Hyry, doing the right thing

Antti Hyryn palkittu kirja ”Uuni” on saanut sellaista mainetta, ettei sitä voi lukea. Internet on nykyinen tiedon valtatie. Niin sanotaan kirjoissakin. Internetin keskustelupalstoilla moni on sitä mieltä, että Hyryä lukiessa menee aika hukkaan.

Jotkut viittaavat myös Päätaloon huonona esimerkkinä uuvuttavasta yksityiskohtaisuudesta.

Meitä on paljon, ehkä jopa 1 % musiikin kuuntelemisesta, joille niin sanottu konserttimusiikki ei ole vastenmielistä. Kuuntelin tänään, kun ajoin Hämeenlinnan. Menomatkalla Beethovenin seiska ja paluumatkalla nelonen.

En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että hidas osa olisi huonompi tai että sitä kuunnellessa valuisi aika hukkaan. Sinfonioissa ja sonaateissa on hidas osa. Sen nimitys on joskus andante.

Kaipaavatko hitaiden osien viholliset joka illaksi ilotulitusta? Luulisi, että ainakin sateella teho voisi olla kyseenalainen.

Päätalosta ja Hyrystä puhuttaessa yksityiskohtaisuuden eli pikkutarkkuuden päivitteleminen ei osoita erityistä ajattelukykyä. Asiaan kuulumattomat yksityiskohdat on eri asia kuin asian yksityiskohdat. On ihmisiä, jotka lukevat toisten kirjoituksia punakynä kädessä ja etsivät lyöntivirheitä tai kohtia, joissa kirjoittaja olisi hairahtanut pilkkusäännöissä. Joissakin tapauksissa näiltä henkilöiltä jää tekstin sisältö huomaamatta.

Näitä pilkkumiehiä on perinteisesti ollut korkeissa tuomioistuimissa. Minulla on kokoelma korkeimman oikeuden konsepteja esimerkkeinä tästä ilmiöstä. Ne ovat valitettavasti salaisia. Ilkein on eversti Kempin sotaylioikeudessa Viipurin menettämisestä saama tuomio. Korkeimman oikeuden ratkaisussa on muutettu sananvalintoja sinne ja tänne. Asiakirjoista ei löydy mitään viitettä siihen, että tämä ratkaisu – päävartioarestia – oli oikeusmurha. Moni maallikkokin käsittäisi sekunnissa, että ajatus kokonaisen kaupungin menetyksen lukemisesta komentajan syyksi on huimaava. Menettikö Paulus Stalingradin?

Maalaustaiteessa kaikkein pikkutarkinta on pelkistäminen. Matissen näennäisesti vain muutamalla leveällä vedolla toteutettu maalaus, Cézannen vähien värien maisema, japanilaisen mestarin tussipiirros tumman harmaata vaalean harmaalle viisi tai seitsemän viivaa ovat niin hienoja siksi, että tuo pelkistys on niin täsmällistä ja oikeaa, että se on kuin matemaattisen lausekkeen sievennys.

Hyryn ”Uuni” selittyy otsikollani, jota on vähän vaikea kääntää suomeksi. Oikeastaan se tarkoittaa ”toimia omantuntonsa mukaan”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ”tehdä (asia) oikein”.

Kun Hyry ei ole kehittänyt saarnamiehen taipumuksia, hänen kirjoistaan on melkein turha etsiä sellaisia abstraktisia sanoja kuin pettymys tai onni tai rakkaus tai suru tai armo. Sen sijaan hän kertoo tinkimättömyydestä. Ei riitä, että jokin työn tulos välttä. Sen täytyy olla hyvä. Kun se on hyvä, lukija tietää.

Joku kommentoija antoi ymmärtää opettavansa valokuvaamista väittäen, ettei sellaista olekaan kuin hyvä kuva. Filosofian alkeiden opetteleminen voisi parantaa tuollaisesta luulosta. Hyvää eli ykistyiskohdin tarkkaa työtä, jossa kaikki yksityiskohdat toimivat tarkoin tarkoitetulla tavalla, ei voi määritellä eikä aina edes kuvailla. Kun se hyvyys on juuri siinä.

Onko lukijalla sitten aihetta kiusata itseään hankalasti avautuvalla, vaivaa aiheuttavalla tekstillä. En ainakaan ryhdy moittimaan. Mopon viritteleminen käy elämäntyöstä, mutta sitten on sellaisia ihmisiä, itse asiassa sekä tieteen että taiteen puolella, jotka lähestyvät tuntematonta ja haluaat selvittää, minkä verran itsestään saa irti.

Tulos on usein yllättävä. Fyysikko Richard Feynman antoi ohjeen. ”Tee hillittömästi työtä, jotta löytäisit jotain, joka kiehtoo juuri sinua.”

Siis se, mikä kiehtoo ei koskaan, ei koskaan ole omena, jonka voi napata nautinnoksi ohikulkiessa. Se, kiehtova, on syvällä ja kirkas.