Rikollinen luokka

Kuninkaat ja aateliset harjoittivat ankaraa vääntöä siitä, kumpi saa tuomita ihmisiä rangaistuksiin. Noitavainot olivat keskiajalla kirkon asia, mutta uskonpuhdistuksen jälkeen noituus tuli kuninkaan lain piiriin ja noitaoikeudenkäynnit levisivät hyvin laajalle.

Entä jos jokin osa noitaoikeudenkäyntien mielettömyydestä johtuisi juuri siitä, että näin järjestettiin mahtavia näytöksiä itsevaltiaiksi kohonneiden kuninkaiden vallan rajoittamattomuudesta?

Mitäpä tyhmä kansa olisi muuten kuninkaista tiennyt?

”Noitavasara” (Malleus maleficarum – Die Hexenhammer) on hiuksia nostattavan mieletön noitamestareiden ja tuomareiden käsikirja, mutta myös lähes ensimmäinen rikosoikeudenkäynnin ja todistelun sääntökokoelma. Tavoitteena oli tunnustus.

Noitavainojen huippuaikana 1631 jesuiittapappi von Spee julkaisi kirjan ”Cautio criminalis”, jossa noituutta ei ehkä asetettu kyseenalaiseksi, mutta noitaoikeudenkäyntien menettelytavat kyllä. Samanlainen esimerkki löytyy Ruotsista.

”Noitavasarassa” on muun muassa jakso, miten on tuomittava ilkeä nainen, joka loihtimalla on saanut viattoman miehen menettämään siittimensä. Kirjasta ei käy ilmi, eikö kenenkään tullut todella mieleen kurkistaa asianomaisen housuihin ja todeta, oliko tällainen vahinko päässyt todella tapahtumaan. Noitien nimittäin tiedettiin menettelevän tuolla tavalla, ja siinä oli sitten todistusta kyllin. Loppu saatiin kiduttamalla.

Rikosoikeuden historia on mielettömyyden historiaa.

Yleisessä historiassa rikosten historia on hyvin usein jätetty sangen vähälle. Muutosta ei aiheuttanut edes LeRoy Ladurien suurenmoinen ”Montaillou”, joka perustuu harhaoppisuudesta epäiltyjen vuoristolaisten mielenmaiseman erittäin huolelliseen kartoitukseen eli siis 1300-luvulla suoritettuun rikostutkintaan, jonka pöytäkirjat ovat säilyneet ja painettu yli sata vuotta sitten.

Nähdäkseni ei ole perustetta pitää nykyistä rikosten ja rangaistusten järjestelmää erityisen järkevänä. Se lienee historiallisen kehityksen osittain mielivaltainen ja osittain absurdi tulos. Rikosoikeudellisten näytösten kohokohta oli Ranskan suuri vallankumous giljotiineineen. Ennen aatelisia ja muita ketkuja oli tapettu muuten vain talonpoikaiskapinoissa. Nyt oli valistuttu ja heidät tuomittiin ja teloitettiin ”oikeudenmukaisesti”.

Samalla saatiin havaintoesimerkki siitä, mihin yletön oikeudenmukaisuus johtaa.

Nykyisinkään voimavarat eivät riitä yhteisöä tässä ja nyt uhkaavien ilmiöiden tunnistamiseen ja arvioimiseen. Laki tulee myöhässä. Lainvalmistelijoiden ja lainsäätäjien on kovin helppo paneutua toisarvoisiin asioihin. Parveketupakointi vastaan pankkikriisit.

Kun media tuli kuvaan, rikollinen luokka löydettiin nopeasti: se oli työväenluokka. Pariisin kommuunin 1870-1871 kokemukset vahvistivat tuota kokemusta. Vaarallinen luokka voitiin pitää kurissa määräämällä erikoisen kovia rangaistuksia sille tyypillisistä menettelytavoista.

Kun ”työväenluokka” pääsi valtaan, lakikirja ja todellisuus lähtivät eri teille. Stalinin Neuvostoliitossa syytettä ei milloinkaan hylätty eli ratkaisuvalta oli poliittisesti luotettavalla syyttäjällä (prokuraattorilla). Myös Hitlerin Saksa oli hyvin tarkka laillisista muodoista.

Jos arvioimme, että osassa maailmaa syntyi eräänlainen demokratia ensimmäisen maailmansodan jälkeen, järjestäytynyt rikollisuus jätettiin kuitenkin järkevästi rauhaan. Tiedossani ei ole, että Yhdysvaltain ja Italian mafiaa olisi todella vastustettu ennen sotia. Amerikkalaiset itse asiassa tulivat herättäneeksi lapsellisuuksissaan Etelä-Italian mafian henkiin tukeutumalla siihen Sisilian maihinnousun jälkeen ja myöhemminkin.

Edellä oleva sisältää jo vihjauksen, että tietyt taloudelliset järjestelmät edellyttävät tiettyä rikollisuutta. En ilkeä täsmentää.

Esitän vain suuren huoleni siitä, että Internet ja siihen liittyen osa lehdistöä on oivaltanut uudelleen ikivanhan ilmiön – rikollisuuden ja rankaisemisen huiman viihdearvon.

Olen huolissani siksi, että uskon itse paljon enemmän nukkavieruun ja aikaa vievään nyhjäämiseen tuomioistuimissa kuin kansan oikeudentunnon spontaaneihin ilmauksiin. – Niin monet kirjoittajat edustavat mielestään kansaa – mitä to sana sitten tarkoittaneekaan.

Ainoa keksimäni keino on yrittää pitää yllä järkevää keskustelua keinoista ja päämääristä.

Mielestäni olemme tässä vaatimattomassa yhteydessä toimineet viime päivinä sen suuntaisesti.

Korostaisin varmuuden vuoksi, että en tarkoita ”järkevällä” omia tulkintojani enkä ”keskustelulla” sitä, että oltaisiin samaa mieltä kanssani. Hyvin monista asioista voidaan olla perustellusti eri mieltä.

Niinpä myönnän avoimesti, että jääkiekkoilija Karalahden sinänsä erikoislaatuinen tapaus on minulle syötti, jolla haluankin houkutella lukijoitani ottamaan kantaa.

Tähän mennessä olen saanut sellaisen vaikutelman, että faktojen selvittäminen on monista voimille käypää. Karalahden elinkeinoa puolustetaan pontevasti – Kaisa Variksen ei.

Itse asiassa kukaan ei vielä tiedä, mitä jääkiekkoilijan jutussa on todella tapahtunut. Julkisuudessa esitetyt tiedot vaikuttavat kuitenkin jääkiekkoilijan kannalta pahoilta.