Kognitiivinen ajelehtiminen

Tuo termi ei ehkä ole vakiintunut eikä ymmärrettävissä. Lukemani mukaan keskittyminen alkaa hajota noin sekunnin kuluttua, ellei hiiren klikkaus tuota tulosta. Kymmenen sekunnin kuluttua, jos esimerkiksi ohjelma latautuu hitaasti, henkilö on luultavasti jo unohtanut, mitä oli tekemässä, ja purjehtii toisten tuulten ajamana muissa maailmoissa.

Sosiaalipsykologia puolestaan tuo esiin tämän termin yhteydessä, miten arka ja säikky ihminen on käsityksissään itsestään. Opiskelija joka epäonnistuu tentissä ja professori, joka ei saa hakemaansa virkaa tai apurahaa, ovat ainakin bussipysäkille / autokatokseen asti mielestään maailman viheliäisimpiä otuksia, jotka eivät enää tarvitsisi muuta kuin Bilteman halpaa mutta kestävää muoviköyttä, sopivaa liukastusainetta, kuten grafiittia tai mäntysuopaa, ja tukevan koukun, joita muuten saa nykyisin myös maitokaupasta (n. 2”).

Tyypillisesti tämä (esim. Baumeister ”The Self in Social Psychology”) ilmiö, joka on nähdäkseni täysi terveyden merkki, tarkoittaa siivilän läpi sujahtamista. Itse kukin kuljettaa mukanaan eri kokoisia ja kunnoltaan vaihtelevia sihtejä. Ongelma on puhdistus: jääkö sakka eli epäonnistumiset, loukkaukset, muut itsetunnon kolaukset, mätänemään paikalleen, vai onko käytettävissä jokin puhdistusaine?

Tavallisin ja ehkä tehottomin tässä tapauksessa on spriitä sisältävä juoma. On kai silti aihetta pelätä, että ulkonaisesti (utvärtes) desinfioiva aine toimii huonosti sisäisesti (invärtes) käytettynä.

Kaksikieliset nimitykset ovat jääneet mieleen vanhoilta huonoilta ajoilta, jolloin eläinlääkärin ”sialle” määräämää spriitä haettiin apteekista, ja jos kunnanlääkäri oli palkinnut ruhtinaallisesti jotain hyvää veljeä fortisreseptillä, käytöksi oli merkitty ”pyyhkimiseen” ulkoisesti.

Muuan henkinen hajulukko mainitaan kirjallisuudessa nimellä ”incompetence pocket” eli kyvyttömyystasku. Perusesimerkki on musiikki. Jos on punastellut luokan edessä ja saanut laulusta vitosen, siitä syntyy helposti pysyvä pesäero.

Tunsin syvää pettymystä, kun muuan suuresti arvostamani virkatuomari sanoi: ”Olen täysin epämusikaalinen.” Olen aina suhtautunut tuollaiseen joko traagisena vammana tai huolettomasti paljastettuna luonnevikana.

”Matikka on mulle hepreaa vaikka kirjoitin laudaturin pitkästä matematiikasta”, on edelleen tavallinen repliikki etenkin naisen sanomana.

Niitäkin on, jotka kerskuvat sillä, etteivät lue romaaneja ja osoittavat ohimennen esimerkeillä, että tieto on tosi ja tuho tapahtunut.

Jos sivuutamme kliiniset sairaudet, ankaraa epämusikaalisuutta esiintyy, mutta se on harvinaista. Näpätään C ja A ja kysytään, kumpi on korkeampi sävel. Suomalaisenkin tutkimuksen mukaan sävelpuhtauden merkitystä liioitellaan törkeästi myös muusikkopiireissä. Silti esimerkiksi Loiri on todiste suositusta laulajasta, joka on jättänyt harjoittelun niin vähälle, että sekä laulussa että soitossa puhtaus ja rytmi pettävät pahasti; eufemismi on ”jatsahtava”.

Matematiikka-tasku liittyy luultavasti sukupuolirooleihin ja on toivottavasti nyt katoamassa. Kukaties lukuisat opettajasukupolvet ovat saastuttaneet ympäristöä jättämällä huomiotta sen, että keskinkertaiselle koululaiselle funktiot, etenkin polynomit, ovat ehkä abstraktisia ja jäävät siten äkkiä ymmärtämättä. Silloin taitoihin jää paha aukko, jota on yritettävä paikata mekaanisilla säännöillä, kuten ”vakiot ilmaistaan aakkosten alkupään kirjaimilla ja muuttujat loppupään”.

Pidän totena, että pitkästä matematiikasta ei kirjoita ällää osaamatta pitkän matematiikan kurssia. Lukiokurssi on kohtalaisen vaativa, joten osaamattomuus on turhaa puhetta, jos on siitä selvinnyt.

Nämä kaksi, musiikki ja matematiikka, liittyvät myös poikkeukselliseen lahjakkuuteen, joka yleensä saa opettajat ja osan tovereista innostumaan. Poikkeuksellinen lahjakkuus ei ole poikkeuksellista. Useimmat ovat nähneet sitä luonnossa.

Vaikka tunnen itsekin pianonvirittäjiksi syntyneitä ihmisiä, kysymys on luultavasti kognitiivisen ajelehtimisen hallinnasta. Joku voi olla kerta kaikkiaan niin tyhmä, että etenee kuin tavarajuna. Kerran asiaan paneuduttuaan sellainen ihminen ei voi olla oppimatta matikkaa ja musiikkia hyvin tai erittäin hyvin. Liika viisas taas ei opi. Ei anna itselleen aikaa.

Kirjallisuus on eri asemassa, koska siinä on kysymys yhteisestä kielestämme. Kaunokirjallisuuden suhde muuhun tekstiin on kuuntelemisen (lukemisen) kannalta sama kuin hyvän viulun soittamisen suhde arkiseen hyräilyyn.

Kyky tunnistaa kaunokirjallinen teksti on arkinen ja opittavissa oleva asia. Siksi esimerkiksi juristi, joka kehuu olevansa kirjallisuudelle kuuro, tulee todistaneeksi olevansa heikko juristi. Tuomioistuimen päätöksen perusteluista ja väitöskirjoista tekevät hyviä samat piirteet, jotka ovat romaanissakin ansioita: ilmaisevuus, ilmavuus, yksinkertaisuus. Hyvä teksti on kuin mummon satu: kuultu pysyy mielessä ja uusien käänteiden odotus kihelmöittää.

Kiitetty runous vaikuttaa äkkinäisestä käsittämättömältä. Vaikutelma syntyy kognitiivisesta ajelehtimisesta, joka estää huomaamasta kielen syvärakennetta. Eräs jo kuollut nainen tapasi tiuskahtaa minulle: mitä sinä siitä, mitä minä sanon. Kuuntelisit, mitä minä tarkoitan.