Dokumentit

Huomenna kai saa ensiesityksen elokuva ikävästä aiheesta, saksalaisten mukaan 1944-1945 lähteneistä suomalaisista naisista.

Tämäkin on esimerkki asiasta, jonka kaikki tiesivät mutta josta ei haluttu puhua mitään.

Julkaisimme (Otava, 1974-1975) Onerva Laineen kirjan ”Nainen leirissä”. Onerva oli Mainos-TV:ssä filmipäällikkö Seppo Huhtalan sihteeri. Tutustuin, kun olin siellä töissä elokuvatoimittajana 1966-1967. Hän suostui lopulta aika pienen suostuttelun jälkeen kirjoittamaan muistamaansa, ja kirjasta tuli kerralla hyvä. Hän oli taitava, kielitaitoinen, erikoinen, sen ajan mittojen mukaan hiukan ”boheemi”. Tuota sanaa tosiaan käytettiin, mutta boheemin maineeseen riittivät kullanväriset kengät ja normista poikkeavan värinen huulipuna.

Hän oli näitä naisia – seurasi saksalaista sulhastaan. Kirjan alussa on ainoa tuntemani alkuperäinen suomenkielinen kuvaus Dresdenin pommituksesta 1945. Onerva oli siinä vaiheessa vankilassa. Hänellä ei ollut papereita, ja hän vaelsi milloin minkin tahon vakoilijaksi epäiltynä Saksassa, Italiassa, Tunisiassa, Ranskassa, Itävallassa, kunnes vuosien kuluttua Ariadne toi hänet Suomeen.

Historiantutkijat ovat hiukan huonoja huomaamaan muistelmateokset. Tämä teos on aito. Olen nähnyt mainittavan sensaatiomaisiksi jopa kuvauksia junamatkoista sodan tuhoamassa Berliinissä tai Pariisissa 1945. Tämä on kertomus hengissä pysymisen taistelusta eri puolilla Eurooppaa, keskellä pahoja ja säpsähdyttävän hyviä ihmisiä.

Vaikka kirja myi hyvin, siihen aikaan ei tunnettu ”kohua”, ja meillä oli Suomessa sama taudinkuva, joka on nyt tuttu mm. Virosta. On paljon asioita, joista puhuttiin vain vaimealla äänellä.

Rinnastan tämän asian toiseen elokuvaan, jota sitäkään en ole nähnyt. Vastaan kautta rantain nuorille ja toistaitoisille, jotka välillä kyselevät kommenteissaan, eikö ole älytöntä jauhaa menneitä, kun tulevaisuus on jo alkanut.

Tuo on perinteinen bolshevistinen ajatus. He perivät sen jakobiineilta, suoraan giljotiinin juurelta. Vino terä, jossa on riittävästi massaa ja liike-energiaa on pettämätön keino ratkaista muistin arvoitukset, ja samalla se tekee tilaa eteenpäin suuntautuneille ja oikein ajatteleville ihmisille.

Me eilisten suolistokaasujen edustajat sanomme, että menneisyys toimii samalla tavalla kuin Fordson-Majorin kammella käynnistettävä moottori. Se potkaisee. Virkeä kehityksen käynnistäjä joutuu toteamaan, ettei kone käy, mutta sen sijaan peukalo on sijoiltaan ja värttinäluu poikki.

Minusta maailma on nyt ja ehkä pysyvästi veivattavaa mallia.

Keskiviikkona illalla ”Voimala” esitteli dokumenttielokuvaa äijistä saunassa. En olisi korvaani lotkauttanut, ellei vaimoni olisi tuonut sanaa. Tekijät ovat lahjakkaita ja syntyisin muualta kuin Kampin kolmiosta. Asiasta oli kuulemma kohistu ”Pahan perheen” ensi-illassa, ja sekin oli saadun tiedon mukaan harvinaisen hieno elokuva, vaikka päähenkilö kuulemma olikin hovioikeustuomari, joka pyrki määräilemään maailmaa tai sen puutteissa perhettään.

Yhtäkkiä ei tule mieleen mitään yhtä mielenkiinnotonta aihetta kuin äijät saunassa. ”Voimalan” näytteet ja keskustelut osoittivat kuitenkin aivan toista. Ihminen – mies – puhuu vain, kun saa aikaa ja tilaa.

Tämän takia ”Kotikatu” ja ”Salkkarit” ovat mielestäni teeskenneltyjä ”ikään kuin-maailman” saippuaoopperoita. Ei ole aikaa, ei tilaa.

Uusi dokumentti oli oikeasti kuvattu muutaman vuoden aikana saunoissa eri puolilla Suomea. Kuvausryhmä oli tietysti työskennellyt munasillaan, ja kuvaaja mainitsi joutuneensa käyttämään ajoittain patakintaita voidakseen käsitellä kameraa.

Dokumentin keskeinen sisältö mahtuu ehkä yksityiskohtaan. Kertoja sanoi, että kun Isältä kysyi kuulumisia, Äiti vastasi aina, että hyvää sille kuuluu. Äidin kuolinvuoteelta poistuttaessa Isä oli alkanut puhua eikä ole lopettanut vieläkään.

Kukaan ei sanonut asiaa näin suoraan, mutta viesti oli, että ympäristö ja yhteiskunta tarjoavat diapamia ja edellyttävät, että kunnon karvarintainen mies pitää turpansa kiinni ja paiskoo kahta pirummin töitä menetettyään esimerkiksi puolison tai lapsen tai kariutettuaan itseltään avioliiton.

Taustalla on siis arvio, ettei miehillä ole tunteita eikä henkisiä tarpeita, ja jos nyt sitten kumminkin on, miehessä on jotain vikaa.

Minuun teki suuren vaikutuksen tällainen työnäyte, jota ei käännetä helppohintaisesti yhteiskuntakritiikiksi, vaan joka perustuu ihmisenä olemisen ehdoista vaikeimpaan ja edistää sitä, asenteettomaan, eleettömään kuuntelemiseen.