Penkistä ja pulpetista

Tätä en ollut ennen huomannut ja tämä on aihe tunkeutua taas kerran alueelle, josta tiedän vähän.

Toinen aihe on pieni luento, jonka olen luvannut pitää eräille kasvatustieteen ihmisille, vesissä toinen silmä.

Jäin miettimään, miten Ranska oli ajoittain isänmaallisuuden mutta enimmäkseen yleismaailmallisen järjen ja teknillisten korkeakoulujen mallimaa, jonka symboliksi sopisi giljotiini.

Saksassa Herder alkoi intoilla kansasta ja onnistui vetämään Goethen kimppaan. ”Saksalaista” oli kieli, kirjallisuus, historia, filosofia ja musiikki.”

Meillä nämä esiintyvät nyt maakuntina ja murrealueina mutta uskollisesti Saksan mallin mukaan meille tuli Kalevala, Runeberg, Yrjö-Koskinen, Snellman ja Sibelius.

Jos joku kysyisi, vaikka radiossa, että mahtako minulla olla perusteluja väittämälleni, niin sanon ensin, että kansanruno ja kansanlaulu tulivat Herderin, Goethen ja Fichten kautta ja sekä Lönnrot että Runeberg olivat selvillä Saksan uusista ajatuksista. Sitten sanosiin, että Saksan kuuluisin filosofi oli Karl Marx ja että ei Ranskalla ja Englannilla todellakaan ole mitään panna samaan riviin saksankielisen maailman rinnalle – 1800-luvulla uudelleen löydetty Bach, Mozart, Beethoven, Schubert, Brahms…

Kirjallisuudessa Thomas Mann saattoi olla 1900-luvulla tärkeämpi ja tyypillisempi kuin Marcel Proust, vaikka Proust oli niin paljon parempi kirjailija.

Mutta se ajatus – samoissa porukoissa pyöri sveitsiläissyntyinen Pestalozzi.

Sitä on vaikea väittää valeeksi, etteikö Napoleonin sotien sirpaloiman ja köyhdyttämän Preussin valtava nousu olisi perustunut kansakouluun ja sen jälkeen ammattikoulujen ja yliopistojen hyvin määrätietoiseen organisoimiseen.

Samainen kansakoulu on kolmen Skandinavian maan ja Suomen todellinen perusta. Sietää verrata Venäjään. Tai vaikka Espanjaan ja Portugaliin tai Italiaan – viimeksi mainituissa kaikissa lukutaito oli vielä 1900 peräti harvinainen, ja sinänsä yllättävän tiedon mukaan Italiassa valtion syntyessä 1860 2 prosenttia väestöstä puhui italiaksi nimettävissä olevaa kieltä päivittäin, ja samaan aikaan Ranskassa noin 10 prosenttia väestöstä osasi puhua eli ääntää yleiskieltä – siis tätä Pariisin seudun murretta, joka oli kuitenkin jo 1600-luvulla virallisesti nimetty oikeaksi ja puhtaaksi kansalliskieleksi.

Se oivallus? – Että kansakoulu oli hyvin tyypillisesti ja selvästi romantiikan aikakauden tuote.

Se liittyi hyvin kiinteästi tuohon kieli, kirjallisuus, historia, musiikki –ajatuskuvioon, jossa filosofia tulkitaan täten myös tunnustuksellisen uskonnon sisältäväksi.

Romantiikka lienee aikakauden nimenä sopivan ylimalkainen muoti-ilmiön nimitys, mutta kun sitä kiinnittää hitusen nationalismiin ja kirjallisuuden ja musiikin kehitykseen, yhteys kansanopetukseen tulee näkyviin.

Niin kävi jopa Venäjällä.

Romantiikan kansa-käsitys oli ihannoiva. Todelliset arvot tavoitettiin todellisen kansan keskuudesta, ja herrat määrittelivät, mitä on todellinen kansa.

Romanttiseen kansakouluun kuului myös se ajatus, että aivan kaikki saisivat saman perusopetuksen ja oppisivat samalla hiukan tuntemaan toisiaan.

Se ei mennyt läpi Suomessakaan. Olen itse tuntenut esimiehiä, jotka ovat käyneet valmistavan koulun hankkiutuessaan Normaalilyseoon – siis 1920-luvulla syntyneitä.

Kansanopetus ja kanoniset romaanikirjat kuuluvat yhteen.

Tolstoi ja Dostojevski ja paljon ulkomailla viivähdellyt Turgenjev olivat jo vauhdissa kun nardonikit eli kansanystävät alkoivat pyöriä pelottelemassa maalaisia.

Meillä on siis edelleen kaksi kouluperinnettä.

Toinen pohjautuu Pestalozziin ja siten Rousseau’n ajatuksiin – lapsi koulitaan kansalaiseksi antamalla hänelle yleistä ja yhtäläistä opetusta, joka on korkean opin mukaan sopeutettava kunkin oppilaan erikoispiirteiden ja vastaanottokyvyn mukaan.

Toinen on tämä sivistysyliopisto, joka meillä on maailman ainoa jäljellä oleva hegeliläis-tsaarillinen instituutio, toisin sanoen herraslasten ja arvollisiksi katsottujen rahvaanlapsien virkamieskoulu.

Nyt ymmärrän hiukan paremmin, mistä parku, kun olemme rakentelemassa innovaatioyliopistoa; en voi kiistää täysin vastuutani niistä ajatuksista, joilla on tarkoitus yhdistää kaupallisten (eli oikeudellisten) ja teknisten rakenteiden tutkimus.

Kansakoulu ja yliopisto olivat niin erillään toisistaan, että seminaarit pakkonaitettiin ylipistoille vasta peruskoulun yhteydessä. Kuten me vanhemmat ihmiset muistamme, kansakoulunopettajat eivät mitenkään välttämättä olleet ylioppilaita. Hospitantit olivat eräänlaisia luopioita, jotka olivat suoriutuneet seminaarista muita nopeammin paremman taustakoulutuksensa turvin.

Ja kaiken lisäksi seminaarit olivat naisten eli siten naisliikkeen ja siten versovan tasa-arvoajattelun kasvukärkiä!

Siis yliopisto ja kansakoulu olivat täysin erillisiä rakenteita. Lyseossa lapset opetettiin nopeasti käsittämään, ettei kansakoulusta ollut heille – tuleville maan parhaille – edes perustaksi.

Pohjois-Euroopan ”kaksi kulttuuria” eivät siis ole luonnontieteellinen ja humanistinen, vaan romanttinen ja byrokraattinen.

Sain kerran heti vihaisia ihmisiä kimppuuni, kun sanoin jossain julkisesti, että Kauhavan (yksityinen) yhteiskoulu oli kovin heikkotasoinen. En viitsinyt silloin oikaista, että tarkoitin koulun tasoa sodan aikana ja kohta sotien jälkeen. Silloin kun itse aloitin, se oli ihan normaali, kunnollinen koulu. Rehtorista voisin sanoa pari sanaa, mutten sano, koska hän on täyttä häkää elossa.

Mutta hyvässäkin maaseudun koulussa toinen puoli opettajista oli kansankoulunopettajia tai muutoin muodollisesti epäpäteviä. Siksipä myös oppikoulusta tuli tavallisia kunnon ihmisiä eikä mitään koko maailman ihmeitä niin kuin klassisista lyseoista.

Tiedän mistä puhun koska luin oppikoululaisena vaivihkaa klassisen lyseon aineet, kuten pitkän latinan ja lyhyen ranskan. Niinä en osannut Helsingissä tukkia turpaani ajoissa, vaan kyselin vilpittömän uteliaana, mikä Norssissa, Ressussa ja SYK:ssa siis oli niin verratonta muihin kouluihin verrattuna.