Eliittimedia

Eliittimedia, esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat on epäluotettava ja ongelmallinen järjestelmä.

He tietävät sen kyllä itsekin.

Tällä kertaa en kirjoita herjatakseni. Minulla on käsitys molempien firmojen toiminnasta ja ystäviä ja tuttavia molemmissa. Suoritan niille korvausta vastaan vähäpätöisiä askareita.

Suomalainen printtimedia on aika korkeatasoista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin ja Englantiin. Löydän noista maista ja lisäksi Saksasta, Sveitsistä ja Ranskasta mielestäni verrattomasti korkeatasoisempia kulttuuritoimituksia, mutta ehkä ole nirso.

Ruotsissa ja Englannissa oli toisen maailmansodan aikana hankalat eli demokraattiset olot. Kansalaisvapauksia ei ollut lakkautettu tykkänään. Lehdistö silti sitoutettiin vaikeaan sotapolitiikkaan, mutta lasku lankesi myöhemmin.

Englannin lehdistössä lordi Northcliffe oli ensimmäisen ja lordi Beaverbrook molempien maailmansotien tärkeimpiä ihmisiä. He järjestelivät yleisen mielipiteen ja lisäksi paljon muuta – Beaverbrook myös varusteluteollisuuden.

Iltapäivälehtisirkus alkoi oikeastaan 1950-luvulla ja liittyy nykyisin etenkin Rupert Murdochin nimeen. Minulle The Sun edustaa kaikkea sitä, mikä lehdistössä on ala-arvoista ja halveksittavaa. Erikoista muuten, ettei USA:ssa ole vastaavaa. Siellä tabloidit tehdään hörhöille, ei ns. suurelle yleisölle.

Ruotsissa sellaiset nimet kuin Herbert Tingsten (Dagens Nyheter) painoivat erittäin paljon, ja vakavasti otettavalla lehdistöllä on ollut poliittista merkitystä aivan viime aikoihin asti. Tällä hetkellä norjalaisten ja Bonnierin imperiumin väleistä ja vallasta ei ota selvää pirukaan, eikä sen isoäiti.

Radiot ja televisiot olivat tietenkin valtion. Suomen Eljas Erkkoa ja vaihtuvia Paasikiven miehiä Uudessa Suomessa tuskin tarvitsisi erikseen mainita. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli paikallaan lukea tai selata kuusi tai kahdeksan sanomalehteä aamuisin. Tällä hetkellä pelkkä ajatuskin on naurettava.

Suomen sanomalehdistö ja siihen liittyen metsäteollisuus pitävät yleisöä pimeässä. Ei tarvitse olla mediameedio sanoakseen, että jo viiden vuoden kuluttua tilanne on kovin toinen kuin nyt.

Kirjat ovat tietenkin todellista eliittimediaa. Sanoma on jo onnistunut käytännössä hävittämään WSOY:n, mutta merkittävää kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti kielellämme.

Mutta kirjat ovat keskenään erimielisiä. Se on niiden tarkoitus.

Chomskyn viisi filtteriä on hyvä tuntea.

Ensimmäinen on omistus ja toinen kassavirta eli siis mainonta. Kolmas on tietolähteet suurteollisuuden ja valtionhallinnon sisällä. Neljäs filtteri on painostusryhmät, jotka media on pakko ottaa huomioon – sellaiset kuin kirkko tai naisliike. Viides on median konsensus eli sen edustajien oma vallitseva, valistunut mielipide.

Kieltämättä Chomsky nimesi Hermanin kanssa yksimielisyyden teollisesta tuottamisesta kirjoittamassaan kirjassa viidenneksi filtteriksi kommunisminvastaisuuden, mutta se jotenkin kauhtui, kun Neuvostoliitto kaatui.

Chomsky on kenties minunkin mielestäni vaarallinen raivohullu, jonka poliittiset kirjoitukset olisi poltettava kaupungin torilla.

Tai sitten ei.

Hän on nyt luennoinut kielitieteen professorina MIT:ssä 53 vuotta ja on kaikki tieteet mukaan lukien maailman eniten siteerattu tutkija. Enemmistö lingvisteistä pitää häntä vuosisadan ehkä merkittävimpänä tutkijana, ja hänen oivalluksensa ulottavat vaikutuksensa diskreetin matematiikan ja jopa biotekniikan alueelle.

Samalla tavalla kuin 1800-luvulta on mainittava Darwin, Marx ja Freud, viime vuosisadalta on nimettävä Einstein, Turing ja Chomsky. Biotieteissä ei taida olla erikseen nimettävää käänteentekijää. Chomskyn erityinen ansio on perustuksen paaluttaminen kognition tutkimukselle ja siten aivotutkimukselle ja tietoisuutta koskeville pohdinnoille. Hiukan samalla tavalla Turing osoitti vision mutta von Neumann ja Shannon implementoivat ensimmäisinä näitä uusia ajatuksia. Ja heti Einsteinin jälkeen olisi mainittava Dirac, Heisenberg ja myös Feynman.

Historiasta oppii, että mitä viisaampi tiedemies, sitä tyhmemmät poliittiset mielipiteet.

Kulttuurihistoria on täynnä suuria erehtyjiä – aikalaisista tulee mieleen Michel Foucault, joka avasi aivan uusia näkymiä, erehtymällä, yleistämällä ja ylimalkaan luulemalla keksineensä eräänlaisen yhteiskuntatieteellisen seiväshypyn.

Luen mieluummin Chomskyn ja Foucaultin erehdyksiä kuin heiveröisten sielujen korrekteja oppineisuuden näytteitä.

Olemme Chomskyn filttereissä – myös tiede on valitettavasti osa eliittimediaa, ja viides filtteri oli siis konsensus, tässä tapauksessa tiedeyhteisön (riittävä) yksimielisyys. Yli puoli vuosisataa on tiedetty, miten väärä ”tieteellinen tosiasia” voi olla ja miten se kaatuu kuin eräs ystäväni Kauhavan Visahovin tanssilattialle nautittujaan lepikossa suuren annoksen intiaanin yskänlääkettä.

Toisin kuin Chomsky en päädy anarkismiin ja toisin kuin Foucault en näe aihetta minkään tyyppiseen syväsosialismiin. Mestareitteni tavoin suhtaudun epäluuloisesti vallankäyttöön, lukuun ottamatta pikkusieluista, lakisääteistä byrokratiaa, jota ihailen ja olen itse harjoittanut vaihtelevalla menestyksellä kauan. Panettehan merkille, että yhtä vähän rikoslain 20 luvussa kuin muuallakaan ei ole säännöstä, joka kieltäisi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan välimerkin kanssa!

Semantiikasta viis mutta Chomskyyn liittyen joudun kyllä huomauttamaan, että syntaktinen haureus on median synti. Kieli ja varsinkin kirjallisuus on omituisten merkitysten antamista sanoille. Se saattaa olla ainakin ihmisille synnynnäistä. Syntaktinen eli ahtaassa mielessä kieliopillinen riettaus on ongelmamme.

Akateemikko ja hävittäjälentäjä Pekka Jauho otsikoi muistelmateoksensa ”Ensiksi kielsin konditionaalin”. Hyvä kirja, mutta itse olisin ehdottanut nimeksi ”Kieltäisin konditionaalin”. Tohtori Karl Marx käytti puhuessaan kuulemma pelkästään imperatiivia; hän oli tiettävästi ihmisenä hyvin harmillinen. Näin kerran pilapiirroksen, jossa pukumies sanoi sohvalta analyytikolle: ”Alussa minä loin taivaan ja maan.” Ei se ollut Marx mutta olisi voinut olla. Esittelevä virkamies käytti mietinnössään potentiaalia: ”Korkein oikeus harkinnee oikeaksi tuomita…” Ehkä käyttävät edelleen.

Politiikan ja elinkeinotoiminnan peruskielioppiin kuuluu modusten sekoittaminen. Saksassa asia on periaatteessa selvä. Sein ei ole sollen. On eri asia väittää, että asia on jollakin kantilla kuin että sen pitäisi olla.

Oma kielioppimme on jotenkin yhteiskunnanvastainen. Mutta Chomsky inttää, että kielioppi on mielen kuva, ja tätä nykyä hän väittää minimalismin teoriassaan, että sääntö tarvitaan vain silloin kun tulkittava on muutettava ei-tulkittavaksi.

Mutta meillä on nyt kumminkin edistytty. Media on vanhastaan luonut uutiset. Amerikkalaiset lehtimiehet keksivät 1800-luvulla tutkimusmatkailun, ja painettavaa riitti melkein sata vuotta, kun Sven Hedin kävi vielä sodan loppuvaiheessa itkemässä ymmärrystä ystävälleen Hitlerille. Tohtori Livingstone on edelleen kaikkien tuntema, vaikka Niilin lähteiden löytäminen ei näin jälkeenpäin tunnu maailman merkillisimmältä asialta. Mutta Stanley oli lehtimies.

Mutta kun media itse pitää yleisön mielenkiinnon kohteena mediaa, silloin on keksitty ikiliikkuja.

Olettehan panneet merkille, että Vanhanen on syytteessä heilastelusta Internetissä ja Kanerva tekstiviestien lähettelystä? Seuraava potilas on luultavimmin mesettäjä (IM eli Instant Messanger). Jääkiekkoilija Karalahti puolestaan näyttää saaneen kärsiä kännykästään.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Poliitikko on nykyisin median palveluksessa, vaikka ei saa kuukausipalkkaa. Vallan kolmijako-oppi on nykyisin nelioppi, lainsäädäntövalta, lainkäyttövalta, toimeenpanovalta ja tiedotusvalta.

Tiedotusvallan ydin ei ole, miten tiedotetaan, vaan mistä tiedotetaan.

Kanervan tekstiviestit ja Vanhasen oikeudenkäynnit puhuvat siitä, mistä ei puhuta.

Joku voisi selata lehtiä ja kirjallisuutta ja hakea niistä tietoa vahvan markan politiikasta ja pankkikriisistä. Selailu voisi olla opettavaista. – Vai arveleeko joku nyt muistavansa, tietävänsä ja ymmärtävänsä, mitä tapahtui ja millaista roolia muiden ohella Kouri ja Wahlroos esittivät?

Itse olin tuomitsemassa maksajiksi enimmäkseen täysin viattomia ihmisiä – takaajia ja muissa tapauksissa pikkupankkien elimissä istuneita oppia saamattomia poliitikkoja.

Edellä kielestä ja kieliopista kerrottu tarkoittaa myös sitä, että velan ja vakuuksien eli pantin ja takauksen luonne ja käytäntö oli huolellisesti hämärretty. Jopa liikepankkien painetut lomakkeet olivat niin alkeellisia, että hävetti lukea.

Ja niin monet ihmiset luulivat, että takaus on jonkinlainen suositus tai ”takuu” velallisen kelvollisuudesta. Silti takaus on vanha ansa – yli sadan vuoden ajan takauksen päätyyppi oli laillinen takaus eli vastuu siitä, mitä päävelalliselta ei saada perityksi, mutta todellisuudessa käytettiin pelkästään omavelkaista takausta, jonka vastuu oli sama kuin päävelallisen.

Mistähän tuollainen lainsäädännön puute johtui ja ketä se hyödytti?

= = =

P.S. oma vikanne ellette katsoneet ”Todistajaa” Teemalta sunnuntaina klo 19. Toisin kuin monet menneisyyden helmet se osoittautui vieläkin paremmaksi; näytin sitä muinoin Porthaniassa selostaessani rikosprosessin perusteita.

TV-kaistan avulla tulin siihen tulokseen, että Marlene Dietrich todella esitti elokuvassa myös sitä hutsua, jolta asianajaja (Charles Laughton) sai ratkaisevat kirjeet.

Tuo elokuva, alkujaan lavanäytelmä, näyttäisi olevan sadan tuhannen sarjafilmin kantaisä ja lisäksi Billy Wilderin uskomaton voimannäyttö – melkein kaikki tapahtuu näyttelijöillä mutta tuloksena on silti elokuva!