja osaa ottaa itsekin apua vastaan.