Oikean ja vasemman erottamisen lisäksi tarvitsemme rakennustarvikkeet unille ja mielikuville.
Tämän takia olen niin vihamielinen elokuvia kohtaan ja pidän niin suuresti joistakin maalauksista.
Huone, maisema tai koti on rikkaampi kuviteltuna kuin kuvattuna.
Me sivusimme tätä radio-ohjelmassa menneellä viikolla, kun Antti Tuuri toi tämän itse esiin. Hän antoi ymmärtää, että hänelle jokainen maisema – luultavasti myös Havanna, Kuuba, josta hän on kirjoittanut romaanin – on alkujaan Pohjanmaa ja luultavasti siis Kauhava.
Minun laitani on sama. Lukiessani tai nähdessäni unta sijoittelen maisemaa, lisään mäkiä, teen joesta järven, kiepautan ilmansuuntia. Linnan ”Pohjantähden” Koskelan torppa koostuu eräästä pellosta Kauhavan Kettulassa, ja romaanin Matinkuusen mieleni siirsi saman pitäjän Tornimäestä, vanhalta hautausmaalta, kirjan edellyttämään paikkaan.
Nuoren Proustin Normandia ja ”Balbec” rakentuu mielessäni eräiden impressionistien rantamaisemista, ja voi olla, että siinä on mukana Edelfeltiäkin. Muuan Proustin kuvaama talo on muokattu mallista, joka sijaitsi Veules-les-Roses –nimisellä pikkupaikkakunnalla Dieppestä etelään.
Venetsiassa eksyin kujalle, jota aavistin kuvattavan kirjassa. Ostin kirjan, jossa oli otteita Venetsian kuvauksista, ja se löytyi!
Ei mitään magiaa. Kai silmääni sattui sama tunnelma, jota Goethe kuvasi. Venetsiahan on siitä outo kaupunki, että siellä sattuneesta syystä on paljon näkymiä, jotka eivät ole muuttuneet muutamaan sataan vuoteen.
Saarikosken mielestäni hienoin runo (Leikki on hiekkalaatikossa…) sisältää aineksia omasta pihastani ja hiekkalaatikosta, joka on tätä nykyä aika rappeutunut. Aidan takana kasvaa nokkosia. Puu tekee tuulelle tuloa.
Mutta kotitaloni, joka sivullistenkin todistuksen mukaan oli lievästi sanoen kummallinen ja hyvin suuri – isoisällä oli enimmillään kahdessa talossa 37 huoneistoa eli asuntoa, ja nyt kaikki on onneksi purettu ja paikalla on tasakattoinen halpahalli, sen minä muistan kellarikomeroita ja ullakon sahanpuruja ja ullakkokomeroiden lukkoja myöten.
Onneksi apuna on äitini ja paikkakunnan historiakirja, johon onnellisen päähänpiston vuoksi on liitetty luettelo keskikylän raitin varrella sijainneista kauppaliikkeistä. Pystyn palauttamaan ne talo talolta mieleeni, ja parhaiten muistan tienvarren noin vuoden 1955 kunnossa ja muodossa.
Kun luin Salamaa tai Merta ja niissä kerrottiin asuinpaikoista ja kaupungeista, muokkasin Kauhavasta Pispalan tai Hämeenlinnan hetkeäkään empimättä.
Demosthenes, siis juuri se antiikin kreikalainen, ja hänen jälkeensä ainakin Longinus, eivät luota väreihin muistin tukena, vaan suosittavat taloja ja esineitä.
”Mind-map” on monien suosima ja avukas. Asioista tehdään muistiinpanoja tietokoneella tai käsien käyttäen kuutta tai kahdeksaa väriä, jotka merkitsevät jotain tiettyä.
Antiikin puhujat neuvoivat sijoittamaan esimerkiksi eeppistä runoa ulkoa opetellessa muutaman säkeistön aina tutun talon turvalliseen huoneeseen.
Ulkoa esittäessä säkeet muistaa helpommin kuin säkeistöjen järjestyksen.
Olen kokeillut tätä ja sijoittanut joskus antautuessani erikoisen vaaralliseen hypähtelyyn asiasta toiseen ja kolmanteen luennoilla tai radiossa. Se ei liene lukijoilleni uutinen, että seuraan mielelläni mieleni talutusnuoraa niin että lukija luulee välillä joutuvansa aivan helvetin kuuseen, kunnes äkkiä tullaankin takaisin asiaan, oudosta suunnasta.
Tämä ei ole (pelkkää) konstailua, vaan yritys seurata ajatuksen virtaa, joka on monihaarainen, polveileva, välillä tympeän tyven ja yllättäen nivana vilistävä.
Mutta siihen tarvitsee huoneet niin että asioille, joita yhteen esitykseen mahtuu täysin esityksen pituudesta riippumatta kolme tai enintään viisi, on kullekin oma mielikuvituksen huone.
Viime viikon radiojutussa veto kävi silmään ja väsyin niin että en muistanut sitä juuri oikeaa vitsikevennystä, kun näin, että lähetysaikaa on alle 30 sekuntia. Suunnaksi olin ajatellut teologi Forsbergin ja kirjailija Tuurin.
Se oikea olisi tämä, kauhavalainen. Ruusun Eemin Olkan Veikolla ei ollut jouluna virsikirjasta jäljellä muuta kuin kannet, kun opettaja Lahti ne tarkasti. Opettajahan suuttui ja tiukkasi selitystä.
”Isä, meidän Eemi, on vääntänyt siitä sätkiä… Sanoi että tuloo niin henkevät savut…”
Minä en tunnista mitään paikkaa lapsuudestani tuolla tavoin mielikuvieni juureksi.
VastaaPoistaOlisiko tässä sukupolviero, niin että minulle televisiosukupolveen kuuluvana olisi muodostunut mielikuvakirja television kautta, niin ettei se ole sidottu samalla tavalla lapsuuden ympäristöön kuin sinun sukupolvellasi?
En ole oikeastaan koskaan nähnyt unta lapsuuskodistani ja en tunnista sitä mistään minun kertomuksestani.
Olen kirjoittanut kymmenkunta novellia, jotka tapahtuvat sepitteelisessä paikassa nimeltä Bragalone ja sen paikan esikuvia ovat Algheron ja Bosan kaupungit Sardiniassa.
Muutaman Suomeen sijoittuva tarina sijoittuu Helsinkiin, eikä lapsuusmaisemiini.
Oikeastaan ainut paikka, jolla novelleissani on selkeä, olemassa ollut ympäristö, on Insinöörin Talo, kertomuksestani Tunnottomat Kasvot.
Eivätkö kaikki aistimukset ole tärkeitä muistoissa?
VastaaPoistaMuistamme tuoksuja, ääniä ja värejä. Muistamme lapsuudesta, miltä tuntui syödä lunta, miltä lumi maistui. Muistamme, miltä tuoksui lehmisavu, kun mummo lypsi ja me huiskutimme oksalla kärpäsiä pois lehmän ympäriltä. Kuulemme maidon kohisevan sangon pohjaa vasten.
Muistot aistimuksista herättävät muistot eloon. Ihmiset ja eläimet ilmestyvät muistojen ja unien näyttämöille, joita menneisyyden talot ja maisemat ovat.
Ja sitten vielä hajut. Kun aukaisin kauan sitten pohjalaistalon ovemme ensi kertaa, tunsin (silmät kiinni, haistaa paremmin) sieraimissani mummolan ja tätilän ja tiesin heti että kaikki oli hyvin ja niinkuin olla piti.
VastaaPoistaSiis taloissa kuten miehissä pitää olla se oikea haju.
Muuten, onko isä vasemmalla (istuu) ja äiti oikealla (seisoo), ja mikä on talon tuoksu?
Ad Pirkko A:
VastaaPoistaKaikki oikein.
Kuvan vuosi tosin oli 2001.
Minulla on pari paikkaa lapsuudesta, joihin haluan aika ajoin palata uudestaan. Sitä tunnetta, jota niistä koen, en pysty kovin helposti selittämään. Jotain tekemistä sillä on itsensä tuntemisen ja eräänlaisen sielun rauhan kanssa.
VastaaPoistaNämä paikat on itselleni hyvin henkilökohtaisia enkä edes välttämättä haluaisi jakaa niitä edes oman jälkikasvuni kanssa...outoa, mutta totta
Lapsuuden maisema; sen värit ja tuoksut.Harmaa pieni kotitalo.
VastaaPoistaNe vinot portaat ja vihreä ovi, jossa metallinen kahva oli niin korkealla, että aina piti seisoa varpaillaan yltääkseen aukaisemaan oven.
Ja jokainen kerta kun täällä Lakeudella näen kuusimetsän piirtävän niityn laitaa; mielessäni on lapsuuteni niitty siellä Susien sariolassa.
Se niitty, jolla leikittiin, pelattiin palloa ja leijattettiin leijaa.
Kirjan lukija "tuo" kirjan tapahtumiin omat lapsuusmuistonsa; kuten myös kirjailija.
Miettikääpäs Tolkienin Shireä(Kontua), joka on miehen lapsuuden ajan kotikylän, Sareholen, selvä reinkarnaatio.
Kirjaa lukiessa silmien taakse muodostuvat kuvat ovat useimmiten kollaasi paikoista, joissa olen saanut olla rauhassa yksin. Perhekeskeisten vanhempien esikoisena yksinäisyys oli nin harvinaista, että jano siihen on juuttunut päälle yhä vielä. Tajusin asian pari yötä sitten taas kerran valvoessani pikkutunteja ilman mtään varsinaista syytä. Yön minuutittomat tunnit ovat kuin ilmataskut sukellusveneessä, pysyy periskooppi kuivana. Rouva tietysti kokee asian toisin.
VastaaPoistaMielenkiintoista on verrata ihmisten abstraktioiden kuvitusta. Hiuesteni alla aakkoset ovat kahdessa rivissä, katko n:n ja o:n välissä. Vuodenajat kulkevat taas kuin kellotaulussa, mutta väärinpäin: talvi (klo 12), kevät (klo 9), kesä (klo 6)... Luulen muistavani, että aakkoset ja vuoden kuukaudet oli juuri näin asetettu esikoulun seinälle. Outoa, että muutama noilta ajoilta pysynyt tuttava hahmottaa nuo asiat toisin; oppivat ehkä lukemaan vasta myöhemmin (en muista josko minua varhemminkin, saatan torjua). Päivien juoksu viikoiksi taas kulkee mielessäni kuin löysälle RNA-tikkaille kiertynyt mittanauha: maanantaina alamäkeä keskiviikkoon, tiukka mutka rinnettä vinosti ylös lauantaihin, sunnuntain ylängöltä sellaiset 135 astetta vinoon alas uuteen viikkoon (olen siis matiketopela-sukupolvea).
Muut aistit eivät toimi samoin, en saa tahdollani muistia niillä elämään. Ne kerta kaikkiaan virtaavat toisinpäin: tuoksahdus Tend-pesuainetta tempaisee mummin pyykkitupaan ja tietty lattiavaha vie ensimmäiseen kielikurssikortteeriin East-Sussexiin. Mutta joudun sauvomaan tosissani pakottaen, että saisin mäntykaarnan visualisoinnista pihkaa iholle tai kuivan kankaan syksyistä lemahdusta puolukan kuvasta.
Pirkko:
VastaaPoistaHajut, tuoksut ja muisto niistä ovat minulle hyvin tärkeitä: en voi luopua ajatuksesta, joka on alkanut tuoksusta vaan se on lähes totuus minulle vaikka olisikin väärä konnotaatio. Mies on osalta juuri sitä: tuoksujensa summa ja mies ei parane parfyymillä kuten ehkä nainen vaikka voi kiinnostua sitä kautta.
Liian paljon parfyymille tuoksuva mies on aina vähän "vaara" sillä siinä sekottuu liikaa naismaisuutta, vaikka hyvien tuoksujen voisi kuvitella olevan unisex - eli vapaus valita.
Ei ole kuten karvatkaan ei ole unisex millään. Naisten karvat ovat vain tiellä, miehillä se on asiaankuulvaa mielestäni. Muistin huoneeni sanovat näin vaikka idea on luultavasti Homo Neandertalin ajoilta peräisin.
Rienzi, onpa jännää, että on muitakin, joilla kalenteri pyörii vastapäivään. Tammikuu on ylhäällä, ja sieltä sitten tullaan ryminällä alas kesään. Ylösnousu uuteen talveen on hidasta ja raskasta. En kyllä muista lapsena, saati koulussa, nähneeni mitään tuontapaista kalenteria - aikuisena n. 10 vuotta sitten jonkin pyöreän kalenterikiekon olen nähnyt.
VastaaPoistaTeksti osui täällä maaliin. Kiinnyn paikkoihin kuin kissa ja elollistan niitä, niin että muutto on minulle aika kauhea asia. "Ubi bene, ibi patria" kääntyy minulla toisin päin.
VastaaPoistaValokuva oli kuin tuttuihin tulo: rauhaa, lämpöä, turvallisuutta. Muistan "len(e)heetin", mutta en merkitystä. Liittyykö se jotenkin rentouteen tai joutilaisuuteen?
Rienzin teksti lennättää mieltä ja herättää muistikuvia. Kiitos!
Minulla on aika huono mielikuvitus. Olen jostakin syystä pitänyt itseäni aina juurettomana ja kodittomana, mutta helposti sopeutuvana.
VastaaPoistaSekä elokuviin että maalauksiin minulla on tunnesiteitä;
muistan edelleen elävästi, kuinka kannoin veljeni kanssa rautatieasemalta painavia peltilaatikoita, jossa filmikeloja pidettiin ja kuinka ne laatikoiden terävät reunat repivät housuihin reikiä jos ei muistanut pitää varaansa.
Ja sen kun kerran seisoskelin Viiskulmassa veljen kanssa kolmosta odottamassa ja yksi heppu yritti värvätä minua näyttelemään johonkin suomalais-neuvostoliittolaiseen elokuvaan. Oliko se Maxim Gorkia tai jotain sellaista.
Sitten olin joskus naimisissa erään taidemaalarin kanssa (oikeastaan kahdesti, mutta se toinen ei koskaan menestynyt). Se oli aika raskasta monella tavalla se maalaustaide ja maalauksiin kyllästyin perusteellisesti. Vieläkään ei seinillä roiku ainuttakaan taulua, ei edes sitä perinnöksi saamaani ikonia, minkä äitini isänisä osti joskus Moskovasta.
Venetsiassa minäkin olen joskus eksynyt, mutta niin olen Vuosaaressakin. Se ei vain ole niin romanttista, kun niitä vaihtoehtoja on paljon vähemmän ja kaikissa taloissa on nauhaikkunat.
Pengerkadulla kun asuttiin, niin siinä oli aika ahdasta, kun äidin molemmat veljet asuivat samassa asunnossa ja se oli vaan kaksio. Isä kuitenkin sanoi, ettei se ahdasta ollut, kun heillä asui yhteenaikaan kuusitoista, kun laski alivuokralaiset mukaan, eikä sekään ollut kuin kaksio. Isä nukkuikin kouluajat kylpyammeessa. Kuulemma se systeemi toimi aika hyvin, kun kaikki olivat eri aikaan töissä.
Mutta kyllä on Helsinki muuttunut, en minä tästä unia näe, enkä tuosta kesäpaikastanikaan, vaikka se on ollut isänpuoleisella suvulla vuodesta 1642. Sekään ei ole ihan entisellään, välirauhan aikana siihen tehtiin remonttia ja sitten kun kyllästyin veljeni kanssa siihen ulkohuussiin, rakensimme sinne vedellä huuhdeltavan wc:n.
Pääskysiä siellä ei kuitenkaan ole niin kuin ennen vanhaan, eikä kiiltomatoja, eikä linnunrata näy yhtä hyvin. Kalaakin tulee paljon huonommin ja joku k-pää on rakennuttanut siihen muutaman kilometrin päähän golfkentän.
Mutta jännää oli silloin, kun istuimme siellä sohvalla vierekkäin, veljeni ja minä ja vanhasta Matti-radiosta tuli radiokuunnelma, joka kertoi jostakin pohjoisnavalta päin löytyneestä, jään sisään satoja vuosia aikaisemmin jäätyneestä miekkosesta, joka jostakin syystä oli herännyt eloon päästyään lämpimään.
http://www.youtube.com/watch?v=I-fx95l8u-U&feature=related
Ad Männistön Muori:
VastaaPoista"Taas puhuttiin lenheetiä oikein Kanaatan malliin", sanoivat Pernaan flikat itse.
Suomennos olisi kai "mukavia, niitä näitä", mutta silloin ei tule mukaan hyväksymisen ja hauskuuden tunnetta.
Luullakseni sana saattaa sisältää myös kohtuullisen sopimattomien puhuisen. Muistaakseni jokivarren kytötuvilla nuoret puhuivat iltaisin lenheetiä.
Ad Jussi:
VastaaPoista...brinner ett hus upp eller brinner det ner?
...sen pituinen se?
(onpa tuttua sekoilua; tuollaiselta minunkin unet ovat eikä oikeasta ja vasemmasta todellakaan enää tiedä - eikä ole Volvoakaan, joka noutaisi risti ovella).
...ut och cykla?*)
*) sanonta tarkoittaa sitä, kun puhuu sellaisesta, mistä oikeastaan ei oikein tiedä mutta kokeilee kepillä jäätä (suom. vast.) ja vie vaan eteenpäin tietämättä suunnista hönkäyksenpölyäystä**)
**) one of my favorits in Finnish
Hönkäyksenpöläyspläjäyslätäköt
:)culduuria catullus - tack
Onpa kodikasta täällä, ihan kuin isossa tuvassa yhdessä istuttaisiin ja kaikki hyvillä mielin.
VastaaPoistaVenetsiassa en rentoutunut hetkeksikään, tuijotin vain niitä "kivijalkoja" joista talot kohosivat näkösälle. Miten ne kestävät ja ovat kestäneet? Venetsialaisilla täytyy olla tietynlainen psyykenrakenne, jotta hyväksyvät ne "puujalat" ja kaiken sen veden voiman, jonka armoilla ovat.
Ehkäpä joku ajattelee meistä täällä, että miten ne voi siellä lakeuksilla elää kun mikään ei lopu minnekään. Eikä edes ala mistään. Siinäpä se, saa itse määrätä.
Oudon viehättävää lukea teidän muistojanne, vieraitten ihmisten. Sen verran perhekeskeisten vanhempien lapsi minäkin olen, että ymmärrän nuo aamuyösi tärkeät tunnit, Rienzi. Ehkä tämä pieni blogihuone on siihenkin käyttöön, yksinäisyyteen.
VastaaPoistaJoitakuita muistiongelmaisia lapsia olen yrittänyt opettaa muistamaan juuri noin, kiinnittämään muistettavat tuttuihin esineisiin tai paikkoihin. Vaikeaa se on siksi, etten minä voi ehdotella niitä paikkoja. En myöskään voi sanoa, että älä sitten valitse muistipaikaksesi juuri sitä huonetta, jossa äitisi sai turpaan.
Minua on kuljetettu ahkeraan Susan Gottbergin maalauksia katsomassa. Hän tuntuu vuodesta toiseen tekevän kahta kuvaa. Toinen on talo, toinen silta. Talon läpi näkyy toisia taloja, ikkunat heijastavat loputtomasti tai ovat kokonaan pimeät; sillat johtavat ja eivät johda, päällekkäistyvät. Minä luulen, että ne ovat muisti.
En tiedä, kuinka on teidän muitten laita, mutta minä olen huomannut, että täällä - niin kuin tämä blogi olisi paikka - mieleen kohoilee unohtuneita ihmisiä ja tapahtumia kuin psykoterapiassa istuisi (minä en maannut) tai lukisi hyvää kirjaa.
Lukemastaan voi muotoilla ihan oikeankin maiseman, sellaisen kuin kirjailija on tarkoittanutkin kuvata - eikä siis vain yhdistelmää omista vanhoista muistoista.
VastaaPoistaOlen kokenut sen itsekin, mutta vetoan Päätalon Kalleen, kun hän on sen kirjaansa dokumentoinut. Hän kertoo istuneensa linja-autossa jossakin Kyröskosken Ikaalisten seuduilla ja ihmetelleensä miksi ne kumpuilevat maisemat, jotka hän näki ensi kerran, olivat niin oudon tutut.
Kunnes sitten tajusi, että se johtuu Sillanpäästä.
"Joitakuita muistiongelmaisia lapsia olen yrittänyt opettaa muistamaan juuri noin, kiinnittämään muistettavat tuttuihin esineisiin tai paikkoihin. Vaikeaa se on siksi, etten minä voi ehdotella niitä paikkoja."
VastaaPoistaItse olen opettaessani ja valmistellessani juhliin runoesityksiä korostanut lapsille, että runo täytyy nähdä ja kokea kuvina.
"Siis, terve matkaan, näkemiin! sanoin ja kättä pistin. Näin urotyös...etc."
Eli lausuessa ajattelet, eläydyt ja NÄET kaverin, jolle sanot hyvästit.
Tuohon upeaan runoon kun lisätään sitten Angel of light ja kuvien kera War Dance(Rautavaaran molemmat) kun lähdetään taistoon, niin tulos on hieno..
Uskotkos mummoseni?
Ad Catulux
VastaaPoistaMinä olen laulaessani aina ajatellut sitä, että pitää laulaa niin että sillä saa persettä.
Kun yleisö saapuu, olen katsellut sitä lämpiössä, katsellen, kenelle laulan.
Sitten kun he asettuvat katsomoon, katson minne hän asettuu.
Sitten, ennen omaa esiintymistä, katson sinne, yhden kerran, kontakti.
Sitten...äänen on kosketettava.
Tämän kirjoituksen minä vielä joskus tulostan ja laitan tupakkahuoneeni seinälle.
VastaaPoistaOsui ja upposi.
Kiitos!