Sittenkuin

Salt Lake Cityn esimerkin mukaan saamme mekin pian nähdä rikosnimikkeen ”keskustapuolueen puheenjohtajaehdokkaana tehty jatkettu törkeä naisen seksuaalinen hyväksikäyttö ja sen kanssa osittain yksin teoin tehty tekstiviestin näppäilemine ja lähettäminen moottoriajoneuvon kuljettamisen alaisena”.

Utahista näetsen lennätetään, että tekstiviestin kirjoittaminen autoa ajaessa on ainakin yhtä vaarallista kuin juovuksissa ajaminen.

Uutisen yhteydessä ei kerrota, että kitisevien lasten kuljettaminen auton takapenkillä on tiettävästi vielä vaarallisempaa. Autonasentajina toimineet sukulaismieheni tosin väittivät, että häiritsevä kitinä lähtee useimmiten ohjauspyörän ja etupenkin välistä.

Itse olen miettinyt, että vaikka ”Huuliharppukostaja” ja ”Django” olivat elokuvina molemmat suuria taide-elämyksiä, uuskriminalisointeihin voisi huoleti lisätä myös huuliharpun soittamisen liikennevalon vaihtumista odottaessa, varsinkin jos odottaa paikallaan valon vaihtumista punaiseksi.

Kirjallisuuden kuuluisia huuliharpun soittajia on Nuuskamuikkunen. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Nuuskamuikkusen on nähty myös tupakoivan – polttavan piippua.

Kun nyt on perustettu Suomen urheilun kauhugalleria (Hall of Fame), kirjallisuuden vastaavaa valintaa odotettaessa Suomesta on jo noussut yksi kirjailija käsittämättömään korkeuteen. The New York Review of Books, kirjallisuuslehtenä omaa ylhäistä luokkaansa, pitkäaikaisina kirjoittajinaan sellaisiakin nimiä kuin Bellow, Doctorow ja Updike ja korkeimman oikeuden haukkumisessa Ronald Dworkin, julkaisee nyt kirjoja pyrkien nähdäkseni äärimmäisen korkeaan kirjalliseen tasoon. Julkaisuluettelo on vaikuttava.

http://www.nybooks.com

Nyt tuossa kirjastossa on englanniksi Tove Janssonin ”Kunniallinen petkuttaja”. Enpä muuten äkkiä keksisi sopivampaa kirjaa tuollaiseen seuraan.

Innovaatioista ja etenkin Nokiasta ilkeily on hyvin suosittua, luultavasti siksi, että se on niin helppoa.

Oma innovaation käsitteeni on paljon velkaa taideteorialle, etenkin kirjallisuustieteelle. Viime aikoina suuren mielenkiintoni kohde on ollut italialainen, Stanfordin professori Franco Moretti, joka on nostanut esiin mm. kvantitatiivista kirjallisuuden tutkimusta ja julkaissut hyvin mielenkiintoisia tutkimustuloksia kehitysromaanin (Bildungsroman) sykleistä Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä etenkin salapoliisiromaanin (tyyppiä ”whodun’it”) kehityksestä. Hyvin maksavassa The Strand –lehdessä kirjoitti Conan Doylen aloitellessa 19 muuta hiukan viihteellisten poliisitarinoiden kirjoittajaa. Moretti on jopa piirtänyt graafeja johtolangoista, niiden esittämishetkestä ja merkityksestä loppuratkaisulle.

Morettiin tukeutuen väittäisin, että innovaatio on syklinen eli toistuva ilmiö, harvoin jotain absoluuttisen uutta, jollaiseen tekijänoikeus ja patenttioikeus näyttäisivät viittaavan. Innovaation ydinalue on romaani, sillä se kehittyy ja muuttuu jatkuvasti ja näyttää sisältävän jotain ihmisryhmiä ja ihmistä aidosti uudistavia ja ylläpitäviä ominaisuuksia.

Suomen teollisuuden ja elinkeinoelämän menestys on luettavissa siitä, miten suomalainen romaani menestyy maailmalla.

On monta syytä mainita Tove Jansson Nokian rinnalla – vaikka en itse pidä japanilaisista videomuumeista, tiedän että lapsenlapseni pitävät, ja ryhtyvät kukin kohdaltaan lukemaan Muumi-kirjoja sitä mukaa kuin kirjoille kykenevät.

Ruotsi, Norja ja Tanska kunnostautuvat sekä jännitysromaaneilla että niillä muilla. Suomen vahvin innovaatioala on musiikki.

Yritän laulaa suohon ”kahden kulttuurin” loukkua, ja olen hyväuskoisesti näkevinäni, että hyviä merkkejä olisi ilmassa.

Aalto-yliopisto liputtaa luovuutta. Se on normaalia mainontaa. Saamme nähdä, mitä on oikeasti tulossa. Oma ajatukseni on täysin selvä. Entisen teknillisen korkeakoulun alueelle on saatava yleisen kirjallisuuden professuuri ja siihen liittyvät tutkimusryhmät. Ehkä sellainen saadaan. Sekä kirjallisuudessa että historiassa jako suomalaiseen ja kansainväliseen on pelkästään turmiollinen.

”Kahden kulttuurin” ongelma ei ehkä enää ole luonnontieteen ja pehmeiden tieteiden välinen. Yksi kipupiste, jonka satun tuntemaan hyvin, on juridiikka. Siksi aloitin siitä. Aine ja opetus on lakannut vastaamasta tarkoitustaan – vanha tsaarillinen virkatutkinto elää yhä.

Sittenkuin… Tulevaisuus on käytettävissä. ”Sittenkuin” oli sangen kauan vakiintunut tapa aloittaa tuomioistuimen päätös. ”Sittenkuin virallinen syyttäjä NN oli vaatinut rangaistusta…”

Sittenkuin!