Kävelemisestä

Väitöskirjatyössä käveleminen on tärkeämpää kuin kirjoittaminen. Ei pitäisi kirjoittaa kovin paljon sellaista, mitä ei ole ajatellut valmiiksi kävellessään.

Siivilä on muisti. Kun on virittänyt itsensä kirjoittamistilaan, muistiin jäävät vain oikeat asiat. Jos sattuu olemaan liukas mielikuvitus, sitä kirjoittaa asiat paperille ennen kuin on ajatellut niitä loppuunkaan. Jos sattuu olemaan juristi tai yhteiskuntatieteilijä, osaa myös keinon sepittää sellaiset perustelut, että niillä pettää itseäänkin, ja etenkin itseään.

Oikeusneuvos Miettinen, tämä mahtavin tuntemani juristi, kertoi osallistuneensa usean väitöskirjan tekemiseen. Kaverit, esimerkiksi Kalle Makkonen, tulivat hakemaan korkeimmasta oikeudesta, ja sitten käveltiin halki tuulen ja tuiskun Espalta Kaivopuiston ympäri ja takaisin joko suoraan tai Taivallahden kautta, ja puhuttiin vaikeaa teoriaa.

(Matkat tuntuvat pitkiltä, mutta näistä silloin 30 – 40 vuoden välillä olevista miehistä moni oli kävellyt, juossut ja syöksyillyt Sulkavalta Petroskoin kautta Poventsaan ja takaisin. Tosin Miettinen sanoi, että Olostunturin koukkaus Lapin sodassa oli koko pitkän sotareissun kaikkein raskain jotos.)

Käsialasta päätellen Lönnrot ei kirjoittanut kävellessään mutta luultavasti hyvin paljon seisaallaan tai muuten tien päällä ollessaan. Siitä tekstiin on tullut se kävelemisen rytmi, joka toistuu sitten kalevalamitassa, jota ihmeellisesti on kuvailtu hourupäisten ukkojen yksitoikkoiseksi laulamiseksi.

(Kreikkalaisten eeposten distikon muistuttaa selvästi purren ryskytystä laitamyötöiseen lasketettaessa.)

Runoutta kirjoitetaan kynällä paperille, ei mielellään vihkoihin, ei edes Moleskin-merkkisiin. Runon ensimmäiset versiot on kirjoitettava huolimattomasti, merkitsemällä muistiin vain tärkeimmät sanat. Kun muutamakin säe on kirjoitettu huolitellusti, ne ovat lukossa. Niitä ei pysty enää muuttamaan, ja koko teksti voi joutua siitä huonoille teille.

Tieteellisen työn ja kävelemisen toinen yhtymäkohta on katkaiseminen. Yllättävän moni kuuluisa kirjailija kirjoitti seisaallaan vielä kun se ei muuten ollut enää tapana, esimerkiksi Dickens ja Hemingway.

Idea on yksinkertainen. Kun jalat todella väsyvät, on aika lopettaa, koska viimeistään silloin sujuvuus on saanut niskalenkin ilmaisevuudesta.

Muistan erään oman ison työni, joka kerta kaikkiaan oli saatava tehdyksi. Kävin kirjoittaessani aina 15 sivun välein metsässä kalliolla, joka on kuin pieni maapallo yrittämässä ulos suuren maapallon sisältä.

Kirjoittamisen ohjaamisen kannalta kävelemisellä on se merkitys, että hullukaan ei katso toista silmiin puhuessaan tärkeistä asioista, kuten avioerosta tai väitöskirjasta. Ne keskustelut käydään tyypillisesti henkilöautossa, jossa on siis pakko puhua Freudin keksimällä tavalla, puhekumppania näkemättä.

Vierekkäin kävellessä on kiinnitettävä jonkin verran huomiota reittiin, ettei putoa päälleen ojaan.

Vaikka onhan niitä. Joku suunnistaja, tyttö, mestari, kertoi harjoittelevansa kartanlukua tekemällä täydessä kilpailujuoksussa, myös kivikoissa, tiheiköissä ja rinteillä, sudokuja.

Korostan, että edellä oleva on aika aivoperäistä asiaa, koska minulla itselläni eivät enää jalat välttämättä kestä. Syy ei kuulu sivullisille, mutta se on lapsuus- ja nuoruusvuosina kahdesti sairastettu reumaattinen kuume, jonka jäljiltä etenkin jalkapöydän luut ovat pehmenneet ennen aikojaan.

Viis siitä; muistaako kukaan, miten se menee? Tavallinen perheenemäntä käveli ennen tavallisen päivän aikana jotain kymmenen kilometriä? Hyvä lääkäriystäväni sanookin, että normaalit kotityöt ovat hänen mielestään miehelle ja naiselle parasta mahdollista voimistelua.

Ja siihen käveleminen päälle.

Jutun kuvassa on, puhtaasti kerskailumielessä, kaksi viimeisintä tohtoriani, jotka saivat miekkansa Lappeenrannan promootiossa viikko sitten. Laudaturin väikkärit ja toinen lisäksi opponenttina olleelta Cambridgen proffalta lisän ”with honours”.

Että sellaisia tyttöjä (ja poikia, joista ei nyt ole puhe).