Perec on merkillinen kirjailija.
Toissapäivänä mainitsin koetun ja hermoissa sytkyttävän vaikeasta erosta musiikissa. Kognitio vai fysiologia vai molemmat?
Jaavalaiseen musiikkiin (gamelan) mieltyy nopeasti, puhumatta klassisesta intialaisesta. Niihin myös väsyy ennen pitkää, kun ei tiedä mitään rakenteesta eikä kulttuurisesta kontekstista. Mutta oudot sävelkorkeudet ja soinnut sivelevät korvaa.
Perecin Elämä – käyttöohje, romaaneja on tiettävästi kirjoitettu huolellisten matemaattisten mallien mukaan, mutta eivät ne haittaa.
Ajatus on hauska. Kerrostalon ihmiset. Heidän elämänsä, jotka risteävät tai eivät risteä.
Tämän päivän Salatuissa elämissä talonmies Seppo Taalasmaa istahti rappuun itkemään kesken luuttuamisen, ja aivan syystä. On se Helena sellainen…
Perecin hyvin etäinen edeltäjä Flaubert kiivaili, ettei romaanilla ole mitään tekemistä ihmistyyppien selittämisen kanssa. Kysymys on tilanteista.
Kundera sanoo, että juuri niin, mutta tämä ei ollut Sartren oivallus, vaan Kafkan ja Brochin tietoinen ja heidän kirjeenvaihdostaan ilmenevä ohjelma.
Samaa korkeaa perinnettä noudattaa Salkkarit, joissa henkilöiden luonne muuttuu juonen käänteiden edellyttämin tavoin. Tämä Suomen ylivoimaisesti suosituin televisio-ohjelma on avarasti eksistentiaalinen.
”Kotikatu” on sitä samaa kuin kaikki muukin eli tuhoon tuomittu yritys tehdä draamaa tukeutuen oikeaan käsikirjoitukseen ja kokeneisiin näyttelijöihin.
En tiedä, miten muut ajattelevat. Itse suojaudun hyviltä teoksilta. En missään tapauksessa halua katsella korkeatasoisia elokuvia. Toivotan taidelajille kaikkea hyvää, mutta elokuva oli teatterin kaltainen kohokohta-taide, ja lisäksi sosiaalinen seikkailu. Elokuvaa ja näytelmää täytyy siis katsoa jonkun kanssa.
Yhä sakeammin pulppuavat hyvät elokuvat ja moitteettomasti rakennetut sarjat epäonnistuvat tulemalla romaanin alueelle.
Romaani on sellainen, jota luetaan joka päivä. Se elää mielen taustalla silloinkin kun lukija taistelee työelämän kauhuja vastaan.
Valtaosa ihmisistä ei lue romaaneja. Se osoittaa, että he ovat terveitä ja kunnollisia. Luulisin että lukijaksi päätyy erikoisten lapsuuden kohtaloiden kautta tai sitten sillä tavoin, että päässä naksahtaa.
Esimerkiksi sijoitustoiminta (kauppatieteet) ja teknologia (tekniset tieteet) edistyy tai taantuu.
Taiteessa sangen laajasti on mahdotonta tai mieletöntä puhua edistyksestä. On yhdentekevää, oliko Picasso edistyneempi maalari kuin Manet tai Mark Rothko uuden ja paremman ajan airut verrattuna esimerkiksi Jan van Eyckiin.
Kun aloitin sanomalla että Perec on jännittävä, jätin sanomatta että hän tekee toisella tavalla saman kuin Balzac ja Zola. Hän kuvaa inhimillistä murhenäytelmää tai ”ihmisen osaa”, joka ei tiettävästi ole pohjaltaan parantunut eikä huonontunut.
Ei tarvitse olla romantikko sanoakseen, että joku menneiden aikojen korven eläjä on saattanut pitää elämäänsä onnistuneena ja tasapainoisena kunnes on kuollut nälkään tai kontion käpäliin. Itse tietenkin pidän itseäni etuoikeutettuna ja onnellisena asuessani lämmitetyissä huoneissa ja seurustellessani välillisesti puolen maailman kanssa.
Mutta suurta taidetta on syytä varoa, koska se muuttaa kokijaansa samalla tavalla kuin se muuttaa tekijäänsä.
Siis miten niin Salatut elämät? Se on kääpiöteatteria, joka tarjoaa mielenkiintoisia tilanteita mutta on onneksi sillä lailla kökkö, että se ei ala kesken kaiken kuohuttaa tunteita.
Ja eksistentiaalinen? Ihmiset joutuvat tilanteisiin. Ovikello soi aina muutaman minuutin välein, ja sitten on edessä uusi tilanne, houkutus tai kommellus.
Olen tyytyväinen taannoin tässä blogissa esittämääni rinnastukseen: Kafka ja Hašek eli siis Švejk. Kolmas tsekki, Kundera, ottaa tämän samanlaisuuden puheeksi ja tunnustaa tekevänsä se pitkin hampain, koska Hašek oli kammottava hampuusi, joka piti koko kirjallista maailmaa pilkkanaan ja osoitti sanansa suoraan oluttupien yleisölle, joka vastasi riemusta mylvien.
Mutta molemmat luokittelevat tilanteita ja mielellään tilanteita hallinnon hampaissa.
Salkkarit ja Perec? – Kerrostalo. Sinänsä keinotekoinen, ulkokohtainen idea. Ei seurata sukuja – kuten ennen mielellään tehtiin – vaan kuvitteellisen kerrostalon kuvitteellisia asukkaita.
Näin niissä tehdään molemmissa.
Mainio ajatus ja lisäksi onnen omiaan säästämään käsikirjoittajan vaivoja.
Vain keski-ikäinen talonmies itkee porrastasanteella kadotettua rakkauttaan.
Lyhyestikö sanottuna että Milan Kundera on hyvä ja Milos Kundera on ei-hyvä.
VastaaPoistaIhana itku. Itkevät huilut, kamelit ja sitten tämä http://www.youtube.com/watch?v=1-vnG2hFOTs
VastaaPoista- itkeminen on ehdollistettua toimintaa; opittua. Silti siinä on paljon actionia myös yksin ollessa milloin sitä ei voi käyttää suoraan aseena. Ellei minä hyökkää itseyttä vastaan? Tai ego minuutta? Hmm montako minussa siis asuukaan? Minuus kun on eksistentialsimin mukaan sosiaalinen konstruktio!!
Toisilla se on kuin korttitalo, ja siinä ei talkkareita enää tarvita.
Erikoista sinänsä, mutta Seppo Taalasmaan tuska kosketti tänään, vuosien voyeristisen halpahuvituksen huipuksi. Kyseessä on kenties toinen kerta koskaan, kun lempisarjani herättää jonkinnäköisen tunnereaktion.
VastaaPoistaMahtoiko näin siis myös käydä Kemppiselle, sattuvan aihevalinnan myötä!
Taas Suolattuja elimiä. Onko Kemppisellä jokin tarve perustella katsomistaan? Onko tämä katselu häpeällinen julkinen salaisuus?
VastaaPoistaKirjan nimi on Elämä käyttöohje (sic), ranskaksi La Vie mode d'emploi. Perec itse oli tästä hyvin tarkka. Ajatusviivan tunkeminen tuonne väliin on sama kuin sen jättäisi pois Pohjantähden aloitusvirkkeestä.
VastaaPoistaEsimerkiksi Iso Roobertinkadulla (14) oli elokuvateatteri Astor ja muistan muutamankin kerran, jolloin istuin siellä vastakkaisen sukupuolen vieressä ja koitin tavoittaa jonkinlaista kiinnostusta - ainakin kasvoilleni - siellä esitettyä elokuvaa kohtaan. Talvella se oli aika kylmä ja vetoinen paikka, että piti lämmitellä todella lähekkäin. Nyt ajatellen se tuntuu melkein epätodelliselta, olin ujo, enkä ymmärrä, kuinka oikein sen jutun onnistuin junailemaan. Hyvää (?) tsägää varmaankin.
VastaaPoista(Alberto Moravia tuli jostakin mieleen ja hänestä taas alla olevasta linkistä löytyvä elokuva, jota ehkä pystyisi katselemaan ihan yksikseenkin ainakin sen yhden kerran. Se ei siis tuohon edellä kerrottuun liity mitenkään.
http://www.youtube.com/watch?v=GHMm2VzZ2OY
Mutta sen voi siis myös jättää katsomatta. Sitä Moravian kirjaa vain ei taida täälläpäin olla tarjolla (kuin ehkä englanniksi, paitsi jos osaa italiaa) - niin, että ehkä sen leffan katsomisen voisi perustella sillä, siis jos se aihe muuten kiihottaa, eikä sen kirjan lukeminen englanniksi houkuttele. Tosin ei sitä leffakaan taida Anttilasta löytää ja eihän se sama ole kuin se kirja, joten selittelyksi taitaa mennä.)
mutta joka tapauksessa vaikka niin
ja ehkä myös näin
Hear now the song of the boatman,
The boatman on the River Roon,
Playing his antique zither
To a long melodious tune.
(Raymond Thornton Chandler)
tai näin
http://www.youtube.com/watch?v=8cDhjLSmtfU
:)
"Ei seurata sukuja – kuten ennen mielellään tehtiin – vaan kuvitteellisen kerrostalon kuvitteellisia asukkaita."
VastaaPoistaKäytännöllinen taide-elokuvateoriasi romahtaa kun ajattelee Wim Wendersin suurkaupungissa samoilevaa filmiä Berliinin taivaan alla. Sen pitkässä introssa kamera ja sen silmä pujahtelee sisään kerrostalojen ikkunasta.
Tosin siinä esiintyykin Colombo takissaan. Vai olivatko ne siivet?
Den älskade kommer åter
VastaaPoistaO, min vän, min glädje är utan gräns!
Madhava har kommit hem för alltid.
All den plåga jag led för den hjärtlösa månen
förbyttes i sällhet.
Mina ögon vederkvicker sig av hans åsyn.
Om du så lyfter upp min klänning
och fyller den med guld,
vill jag aldrig låta honom lämna mig igen.
Han är mitt skydd i regnet,
min färja över floden.
Han är min värme när vintern är sträng,
min svalka under sommaren.
Något annat behöver jag inte.
Vidyapati 1300-luku
-------
Ja tietäisinkö elämästä mitään ellei isä olisi laulanut:
...
Poissa on hurma öitten ihmeellisten, toisen luo virta armaan vei... (Laulu Dnjeprille)
Olisinko edes huomannut 40-vuotta sitten Vidyapatin runoja.
Olisiko maailma pelkkää jäpitystä? Ja laskuoppia!
Huikenta tässä talomiehen kohtalossa on, että se yltää oikeaan elämäänkin. Eihän ole kuin tovi siitä, kun juorulehdissä kerrottiin Salkkari-Sepon rakkausseikkailuista sarjan ulkopuolella. Sitä hän varmaan siinä portailla itkikin?
VastaaPoistaNo, sitä sarjaa en seuraa kuin väkisin (= tv päällä), koska aika menee seuratessa tämän oman kotitaloni kuohuvaa elämää.
Perecin tapaus osoittaa, että on sama millä rakenteella tai idealla romaanin tai minkä tahansa taideteoksen tekee, koska ne ovat vain rakennustelineitä, joiden avulla rakennetaan jotakin.
Vähän niin kuin ennustaja käyttää kristallipalloa tai kahvinporoja nähdäkseen syvemmälle ja kauemmaksi.
Ad Anonyymi:
VastaaPoistaOn Salattujen elämien katsominen suuri häpeä.
Olen kokeillut tätä usein seurassa.
Naisen kyyneliä on sanottu maailman tehokkaammaksi vesivoimaksi. Tämä perustuu siihen yleiseen, mutta virheelliseen käsitykseen, että itku olisi äärimmäinen alho. Oikeasti itku on Jumalan tuli (ariel), joka pesee tehokkaimmin pinttyneen roson sielusta ja leipoo henkisiä maitohappoja kuin kokenut maallikohieroja hartioita. Siksi en enää sääli, että itkee, vaan olen kateellinen. Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä itkee; se on yleensä hyvinkin vakavaa. Tosin itsekkyyskin puristaa yllättävän usein antipatiani saavat kyyneleet; mustaa on murhe ylpeäin (Leino).
VastaaPoistaKemppinen esittää romaanien lukemisen harvinaiseksi. Onko tähän tultu? Ainakin minä kasvoin vielä 1970-luvulla käsitykseen, että kaikki romskuja lukevat, lehdissä voi sitten olla valikoiva (iltapäiväkehdet, nuo henkiset purukumit laksatiivisine vaikutuksineen, eivät silloin kuuluneet asiallisille ihmisille).
Mauno Koivistokin näki tarpeelliseksi Hesarin eilisessä haastattelussa korostaa, ettei hän työhuoneessaan romaaneja lue. Sääli.
Oma lukunsa ovat ne, jotka lukevat vain ei-fiktiota, kuten elämäkertoja (sic) ja tietokirjoja, koska kertomakirjallisuus kuulemma "ei ole totta". Sama kielteinen mielenlaatu on liikkeellä positivismissa, kun tieteeksi osataan ymmärtää vain laskeminen, mittaaminen ja värkkääminen.
Salatut elämät on yksilöllisyyttä korostavan aikamme irvikuva; kuva maailamsta, jossa kaikki taistelevat kaikkia vastaan kunnes uupuvat.
VastaaPoistaIhmiset ovat koko ajan taistelutilanteessa ja juonien verkossa. Kun tätä katsoo (vanhus tai lapsi) vuosien ajan, niin se näkyy käytöksessä halusimme tai emme.
Vahvasta ihmisestä se voi olla ekstistentialistinen kuva, mutta heikolle se tahtoo muuttua todeksi.
Dnjeprin madeleine...
VastaaPoistaOlimme matkalla läntisen Suomen pikkukaupunkiin, katsomaan hotellia joka piti ostaa, minä, vaimoni ja äitini.
Minä ja äitini lauloimme, niin kuin aina kun olimme matkalla jonnekin.
Ensin jotakin muuta, mitä lie, operetteja, kevyttä oopperaa, mutta sitten, niin kuin aina tuppasi käymään, Tsaikovski; Jevgeni Onegin ja sitten kansanlauluja ja romansseja.
Sitten Stenka Razin, "Uivat uiskot virran uomaa, saaren vehmaan suojassa..." ja minä ja äiti leikitään vaihtamalla ääniä lennosta ja improvisaatioilla. Hirmuisia juoksutuksia, pitkitettyjä legatoja, yllättäviä pudotuksia...
Ja sitten kylä vaipui jo yöhyen valtaan, äänet raukes, ei tuiketta näy...
Ja lopuksi Djeprille
"Viimeisen kerran katson Djepriin, ennen kuin lähden täältä pois. "
Kaikkein parhaat muistot äidistäni liittyvät juuri matkoihin ja laulamiseen. Ei matkoihin tai laulamiseen, vaan juuri matkoihin ja laulamiseen.
Jälkeen päin sanoi vaimoni että se oli ainut kerta, kun hän on nähnyt minun ja äitini viihtyneen yhdessä.
Lieko ollut että ainut kohta, jossa kohtasimme, lauloimme samaa säveltä, oli siinä.
Mikä lienee "luonteen" historia? Vaikea uskoa, että syvästi esihistoriallisilla ihmisillä olisi ollut sellaista käsitettä. Ei ainakaan ollut runollisia kerrostaloja lukemattomine tasoineen ja huoneineen minuuden kuviksi. Olisi vähän erityyppinen metafora, jos ihminen olisikin kurja pikku kota tai luola tai jokin tilaton lätty.
VastaaPoistaKerran päätin ruveta inhoamaan psykoanalyysia ja muitakin niitä psyykentieteen haaroja, joissa ihmiseen oletetaan "syvyys". Pisimmälle vietynä se inho pakotti ajattelemaan vain niiden kuuloluiden merkitystä, kun musiikkia kuunnellaan. No, nykyään minua ei järimmälti kiinnosta, mikä ihminen on, mutta enemmän pidän "sielusta" kuin "mielestä". Kallon nystyröiden koettelu on minusta sympaattisempaa toimintaa kuin moni kasvatustieteellinen viisastelu.
Salattuja elämiä kannattaa varmasti katsoa runokuviensa tähden. Ja jos lähdetään siitä, että ihmisessä on kysymys tilanteista, Camus'n "Sivullinen" sopii mainoskatkoluettavaksi. Vavisuttavia elokuvia katsottaessa on hyvä katsoa, kenen kanssa katsoo.
Ostin antikvariaatista aiheeseen liittyvän teoksen: The Screenwriters Problem Solver - How to recognize, identify and define screenwriting problems.
VastaaPoistaMä en ymmärrä mikä mussa on vikana, mutten pysty mitenkään katsomaan "Salattuja elämiä". On se suoraan sanoen niin vitun kökkö ohjelma ainakin mulle.
VastaaPoistaKiitos antti kortelaiselle vinkistä. Vaikka Thelma&Luisea ja Tarantinoa inhoan, niin ehkäpä tuosta löytyy jotain opettavaista. No, 5 euron hinta ei päätä huimaa.
VastaaPoistaJostain syystä kirjoitan muilla kielillä paremmin kuin suomella.
Minusta Perecin teoksen suurin anti on huomata, miten se poikkeaa muista romaaneista: ulottuvuus on tila, eikä aika.
VastaaPoistaYleensä romaaneissa tapahtumat seuraavat toisiaan ja lopussa ollaan sitten eri tilanteessa kuin alunperin (tai sitten ei), mutta Elämä käyttöohje alkaa samalla sekunnilla, johon se päättyy! Kaikki on staattista, nykytilanteen läpivalaisua
Ad Petja Jäppinen:
VastaaPoistaMutta se yksi kerta oli todellinen äidin kohtaaminen ja varmasti on ollut muutakin, mitä nyt ette huomaa. Aina ei matkalla laulettu, jotain erityistä oli silloin ilmassa. Ja matka edes aavistuksen pidempi kuin kauppamatka. Isä lauloi aina itsekseen - kupletteja ja Äänisen aaltoja. Ja jotenkin hahmotin et hän ketä milloinkin tarkoittaa; ei se laulanut kallioille eikä...
Sitten ihan äskettäin, kun heitti seinää vasten,lauloin kuin uhalla: "Vaan perinnön sain kaikkein kalleimman, sain laulun, soiton lahjan sydämeen, en niitä vaihtais onneen maalliseen." Ja eivätpä pystyneet lannistamaan.
Mitä salkkarien katsoja saa rakennusaineikseen tiukan paikan varalle. Sitä ei edes miettimällä voi korjata - se vaikutti jo!
Kuuntelen mieluummin Itkevää huilua kuin Itkevää talonmiestä.
VastaaPoistaVaihtari
VastaaPoistaTaas Firefox päivittyi.
Varmuuskopiot aiemmista Firefoxin asetuksista, salasanoista, kirjanmerkeistä jne. saa nopeasti:
www.mozbackup.jasnapaka.com/
Minä katselen kyyneleitä tukahduttaen ihanan sentimentaalista Pieni talo preerialla -sarjaa, se on niin opettavainen. Samoin tekee poikani, jonka lapsuudessa katselimme sitä yhdessä.
VastaaPoistaPerec on tosiaan merkillinen mies: kirjoitti romaanin La Disparation, jossa ei ole lainkaan e-kirjainta. Olisiko mitään merkitystä, että nimessään eitä on useampi. Sitten englantilainen Gilbert Adair käänsi kirjan englanniksi pitäytyen Perecin esimerkissä välttää e-kirjainta; käännöksen nimi A Void.
Ja minä sanoin, ”Kuka sinä olet?”
VastaaPoistaHän sanoi: ”Minä olen Ihmis-Paimen (Poimandres), Korkeimman Mieli; minä tiedän mitä sinä haluat, ja olen aina sinun kanssasi.”
Kirjailija voi paeta sinne kirjaansa ja sen kirjan lukijakin voi tehdä sen saman.
Monille ihmisille (myös monille hyville kirjailijoille) poliittiset kysymykset ovat aika vieraita, niin vieraita, että he eivät pysty suhtautumaan niihin muuten kuin eräänlaisella järkytyksellä.
siis
ei se suora maailman ongelmista kirjoittaminen välttämättä sitä parempaa kirjallisuutta ole (esimerkiksi jos tarkoitetaan, sen Koiviston pelkästään sellaista harrastavan siellä työhuoneessaan sen takia). (vai oliko hänellä siihen kenties muitakin syitä?)
Romaaneista saatavaa emotionaalista informaatiota ei saa eikä pidä unohtaa.
nyt on kuulemma tilaisuus muodostaa tai tarkistaa suhdettaan Dostojevskiin alkutekstiä kunnioittaen;
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Dostojevski+voi+muuttaa+elämäsi/1135236432611
Yllättävä rinnastus, Perec ja Salkkarit, ja heti kohta löysinkin yhteyden: kumpaakin kohtaan minulla on/oli ennakkoasenteita, eikä kumpikaan ole sytyttänyt., Perec on ilmiselvästi superlatiivi-tason klassikko, joka pitää tuntea ja johon ryhdyin suurin odotuksin. Mutta intoni hiipui. Pitäisi tehdä kirjailijan ruumiinavaus, että kaikki salat aukeaisivat ja pitäisi löytää kaavoja ja koodeja neroutta selvittämään. Peliteorioita ja matematiikkaa. Pitäisi ja pitäisi…
VastaaPoistaSalkkareiden maailmaa olen sen verran vilkaissut, että kuittaan kiitos-eillä. Mutta mitähän ajat takaa näillä Salkkareiden mainoksilla? Jotain salaviestiä niissä tietysti on yllytyshulluille ja helposti myötäitkuun ratkeaville.
Jään pohtimaan lukemisen motiiveja. Mitä lukija testaa? Itseään?
Snobismin korkein aste ovat rahvaan nautinnot. Minäkin kuuntelen rillumareimusiikkia suurta nautintoa ja ylpeyttä tuntien.
VastaaPoistaHyvissä lauluissa on joskus outo tarina. Niin kuin tässä Stenka Razinissakin: äijähän on keskenkasvuinen psykopaatti, joukon vietävissä oleva tunnevammainen pikkuääliö - heittää ryöstämänsä & viettelemänsä prinsessan virtaan kuolemaan vain siksi, että kaverit vittuilivat hänen rakastuneen!?
Kuin esimurrosikäinen kloppi.
Ja tällaista sairasta stooria ihaillaan ja tunnetaan suuria, pakahduttavia tunteita. Salatut elämät on elämää tämän rinnalla (vaikka roskaahan se on).
Totuus on tarua ihmeellisempää - vai miten se sanonta menikään.
VastaaPoistaHöristin tänään korviani ja kuuntelin kummissani:
Hissittömän kerrostalomme rapusta kuului iltapäivällä kuorsausta ja aina välillä kamalaa kolinaa. Yläkerran ukko, jonka akka on lähtenyt lätkimään, on alkanut dokata. Oli tänään kai unohtanut avaimen sisään tai ehkä ei muistanut, missä kerroksessa asui.
Kuorsausta, kolinaa, huokailua kuului tuntikausia. Äijä raahautui aina välillä ylös ja välillä alas. Kotiin ei poloinen tuntunut löytävän - enkä minä arka täti uskaltanut mennä auttamaan.
Tapsa P. kirjoitti: "Snobismin korkein aste ovat rahvaan nauttinnot."
VastaaPoistaTakavuosina vähän paremmissa ravintoloissa - esimerkiksi Kemppisen hylkäämän Hotelli Patrian ravintolassa - herrojen pitkien lounaiden jatkot eli putki päivällisestä iltapalaan huipentui kuulemma useinkin ruisleipä-puolukkasurvokseen. Tästä tulee mieleen satu kuninkaasta ja mökin muorin silakkalaatikosta, tosin sen pointti ehkä kuitenkin on luonnollisesta nälästä parhaana mausteena.
Muodissa oleva äijäkulttuuri jakaantuu kahteen haaraan: niihin, jotka sillä otsikolla saavat luvan pysyä sellaisina kuin ovat (tosiäijät) ja porukkaan, joka hakee siitä reilun taviksen sädekehää (snobiäijät, eli ai jaa -kulttuuri; äijyys on osa vow-efektiä kuten karrrrski moottoripyöräilykin).
Käyttöohjeen lisäksi elämästä voisi kirjoittaa parasta ennen -opuksen. Vai pitäisikö sen olla parasta jälkeen...
VastaaPoistaMinä olisin onnellinen omasta talonmiehestä joka osaisi itkeä. Ja nauraa kanssani, halata minua ja rakastaa minua. Kerro Kemppinen jos tapaat tai saat kuulla että ON.
VastaaPoistaJeeveskin kelpaa http://www.youtube.com/watch?v=IIsSBDMuXRQ
VastaaPoistaeli joku viisas koska minä olen tuo unohtava ja nukkuva; huonosti käyttäytyvä kuulemma. Olen silti siitä häpeissäni - eikö se nyt ainakin ole jotain, niinkuin hyvä alku?