Jos Wahlroos olisi sivistynyt ihminen

Anteeksi tämä otsikko, mutta joskus hullunkuriset ja käytännössä mahdottomat oletukset auttavat asian esittämisessä. Jopa historiantutkimuksessa käytetään ns. kontrafaktuaalisia oletuksia.

Sivistyneisyys ei tarkoita pidättäytymistä vallankäytön karkeimmista muodoista, vaan tapoja – puukko desinfioidaan sopivalla, ympäristöystävällisellä aineella ennen kuin se survaistaan keskustelukumppanin selkään, munuaisten kohdalle.

En käsitä, miksi Penguin on jättänyt ottamatta uuden painoksen oivallisesta teoksesta (The New Pelican Guide to English Literature 1- 8). Siinä kuvaillaan mielestäni aivan oikein, miksi Anthony Powellin voi hyvin jättää lukemattakin (Dance to the Music of Time), vaikka siihen koukkuuntuu helpolla. Ei tuo 12-osainen romaani kilpaile Proustin ja Musilin sarjassa.

Tuossa Pelikaanissa mainitaan ohimennen jonkun romaanikirjailijan (Nigel Dennis) kohdalla entiset rikkaat, jotka hekin ostelivat kartanoita, kuten Wahlroos, ja kartuttivat omaisuuttaan, kuten Wahlroos, mutta pyrkivät samalla suitsimaan itseään ja muita sukunsa hirviöitä, ja samalla kaunistamaan maisemaa ja ympäristöään yhteiseksi iloksi.

Jopa Lontoon puistot ovat alkujaan yksityishenkilöiden oikkuja, joihin silti alettiin noin 200 vuotta sitten päästää rahvasta tungeksimaan. Pariisin puistot, kuten Bois de la Boulogne, ovat Napoleon III:n poliittista propagandaa. Helsingin puistoista merkittävimmät (Kaivopuisto) ovat yksityishenkilöiden kaupallisia hankkeita venäläisen vallasväen houkuttelemiseksi kaupunkiin Nikolai I:n aikana vallinneen ulkomaille matkustuskiellon aikana. Eipä sillä, ojitustyöt ja istutukset onnistuivat niin hyvin, ettei kukaan ole huomannut vieläkään kysyä, missä se Kaivopuiston kaivo on. Sitä näet ei ole, vaan Hartwall joutui toimittamaan siemailuveden paikalle pullotettuna.

Tämä tuli mieleeni, kun totesin taas, että jostain syystä televisioarvostelut on lopetettu ainakin Helsingin Sanomista. Niiden paikalla julkaistaan harvakseltaan yhtä yhdentekevää kuin asiantuntematonta änkytystä.

Joitakin päiviä sitten kirjoittaja, jonka nimeä en viitsi muistaa, piti pahana, että mielisarjaani ”Sydämen asialla” (Heartbeat) ajetaan harva se päivä.

Se ei ole uutta, että arvostelijaksi valikoituu henkilö, joka on vallan vailla edellytyksiä tuohon toimeen.

Mielestäni silloin tällöin poseeraamiseen sortuvien suurten epookkisarjojen rinnalla Sydämen asialla on esimerkillisen hyvä ja viihdyttävä, ja erikoisen iloinen olen amerikkalaisten sarjojen peruselementtien puuttumisesta: rahan, väkivallan ja taikauskon.

Yorkshiren maaseutu on todella kaunista ja paikkakunnalla on oikein lordikin, ja Mister Claude Jeremiah Greengrass pääsee kieltämättä joskus kiinni pienempiin rahasummiin, jotka hän kuitenkin säännönmukaisesti menettää.

Mutta kun amerikkalaisen sarjaviihteen suuri teema on suuri raha, tässä brittisarjassa ihmiset toimivat ryhminä ja aika pitkälle henkilökohtaisten ansioittensa ja vikojensa ehdoilla.

Ei raha ”Salkkareissakaan” ole tavattoman keskeinen asia, mutta Salatut elämät ei rakennu henkilöhahmoista, vaan kliseistä eli ihmisten varjokuvista. Lisäksi tuotantoryhmä on tehnyt virheen jättäessään niputtamatta jaksot selkeästi episodeiksi. Nyt juonen jatkuvuus vaatii nolostuttavan kömpelöitä aasinsiltoja aasien kuljettaviksi.

Olen lyönyt vetoa itseni kanssa tuplaespressosta. Ykkösen Harvoin tarjolla kallistuu loppuaan kohti. Vaikka olen kiireinen ja monella tavalla vihan vimmattu mies, ryhdyin katsomaan sitä, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Monen jakson ajan koetin selvittää, onko tämä satiiri tai jotain pseudo-Hotakaista.

Nyt luulisin arvanneeni, että Johanna Hartikaisen käsikirjoitus on jälleen mainio, mutta ohjaaja Veikko Aaltonen on tapansa mukaan onnistunut pilaamaan sen liimautumalla erikoisen vastenmielisiin yksityiskohtiin ja rikkomalla kuvallisen rytmin niin pahasti, että katsoja on aivan pulassa. Aaltonen varmaan luulee että ”raadollisuuden” kuvaaminen on arvo muistamatta, että kaikista ihmisistä tulee ennen pitkää raatoja ja yleensä he ovat sitä ennen paljon kiinnostavampia.

Kyynisyys ja biojätteessä piehtaroiminen ovat teinimäisiä ja lapsellisia piirteitä – kyynisyys on vappulehtimäistä maailman tarkastelua tynnyrin tapinreiästä ja ”raadollisuus” taas tuijottamista tapinreiästä sisään tynnyriin.

Kumpaakaan näkemistapaa ei voi oikein luonnehtia avaraksi.

Nähdäkseni Harvoin tarjolla ei ole satiiri, vaan inhimillinen näytelmä (comédie humaine). Melkein kaikki ihmiset ovat hulluja ja kiusaavat ilokseen omia ja toisten lapsia, mutta silti he ovat ihmisiä, jotka siis sekä saavat että aiheuttavat surua. Ilot ovat kyllä vähissä ja paha saa tuskin palkkaansa.

Tämä on minulle televisiota katsoessani jatkuva ongelma. En ole läheskään aina varma, ovatko meneillään iltauutiset vai Peteliuksen uusi viihdeohjelma ja onko säätiedotus ihan totta, kun joku Tiina sanoo 29 kertaa minuutissa ”sitten”, vai onko sitten kysymyksessä jokin niin sanottu kevennys, sitten.