Mielen juolahtama

En vertaa tätä psykoterapiaan. Mutta asioita pulpahtaa menneisyydestä mieleen kuin metaanikuplia.

Olen käsitykseni mukaan tässäkin blogissa toistellut maailman muuttumista ja tähdentänyt esimerkiksi sitä, että kuulin ensimmäisen kerran sinfonian levyltä noin 14-vuotiaana. Teos oli Sibeliuksen toinen sinfonia ja levymerkki Concert Hall; orkesteri oli sanoin kuvaamaton, luulen. Ensimmäisen elävän orkesteriesityksen kuulin seuraavana vuonna Vaasassa. Minuun teki voimakkaan vaikutuksen, että joku täti putosi tuoliltaan finaalin huipennuksessa. Tuoli meni rikki, täti ei. Vaasan kaupunginorkesteria johti Eino Haipus.

Kesken askeleen huomasin olevani väärässä kuin apina.

Kotiin tultuani selailin Spotifystä elokuvamusiikkia, ja kylläpä sitä oli. En ollut todellakaan tullut koskaan ajatelleeksi, että olin kuunnellut elokuvamusiikkia 2-vuotiaasta 18-vuotiaaksi ainakin kahdesti viikossa, ja usein ja syystä mainitussa Elokuvateatteri Kolmiossa oli ajan tasoa ajatellen erinomaiset äänentoistolaitteet.

Tästä löytyi heti sen selitys, miksi erinäiset vanhat suomalaiset laulelmat ovat läheisiä ja rakkaita ja osaan ne edelleen ulkoa: Kulkurin valssi, Kulkurin masurkka, Tytön huivi ja ylimpänä ja huikeimpana Rovaniemen markkinoilla.

Silloin 1950-luvulla tehtiin elokuvia vähän joka rallista, tyyppiä ”Kaksi vanhaa tukkijätkää”, ja lisäksi oli varhaisia kavalkadeja tyyppiä ”Kipparikvartetti”.

Amerikkalaiset superhitit tulivat tietenkin kerralla tutuiksi, tyyppiä ”Kenpä tietäis sen” (Que sera, sera).

Louis Armstrong ei sittenkään ollut yhden Juhon omistaman EP-levyn varassa. Olin katsonut varmaan kolme kertaa ihastuksesta mykkänä elokuvan ”Skandaallihäät”, jossa esiintyivät Bing Crosby, Frank Sinatra, Grace Kelly – ja Louis Armstrong. Vasta nyt muistan, että tuossa elokuvassa oli muun muassa ”Now you has jazz”. ”Jazz on a Summer’s Day” meni Kauhavalla ennen kuin lähdin sieltä.

Nyt muistan aivan elävästi Elviksen ”Jailhouse rockin” ja muistan senkin, että äitini tilasi minulle ystävällisesti Helsingistä pianonuotin Elviksen toiseenkin hyvin samanlaiseen biisiin ”King Creole”.

Sikäli kuin omat näpit eivät riittäneet, yksi Aution poika osasi soittaa lehdeltä hyvin, ja soitti.

Tutkimukset ovat kesken – olen mielestäni nähnyt elokuvia ainakin Schubertista ja jotain, missä oli paljon kamarimusiikkia.

Musikaaleja oli runsaasti. Tässä on tausta suuresti ihailemaani lauluun ”Ol’ man River” – amerikkalainen ”Volgan lautturit”. Elokuva oli ”Teatterilaiva” (Showboat). Nyt totean Imdb:stä, että ”Annie mestariampuja” tehtiin ensin elokuvaksi ja vasta sitten näyttämölle.

Se on nyt siinä ja siinä, ettei kirjoita itse puhtaaksi elokuvateatterin varauskirjoja. Nehän ovat äidilläni hyllyssä vuodesta 1941 vuoteen 1964 – esitetyt filmit päivä päivältä. Sen olen katsonut ja muistan itsekin, että myös fiksumpia ja harvinaisempia elokuvia esitettiin. Taustavaikuttajana oli varmaan varuskunta. Ilmasotakoululla oli jatkuvasti kymmeniä, ehkä pari sataa ylioppilaspoikaa eri puolilta maata. Me paikkakuntalaiset pyrimme pitämään huolen siitä, ettei heillä ollut iltalomilla absoluuttisesti muuta tekemistä kuin käydä elokuvissa. (Varuskunnassa oli omakin teatteri, mutta me saimme tietenkin filmit uudempina).

Sellainenkin elokuva juolahti mieleen, joka tuotti pettymyksen. Kuvittelin että ”Kuolematon Caruso” olisi jokin ennennäkemätön Villin lännen rautanyrkki, mutta elokuvassa kerrottiinkin jostain tyhmästä laulajasta, pääosassa ”laulava lihapulla”, Mario Lanza, joka lienee ollut erittäin suosittu, koska muistan ainakin viisi tai seitsemän hänen filmiään (Ylioppilasprinssi, Oi saavu jälleen Roomaan…).

Kuuntelin tätä kirjoitusta varten Spotifystä joitan Lanzan esityksiä. Muistin väärin. Hänhän lauloi todella hienosti! Pitäisi varmaan myös määrätä ”Ylioppilasprinssin” ”Gaudeamus igitur” pakolliseksi tohtoriopintoihin.

Varsinainen vihkimys toisenlaiseen musiikkiin oli Premingerin ”Carmen Jones” eli Carmen melkein sellaisenaan. Nyt kun se on DVD:llä käy kyllä ilmi, ettei Harry Belafonten oma laulu oikein sopinut oopperaääniin, joita filmissä on.

Varhaisen ajan suursuosikki oli Silvana Manganon ”Anna”, joka on YouTubessa nimellä Anna’s bayon, ja ”Musta Orfeus”, joka edelleen elokuvana ja musiikkina tuntuu suurenmoiselta.

Mutta: omalaatuisuudessa ykkönen on mielessäni Morricone, spagetiwesternien säveltäjä, ja kaikkien aikojen elokuvamusiikin ykkönen aivan ylivoimaisesti Nino Rota. Lienee viisainta tunnustaa, että mielessäni hän oli Fellinin säveltäjä; en muistanut heti ”Kummisetää” enkä ”Tiikerikissaa”.