Westö I

Älä käy yöhön yksin. Gå inte ensam ut i natten. Do not go gentle into that good night.

Romaanin nimi on ainoa vaikeasti kirjoitettu kohta koko kirjassa, ja se on siis Dylan Thomasin (1914-1953).

Suomennos ja ruotsinnos eivät käännä kuin puoli merkitystä ja toisen puolen väärin. Thomas kirjoitti: ”Älä mene tappelematta hyvään yöhön, vanhuuden pitäisi palaa ja raivota päivän päättyessä…”

Älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä,
vanha saa palaa, raivota päivää päättyvää;
kiroa, kiroa valon kuolemaa.

Viimeisillään viisaat vanhat tietävät, että pimeys
on oikein, koska heidän sanansa ei lyönyt tulta, silti
älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä.

Hyvät miehet, viimeiset lipuvat huutaen, miten
kirkkaina hennot teot olisivat tanssineet vihreässä,
raivoa, raivoa valon kuolemaa.

Villit miehet osasivat laulaa pakoon auringon ja
oppivat, liian myöhään, sen surun,
älä mene taistelutta sanomaa hyväksi yötä.

Vakavat miehet liki kuolemaa näkevät sokaistuen
sokeat silmät lentävät tähtinä iloiten,
raivoa, raivoa valon kuolemaa.

Ja sinä, isäni, surullisen korkealla,
kiroa minut, siunaa hurjin kyynelein,
älä mene taistelutta sanomaan hyväksi yötä.
(suom. JK)

Romaanin on arveltu keskittyvän erikoisesti musiikkiin, rokkiin. Ajatus taitaa olla aivan väärä. Teoksen aihe on halu. Halun kerrotaan kohdistuvan naisiin, viinaan, musiikkiin, hajuihin, muistoihin. Romaanin lopulla asia mainitaan painokkaasti, halun (begär) ja rakkauden ongelmainen suhde.

Halu on samanlainen ilmiö kuin ahdistus. Sillä ei ole kohdetta. Se ei tyydy. Jos se muuttuu himoksi / peloksi, se voikin tyydyttyä, sanoivat psykoanalyytikot.

Musiikki kuuluu tämän romaanin dekkarimaiseen ainekseen. Westö on leikannut perinteisen kehitysromaanin tunnelmia heittämällä mukaan perinteisen etsinnän, sen joka näkyy myös teosten nimissä Graalin maljan etsinnästä Proustin kadonneen ajan etsintään. Tässä ollaan kadonnutta isää etsimässä, aivan konkreettisesti. Epäselvä, mahdollisesti kuninkaallinen syntyperä oli kirjallisuuden romantiikan keskeisiä aiheita.

Westö menee nyt kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Mann ja Hesse, Proust ja Gide, Moravia, Faulkner, Musil ja Döblin ovat kirjoittaneet merkittävästi samoista asioista.

Halun vastakohta on pelko. Jos näiden kahden tasapaino järkkyy tai jos toinenkin painaa liikaa, seurauksena on mielenhäiriö, usein mielisairaus. Niin tässäkin, ja useilla. Patologia raivoaa. Ensimmäiset kolme päähenkilöä: psykopaatti (Jouni), Lapinlahden sairaalan pitkäaikainen hoidokki (Adriana), syntymäsäikky Ariel.

Aihe on tavattoman kunnianhimoinen. Suomalaisessa ja ruotsalaisessa romaanissa ei ole nähty vastaavaa onnistumista pitkiin aikoihin. Minulle tuli mieleen omituisesti Hannu Salaman ”Minä, Olli ja Orvokki” (1967), jota olen pitänyt suomalaisen romaanin päätepisteenä - sen jälkeen on ollut lupa katsoa, tuleeko enää mitä vallan uutta. On toki tullut, esimerkiksi Antti Tuurin dokumentaarisesti tarkoin pohjustettu lajityyppi, mutta se on epäromaani, koska se määrittelee ja tunnustaa itse rajansa. Tämä Westön valloitus on romaani maailmassa, ja maailma on aina tietymätön, kaoottinen, sumea.

Yrittävätkö aikalaisemme panna paremmaksi Waltarille? Jos Westö siirtyy jatkossa pois lukijan muistin alueelta, näin sitten on. Jo nyt tämän romanin samoin kuin Westön edellisen ja ”Leijat Helsingin yllä” lukeminen ajattelematta nuoren Waltarin 30-luvun Helsinki-romaaneja on vaikeaa (kulttiromaani ”Suuri illusioni” ja Helsinki-trilogia, jonka kirjoittaja itse parturoi 1942 ottaen otsikoksi ”Isästä poikaan”).

Olen ollut nyt yhteydessä Westön kanssa. Sanoin hänelle, että eräät romaanin hedelmöittyneet jaksot ovat outoja lukea, koska muistan paikat, muistan tapahtumat, olen asunut samoissa taloissa, olen ollut samoissa bileissä. Puhun tässä romaanissa kerrotuista asioista, joiden tapahtumavuosina Westö itse oli alle kouluikäinen. Eräin kohdin yhteensattumat ovat melkein kiusallisia. Olen itse katsellut Alppikadun uuden kerrostalon ikkunasta Castréninkadun puutalojen rappiota ja repimistä. Olen pelännyt niillä kaduilla, joiden kuningas Joni oli – Neljännellä linjalla kesällä 1956 sedän asunnossa. Romaanin päähenkilöistä kolme on ikäisiäni. Neljännen kesäpaikka on Ruovedellä ja kertojan muistin käynnistää sisävesilaiva ”SS Jäminki”. Kuuntelin itse 1960-luvun Ruovedellä Jämingin talon tuntumassa Pohjola- ja Tarjanne –laivojen ulvahduksia vuolteessa.