Don Giovannin naamio

Aivan sattumalta, kun en halunnut katsella kaatuilevia kaunoluistelijoita, silmäsin televisio-ohjelmia, joissa väitettiin, että Teemalla alkaa juuri jokin ”Don Giovannin salaisuus”.

Käänsin kanavaa ja sain sähköiskun: Hvorostovsky Giovannina. Jännittävä toteutus. Laulajat katsovat näyttämöllä mustavalkoista elokuvaa Don Giovanni. Sain toisen sähköiskun: Hvorostovsky myös Leporellona.

Ja kolmannen: duetot voice-overina, eli mies lauloi sekä basson että baritonin ja lisäksi näytteli kahdella eri tavalla, kahdella erinomaisella tavalla. Muutkin näyttämön ”katsojat” esiintyivät myös näyttämön ”elokuvassa”.

Kysymyksessä oli dokumenttielokuvista tunnettu Barbara Willis Sweete, valmistusmaa Kanada.

Ellemme erehdy, Imdb ja minä, samainen Sweete oli tuottamassa Glenn Gould –televisioelokuvia 90-luvun alussa.

Ja nyt sitten tällaista, tuosta vain!

Hvorostovsky oli sekä bassona että baritonina avain järkyttävän hyvä – ja näytteli kuin Andrei Tarkovskin henkilö.

Jäämme kiinnostuneina odottamaan, milloin Suomessa nähdään puoli-live multimediaa näyttämöllä. Smeds käyttänee videokuvaa lavasteena, mutta tässä oli nyt yhdistetty kaksi elokuvaa niin että katsoja käsitti ihmisten katsovan yhtä elokuvaa ja laulamaan katsoessaan karaokea.

Barbara Willis Sweeten nimellä Amazonista löytyy enemmänkin merkillistä elokuva-aineistoa. Myönnän kiireesti tietämättömyyteni. Siitä olen selvillä, että Kanada on ollut puoli vuosisataa, osittain kiitos Itä-Euroopan pakolaisten, maailman johtavia maita dokumenttielokuvissa.

Mutta käteni alkaa nykiä kohti 1-click –nappia, kun näen, että on olemassa sellisti Yo-Yo Man, elokuvaohjaajien ja tanssijoiden yhteiselokuvia ”tiputaan rappusilta” – Bachin soolosellosonaateista, ja elokuva ”Shostakovich vastaan Stalin”, jossa omaishoitajana on Gergijev ja mukana runsaasti dokumenttifilmiä näistä herroista, ja sitten silmään sattuu dokumenttielokuva, jossa nähtävästi jossain määrin sikin sokin kerrotaan Hamletin, Macbethin ja Romeon ja Julian harjoituksista eli toisin sanoen teatterityöstä. Ja mukana on myös dokudraama Glenn Gouldista.

”Don Giovanni” nyt on erikoistapaus. Minulla ei ole siitä erityisen paljon aineistoa – vain kolmetoista eri levytystä ja sitten jokin määrä otteita. Lisäksi olen kuunnellut, säännösten vastaisesti toimien, radion äänitearkistosta suurimman osan mainittaviksi kehutuista tallenteista.

Juuri tuo ooppera sattuu olemaan kai ainoa, johon olen hassannut oikean, ison ja kangaskantisen orkesteripartituurin, joten olen nuuskinut vuosien kuluessa toisenkin kerran.

Luultavasti yksi lisäkiihoke oli S. Kierkegaardin Joko – tai –teoksessa (Enten eller) oleva jakso ”Don Juan ja Mozartin eroottisuus”. Kierkegaard kävi Kööpenhaminassa katsomassa tuon oopperan – tai kuuntelemassa sitä aulasta käsin – kerran viikossa ainakin koko sen kaksitoista vuotta, minkä teos pyöri hänen aikanaan. Sehän oli aikakautensa ja kaikkien aikojen valtavimpia yleisömenestyksiä.

Menestykseen riittää raflaava tarina ja loputtomalta tuntuva määrä ihastuttavia melodioita. Mutta se on samaan tapaan kuin eräät Bachin teokset samalla tyhjentymätön.

Kierkegaard siis huomasi, että yksinkertaisen moraliteetin alla on vaikka mitä. Don Giovanni eli Juan on paheellinen aatelismies, kyltymätön naistenkaataja ja lisäksi kylmäverinen murhamies. Hän on ylpeä paheellisuudestaan ja menee kappaleen lopussa katumattomana helvettiin käristymään siellä ikuisesti syntiensä vuoksi.

Samalla hän on sankari, luultavasti ainoa joka ylitti aikakauden eli romantiikan rajat. Hän on ”superhero”, jolle kaikki inhimillinen on vierasta. Mutta länsimaisen ihmisen kaksi perikuvaa ovat Faust ja Giovanni – kaikki (esimerkiksi tieteellisestä) tiedosta / kaikki aistillisesta syvyydestä.

Giovanni on rakkauden nero. Hän hylkii ja pilkkaa naisiaan, mutta hänen menestyksensä johtuu siitä, että hän samalla rakastaa kaikkia naisiaan, lukuisia samanaikaisesti. Olisi pinnallista sanoa, että Giovanni olisi ekstreemiurheilun keksijä.

Jos Faust oli keksijä, Giovanni oli luova nero. Koska esimerkiksi säveltäjästä ei oikein saa vakuuttavaa kokovartalokuvaa, libretisti da Ponte ja Mozart poistivat Casanova-perinteestä naurettavuudet ja loivat kokokuvan taiteesta, siitä huimaavasta korkeudesta, jota elämässä kuitenkin myös esiintyy.

Tämän näin toteutuvan televisioelokuvassa, kiitos ohjaajan ja käsikirjoittajan mutta myös Hvorostovskyn, joka kaksoisolento- eli Doppelgänger-perinteellä yhdisti julman suuruuden (Giovanni) ja lempeän, pelokkaan pienuuden (Leporello).