Peukalon hinta

Ihmishengen menetyksen aiheuttamaa kärsimystä ei aikaisemmin korvattu. Tätä perusteltiin sanomalla, ettei ihmisen hengellä ole hintaa.

Mielestäni se oli hyvin sanottu.

Tosin – jossain vaiheessa suomensi Zen-koaneja (”Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä, Otava), ja siellä muistaakseni viisas mies kysyi, mikä on arvokkainta maailmassa. Opetuslapset eivät tiennet: kuollut kissa eli kissan raato. Sillä ei ole hintaa.

Sekä Zen että Korkein oikeus – sikäli kuin ne ovat eri asia – olivat väärässä. Hinta on markkinailmiö, joka johtuu kysynnästä. Kuolleilla kissoilla ei ole kysyntää mutta sitä vastoin ihmisten ruumiita oli tapana varastella jopa teloituspaikoilta, kirurgian ja anatomia opetukseen.

Vahingonkorvausta ei makseta ihmisen hajoaan ruumiin hintana, vaan korvauksena kärsimyksestä. Siitäkin voisi sanoa, ettei kärsimystä voi korvata rahalla.

Rikosoikeuden opettajilta kysyttiin lehdessä omaisuus-, väkivalta- ja talousrikosten rangaistuksista, ja kaikki antoivat järkeviä vastauksia.

Ehkä ne olivat liian järkeviä vastauksia.

Talio-periaate on osa kärsimyksen taloustiedettä. Sellaisia rikoslakeja on ollut, että jos joku lyö toiseen kaksi kuhmua, lyötäköön häneen kaksi kuhma, ja jos joku murskaa toiselta kolme hammasta, murskatkoon pyöveli tekijältä kolme hammasta. Ja jos puhkaisee toiselta silmän, menettää sitten itsekin silmän. ”Mooseksen laki” on hiukan epämääräinen ja epäperäinen nimitys tälle hyvin vanhalle ja hyvin laajasti sovelletulle periaatteelle.

Isännänvallan voi oikeastaa laskea killinkeinä, talareina tai runstykkeinä. Isäntä sai piestä renkiään mutta renki ei isäntää. Isäntä oli kotikurin ylläpitäjänä ikään kuin ylimääräinen valtion virkamies (kuninkaan edustaja). Renki oli rahvaanmies, jonka tehtävä oli pysyä kurissa, siltä varalta, että häntä tarvittaisiin johonkin.

Venäjällä ei maksettu palkkaa virkamiehille, vaan heitä ohjattiin elämään lahjuksilla. Sotavoiman oli järkevää liikehtiä siten, että se pystyi elämään ryöstämällä, ja esimerkiksi hyvä kuningas Kustaa II Aadolf käytti ”paloveroa”: mitä maksatte, tämän kaupungin porvarit, ellen polta kaupunkianne?

Oppineet sanovat oikein, että Suomessa on yleensä rangaistu kovin ankarasti omaisuusrikoksista ja lievästi väkivaltarikoksista, varsinkin pahoinpitelyistä. Logiikka on selvä. Varkaus aiheuttaa vahinkoa, mukilointi sen sijaan ei, koska tämän päivän selkäsaunan saaja on huomenna makkarahalko kourassa selvittämässä, mitä toisen selkä kestää.

Talousrikoksista on rangaistu lievänlaisesti, koska niistä ei ole vahinkoa kenellekään. Valtion ja kunnan taloudellista vahingoittamista ei oikeastaan otettu huomioon, koska valtiolla oli joka tapauksessa valta mätkiä mm. veronkorotuksia ja veronlisäyksiä.

Rikoslainkäyttö ei ole demokraattista. Puheet yleisestä oikeustajusta kuulostavat kauniilta, ja vain siksi niitä pidetään.

Rankaisemisen ydinkysymys ei ole, ketä rangaistaan, vaan kuka rankaisee. Jos ”yleinen oikeustaju” ratkaisisi, ihmisiä hirtettäisiin 20 metrin välein lyhtypylväisiin. Tuomioistuimen keskeinen tehtävä on viivyttää oikeuden toteutumista. Lynkkausmieliala näet nousee ja laskee. Kuningas ja aateli ovat käyneet monta kovaa ottelua ylimmästä tuomiovallasta; Ruotsissa tuo kamppailu oli erikoisen mielenkiintoinen. Kansantuomioista meillä on laaja kokemus vuodelta 1918. Kansantuomioiden torjuminen onnistui jo 1945-1948, koska silloinkin meillä oli enimmäkseen vähäpätöisistä henkilöistä koottuja elimiä (tuomioistuimia) tuomitsemassa toisia vähäpätöisiä henkilöitä.

Mutta liikemiehiä ja pankkiireja ei pidä tuomita. Jo Trotski antoi yleispätevän ohjeen: veturinkuljettajia ei saa ampua, ainakaan ennen risteysasemia. Muuta jäädään metsään, ja ei ole hauskaa, varsinkaan talvella.