Sivun näyttöjä yhteensä

2. helmikuuta 2008

Mielen historiasta

Oli ajatus kirjoittaa muuta, mutta kommentoija sieppasi eilisestä ”Montailloun”. Huomasin kummakseni, että olen jättänyt tämän kirjan ja siihen liittyvän asian eli mentaliteettien historian jokseenkin kokonaan mainitsematta näissä monilukuisissa kirjoituksissani.

Siis kuin unesta havahdutettuna sanoen römeästi että lukekaa, lukekaa todellakin tämä Emmanuel Le Roy Ladurien kirja eräästä keskiaikaisesta kylästä Etelä-Ranskassa.

Kirjan pohjana oleva Pyhän Inkvisition pöytäkirja oli siis harvinaisen pätevää työtä. Sen laatinut henkilö, dominikaanimunkki, kohosi paaviksi.

Itse asiassa olen hypistellyt ja selaillut alkutekstiä ja muistan vielä, että niteet oli painettu Lyonissa noin vuonna 1900. Muistan keskustelut suuresti arvostettavan Marja Itkonen-Kailan kanssa.

Muistan senkin, kun ryhdyin ostelemaan Gallimardin Bibliothèque des Idèes ja Bibiliothèque des Histoires –sarjan kirjoja. Pariisissa oli kuuma. Kravattikin kastui hiestä. Se oli sellaista aikaa, että piti pukeutua. Olin käynyt jossain kustannusliikkeessä.

Otavan ajallani 1970-luvun alussa julkaistiin muutama kirja, joista olen ihan ylpeä. En mitenkään väitä, että julkaiseminen olisi ollut tavalla tai toisella minusta johtunut asia, mutta paljon niiden kirjojen kanssa tehtiin töitä – Foucault, Popperin Avoin yhteiskunta, jonka Paavo Löppönen lyhensi taitavasti, Talmonin Totalitaarinen demokratia ja sitten tämä Le Roy Ladurie. Ja kyllä siinä lähti myös liikkeelle Proustin suomennos lukemattomine välivaiheineen ja viivytyksineen.

Tämä tuli hiukan telepaattisesti, koska tämän päivän radio-ohjelmassa mukana oli Leena Majander Otavasta, ja yllätysvieraana Hannu Tarmio, joka oli tuolloin 70-luvulla WSOY:n pääjohtaja.

Emme tietenkään puhuneet tällaisista kirjoista, jotka eivät kuole vuosikymmeniin tai koskaan. Mutta puhuimme jotain merkittävistä kirjoista ja niihin sitoutumisesta.

Kun Montaillou mainittiin, mietin murheisna miesnä, miksi en kuitenkaan saanut läpi Braudelia enkä nyt ole pannut tikkua ristiin 2000-luvun todella merkittävän kirjan (C.A.Bayly) suomennoksen aikaansaamiseksi.

Silloin kauan sitten sain kinuamalla kirjan läpi myös Södikalla – kerran kahdessa vuodessa. Silloin oli sellainen muoti ja kulttuuri.

Näillä kirjoilla minusta tuli puoli vahingossa tohtori. Veikko Litzen käski minua joskus 80-luvun alkupuolella Turkuun puhumaan kulttuurihistoriasta jotain. Ehkä hän ilahtui siitä, että olin selvä toisin kuin Helsingistä tulleet herrat yleensä, koska hän käski uudestaan ja istuttuamme jossain Uittamolla iltoja löysin itseni pitämästä luentoja Ranskan Annalisteista ja sitten mentaliteettien historiasta. Sitä koskevia kirjoja oli tuohon aikaan kovin vähän. Michel Vovelle oli uusi nimi ja Jacques Le Goff oli nuori.

Ei se väitöskirja tietenkään syntynyt näillä vierasmaalaisilla lähteillä, vaan kyllä työn ohjaajat pitivät visusti huolen siitä, että tein kaamean määrän työtä omien primäärilähteitteni kimpussa. Tälläkin tietokoneella on edelleen satoja Excel-taulukoita, jotka olen kirjoittanut käsin eli siis näppäimistöllä Tilastokeskuksen kirjoista. Tilastollisen taulukon tunnistaminen (OCR) olisi ollut työläämpää kuin kopioiminen kirjoittamalla.

Olisin ehkä yrittänyt kirjoittaa väitöksen jälkeen tuomareiden mentaliteetista eli siitä, minkä löysin hyvin tuttuna ”Montailloun” ja sen lähdeteosten sivuilta. Arvelin että olisin osannut osoittaa, miten tuomari ajatteli ja miten hän kirjoitti, ja aineistoa oli sydänkeskiajalta nykyaikaan.

Yliopiston kirjaston kortistosalin lehterillä on ainakin 500 nidettä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun oikeustapauskokoelmia, enimmäkseen saksalaisia.

Niistä heijastuu sekä tuomareiden että tuomittujen elämä. Ehdin ymmärtää, että riita-asiat ovat paljon antoisampia kuin rikostutkimukset.

Sitten tapahtui paljon.

Jottei kukaan nuori ja ajattelematon henkilö saisi tästä kimmoketta, varoitan. Keskiajan ranska, yläsaksa ja erittäin sujuva latina eivät riitä. Oikeudellisten ajatuskuvioiden jäljittäminen olisi vaatinut perinpohjaisia lisäopintoja – mozarabiaa ja arabiaa, ehkä myös turkkia.

Oikeudellisten rakenteiden ja oikeudellisen mielen historia näyttää olevan peräisin enemmän umayadien ja abbasidien islamilaisista valtakunnista kuin Rooman keisarikunnasta, saati tasavallasta.

Luullakseni kukaan ei ole vieläkään yhdistänyt varhaisrenessanssin ajattelua myöskään juutalaisen kabbalan merkilliseen valtakuntaan. Semiootikko Umberto Eco näkee tuo yhteyden, mutta ei hänkään ole pannut tikkua ristiin sen selvittämiseksi.

Representaation ajatus tuli islamin maista juutalaisuuden välittämänä –vastaus kysymykseen, mitä merkki, kuva, sana tai sanaryhmä ”tarkoittaa” eli mihin se viittaa. Kabbalisteilla ja mystikoilla oli sellainen käsitys, että merkin signifikaatio ei ole mielivaltainen ja että jos Jumala on pyhä, kirjainmerkit, joilla Jumalan nimi ilmaistaan, ovat nekin pyhiä.

Kuvassa on Montaillou. Ei Le Roy Ladurie vaan Braudel osoitti Välimeri-kirjassaan, että tuolla seudulla elämäntapa oli säilynyt 10 000 vuotta samanlaisena (transhumance). Paimenet kulkivat vuohien perässä vuodenaikojen mukaan vuoroon rantaan ja vuorille.

Nyt taitavat vuohet olla jo vähissä.

22 kommenttia:

  1. Minulle tuli tunne, kuin niskaani olisi kaadettu jauhoja.

    VastaaPoista
  2. Heh.

    Harvinaisen usein pohojalaasen yksinkertaisen maanviljelijän oikeustunto vieläkin osuu oikeaan - ainakin meikäläisen mielestä.

    Sitä taidetaan kutsua maalaisjärjeksi.

    Jotkut ovat todenneet muka uutena asiana jatkuvasti - keep it simple, keep it stupid.

    Kirjan lukemisen sijaan taidan pistäytyä taas huomenna iltasaikaan Untamalan kylässä Ylistarossa eräällä auto- ja traktoripajalla, jota kaksi veljestä pöyrittävät omien oikeiden töidensä (kuten lehmien hoito ja lypsäminen) ohessa.

    VastaaPoista
  3. Vau! Olen otettu - taas kerran. Viittauksesi islamilaiseen ja juutalaiseen vaikutusperimään näissä(kin) asioissa on todella paikallaan.

    VastaaPoista
  4. Tuo Braudel ansaitsisi käännöksensä, ne kaikki eli Välimeri, kapitalismi ja Ranskan identiteetti. Parhaina heikkomielisyyden hetkinäni olen jopa suunnitellut moiseen ryhtymistä, mutta kun Bloch'kaan ei ole saanut kuin Historian puolustuksen?
    OL

    VastaaPoista
  5. "Kabbalisteilla ja mystikoilla oli sellainen käsitys, että merkin signifikaatio ei ole mielivaltainen ja että jos Jumala on pyhä, kirjainmerkit, joilla Jumalan nimi ilmaistaan, ovat nekin pyhiä."

    Tämän vaikutusta on nähdäkseni se, että monien suomalaisten kirkkojen seinältä löytyy näitä hepreankielisiä kirjoituksia. Usein se on saarnastuolissa tai sen päällä, aika ajoin seinillekin maalattuna.

    Annalistien perusteesit ovat kovin epäilyttäviä. Mentaliteetit eritoten.

    VastaaPoista
  6. Oisko paikalllaan muutama sana Le Roy Ladurien Karnevaalit-kirjasta ?

    VastaaPoista
  7. Historiankirjoitus on aina poliittista, oli se sitä tai ei.

    Osana porvarillista, kristillistä ja ranskalaista historiantulkintaa on hukattu tai vähätelty muutamaa asiaa kouluhistoriankirjoituksessa.

    Islamilainen ja juutalainen perinne Euroopassa on vaiettu liki kokonaan ja osana tätä prosessia on myös Federico II ja koko Sisilian merkitys meidän kulttuuriimme työnnetty marginaaliin.

    Reitit ovat kiehtovia.
    Kun luette historiaa, selatkaa karttaa.

    VastaaPoista
  8. Rauno, oletko tuon Montailloun lukenut?

    Kyllä, nuo yhteydet juutalaisuuden ja islamilaisuuden suhteista olivat olemassa, mutta eivät ne juuri noita tavallisia uskovaisia paimenia liikuttaneet.

    Sen sijaan minulle oli uutta että Barcelona oli Montailloun ihmisille se pakopaikka - ja kauppapaikka samalla. Vuoriston ylittäminen oli aivan tavallista.

    Käsityksekseni jäi kirjasta että Ranskan feodaalinen järjestelmä ei ollut täysin saanut otetta kaikista aatelisistaan, niin kuin sattui olemaan tässä kylässä erään hurskaan leskirouvan muodossa.

    Kuninkaan valta oli vielä suhteellisen nimellinen.

    Tällä kapinanpoikasella oli tietysti poliittiset ulottuvuutensa ja nehän olivat silloin kirkollispoliittisia mitä suurimmassa määrin.

    Mutta siis inkvisitio osoitti voimansa, kidutukset, talojen polttamiset ja semmoiset saivat ennen kukoistaneen alueen romahduksen partaalle.

    En tiennyt, Jukka, että olit jotenkin osallinen tähän käännöstyöhön joka totisesti oli kulttuuriteko.

    VastaaPoista
  9. Italian heräämisessä on kysymys ihmisestä - ei jostain merkeistä ja mystiikasta. Ei pidä sortua Kretschmerin ansaan, joka väitti neroutta perinnölliseksi piirteeksi, rodullisten ominaisuuksien vaikuttaessa nerojen syntyyn. Nerojen ilmestymisestä hän toteaa: “Kukapa tietää, milloin Babylonian ja Arabian erämaaseudulla tai milloin Egyptissä ja Kiinassa jälleen alkaa uusi kukoistus?... Elämä on yksi ainoa suuri hengenveto, eikä se tiedä meidän pienistä historian kausistamme, kulttuureistamme ja yksilöistämme. Ensinnäkään ja ennen kaikkea se ei tiedä mitään ‘minästä’. Elämä puhkeaa kukkaan ja kuihtuu ja kukoistaa jälleen, ja mitä varten se kukoistaa ja kuihtuu – sitä emme tiedä.”

    Renessanssihan on luokiteltu Euroopan ”ensimmäiseksi” itsensä tiedostavaksi aikakaudeksi. Ensimmäisiä uuteen aikaan murtautujia, kuten Dantea, Petrarcaa ja Giottoa voi verrata prinsessa Ruususeen. He astuivat, vielä useimmista aikalaisistaan poikkeavan vapauden kokeneina, maailmaan, joka oli huikaisevan rikas. Luomakunnan rikkauden lisäksi, jonka huomioimiseen Franciscus erityisesti innosti, ihmeteltävää olivat myös vuosisatojen varrella kerääntyneet kirjalliset aarteet, puhumattakaan sitten antiikin nerojen ajatuksista. Mutta kaikki tämä oli italialaisille aiemmin merkityksetöntä.

    Ensimmäisinä läpimurtautujina he itse asiassa (kumuloivasti) inspiroituivat ympäröivän rikkauden lisäksi juuri siitä, että saivat olla ensimmäisiä, jotka näkivät kaiken olevaisen uudessa, keskiaikaisesta vahvasti poikkeavassa valossa.

    Kontrasti oli vahva. Huimasta kokemuksestaan johtuen Dante halusi jopa kruunauttaa itsensä. Petrarcan kruunaamiseen sen sijaan vaatimuksen esittivät hänen ihailijansa. Syyksi näiden nerojen kruunaamiseen voidaan väittää antiikin Rooman tapaa kruunata kirjailijat, mutta Danten oma mielipide kertoo ehkä paremmin totuuden. Dante tahtoi selkeästi kunniaa juuri siksi, että hän oli omalla alallaan ensimmäinen.

    Mitä pidemmälle renessanssi – herääminen – eteni yhteisön sisällä, sitä vähemmän uuden löytäjiä oli mahdollisuus ilmaantua. Ensimmäisen aallon edustajien kokemusten inspiroimana ja saattelemana prosessi kuitenkin eteni vahvana aina 1500-luvulle asti.

    Näiden pioneerien herääminen ei voinut johtua jostain merkkimaailmasta tai antiikin aarteista, jotka olivat olleet jo kauan saatavilla. Niistä tuli toki hyödyllisiä virikkeitä. Heräämisessä oli kysymys ”uudella tavalla hoidetusta” lapsesta. Mielestäni - oman lapsen imetys- ja halausbuumi (deMause) (kaikessa yksinkertaisuudessaan) 1200-luvun Italiassa oli ratkaisevin tekijä. Pioneerit olivat toki myös geeneiltään rikkaita, mutta heitä seurasi pian suoranainen aalto ”herätettyjä”, mm. Leonardoon ja Galileihin asti.

    Oman aikamme luova nuoriso on tähän verrattavissa, mutta kontrasti edeltävän yhteisön tulosten ja sen välillä mitä uudet luovat se ei voi nyt nousta niin suureksi avuksi luovuudelle kuin Italiassa. Ns. renessansseja - ja halua kruunata itsensä - ”voi syntyä vain” vahvojen luovuuteen liittyvien anomalioiden jälkeen.

    Väittäisin, että renessanssin edellytys on myös relevantti maailmankuva, joka luo levollisen ja turvallisen kohdun uudelle herkälle syntymälle. Pelkkä imetysbuumi ja hellyys, eivät siis teoriani mukaan laukaise heräämistä. Joka tapauksessa ensisijaisesti kyse on ihmisestä - ei filosofioista, joita yksilö toki käyttää työkaluinaan. Katselkaa, kuunelkaa ja ihmetelkää lapsen luovuutta!

    VastaaPoista
  10. Turusta tulikin mieleeni T.E. Olin, jonka muistelmat juuri luin.

    Kabbalahan ei sisällä edes kaikkia Jumalan nimiä, joita nimiä ennen (Toora, Talmud ja sen selitysteos) kaanonisointia oli 4, 12, 42 ja 72 merkkisiä. Meille on jäänyt vain YHWH, eli Jahve...Adonai.
    YHWH:lla oli myös tusinan verran jälkiliitteitä, joista meille on jäänyt vain yksi käyttöön, eli Herra Sebaot. Voidaankin kysyä aiheellisesti kuinka monta Jumalaa alunperin oli ja erotettiinko eri jumalat toisistaan eri jälkiliitteillä.
    Muinaishebrea taasen on sitä luokkaa, ettei kukaan pysty siitä mitään todentamaan tai edes kääntämään.

    VastaaPoista
  11. Ad Ripsa.

    Feodalismissa kuninkaan valta nimenomaan on muodollista. Kun aateli tuli riippuvaiseksi kuninkaasta, kyseessä ei enää ollut feodalismi, vaan patrimonialismi.

    Feodalismi alkoi murtua ensimmäisenä, mielestäni, Normandiassa, missä nuori Herttua Willem Äpärä kukisti omat vasallinsa ja loi keskitetyn hallinnon, jossa kukaan aatelinen ei ollut kenenkään muun kuin vain Herttuan vasalli.

    Feodaalisessa järjestelmässä paronit, maanomistajat, ovat hallitseva luokka, ja Kuningas, Frankkien Saaren Kuningas, vain eräänlainen pääsihteeri, jonka päätöksillä ei ole merkitystä kuin hänen omalla alueellaan.

    Ranskassa siirtyminen feodalismista patrimonialismiin alkoi toisaalta albigenssi- toisaalta satavuotisen sodan vuoksi, jotka molemmat tarvitsivat keskusjohtoista hallintoa, toisaalta taas keskusjohtoinen hallinto yhteiskunnassa, jossa rahatalous oli kehittymätöntä, tarvitsi sotaa.

    Feodalismin kuitenkin kaatoi vasta toisaalta mustasurman aiheuttama työvoimatarpeen muuttuminen, toisaalta Italian villaporvareiden luoma pankkijärjestelmä joka tuki rahataloutta ja mahdollisti keskusvallalle sodan käynnin ilman feodaalisiteitä.

    VastaaPoista
  12. Ei pitäis sotkea kabbalaa juutalaisten alkuperäisiin kirjoituksiin, kuten Talmud ja Tanach! Kabbala on myöhäisantiikin roippeita, mitä tarttu juutalaisten vaatteisiin tien varresta.

    VastaaPoista
  13. Noilla Kemppisen kulttuurihistorian luennoilla istuneena voin vakuuttaa että ne olivat omien historianopintojeni kohokohtia. Ja kaikki ne elokuvat: Tahdon riemuvoitto, Hurja joukko, Kersantti York ja mitä niitä olikaan - ja terävä analyysi niistä kaikista! Niin, Litzenin ja Kemppisen luennot, siinäpä Turun kulttuurihistorian oppiaineen anti 1980-luvulla...

    VastaaPoista
  14. Ad Sedis:

    En väitä vastaan mutta kiinnitän huomion etenin Annales-lehden metodiin. Suunnaton määrä ei-valtiollisen historian aineistoa otettiin ensimmäistä kertaa tutkimuksen kohteeksi.

    Blochin rinnalla uranuurtaja oli Lucien Febvre.

    Braudel on suuri siksi, että hänen primaariaineistonsa on niin suunanton.

    Chaunun tutkimusryhmä rekonstruoi Espanjan vaihtotaseen 1550-1600 ja selvitti siten mailmanvallan romahtamisen. Sevillan pakkahuoneen (tullikamarin) arkisto oli tallella.

    Tämä "annalismi" ei koskaan levinnyt ainakaan Yhdysvaltoihin. Tavanomainen "mentaliteettien historia" on mielestäni sinänsä lysti sivujuonne, joka on tietenkin enemmän kirjallisuutta kuin tiedettä.

    VastaaPoista
  15. Ad Petja Jäppinen et alii:

    Haukkakuningas Fredrik II Hohenstaufen on minullekin avainhahmo. Hänestä on hyllyssäni kaksi keskeistä teosta, Kantorowiczin kaksiosainen biografia ja pienempi saksankielinen "Stupor mundi".

    Hän muuten julkaisi siviililakikirjan ja ties mitä. Mutta Hohenstaufien Sisliasta käsin sykkinen kehitys jotenkin katkesi näihin samoihin albigenssisotiin.

    VastaaPoista
  16. ASd Omnia:
    Lähdeviitteet:
    Fournier, Jacques, Le Registre d'Inquisition de Jacques Fournier, evêque de Pamiers (1318-1325), Latin manuscript no. 4030 in the Vatican Library, edited by Jean Duvernoy, Toulouse, 1965, 3 vols. (in Latin)

    Fournier, Jacques, Le Registre d'Inquisition de Jacques Fournier (Evêque de Pamiers) 1318-1325, traduit et annoté par Jean Duvernoy, Préface de Emmanuel Le Roy Ladurie, École des Hautes Études en Sciences Sociales, Centre de Recherches Historiques, Civilisations et Sociétés 43, (Paris: Mouton, 1978) 3 vols. (in French)

    Fournier, Jacques, Le Registre d'Inquisition de Jacques Fournier, evêque de Pamiers (1318-1325), Latin manuscript no. 4030 in the Vatican Library, edited by Jean Duvernoy, Toulouse, 1965, 3 vols. (in Latin)

    VastaaPoista
  17. Guisgardien jälkeläisten joukossa Federico on kuuluisin, mutta on myös huomattava se, että hän jatkoi edeltäjiensä politiikkaa ja kykeni juuri niitten pohjalta luomaan oman kulta-aikansa.

    Valitettavasti minä en kielen vankina voi tutustua kovin laajasti lähde teksteihin tuossa asiassa.

    muutoin...
    Taisin estää tappelun metrossa hiljan sen vuoksi että kykenin keskustelemaan kiihtyneen ihmisen kanssa Salernon Akatemian merkityksestä eurooppalaisen yliopisto instituution kehityksessä.

    VastaaPoista
  18. Hyvä kirjoitus. Tohtisinko pyytää jatkamaan mielen representaatioista ja niistä ajatteluusi tarttuneista soakkunoista? Erityisesti juristin näkövinkkelistä.

    VastaaPoista
  19. Sedis kirjoitti: " - -monien suomalaisten kirkkojen seinältä löytyy näitä hepreankielisiä kirjoituksia. Usein se on saarnastuolissa tai sen päällä, aika ajoin seinillekin maalattuna."

    Joissakin kirkoissa on alttarin päällä kaikki näkevä silmä sädehtivässä kultakolmiossa, jossa lisäksi hepreaksi tämä mainittu YHWH.

    Petja Jäppinen kirjoitti: "Reitit ovat kiehtovia. Kun luette historiaa, selatkaa karttaa."

    Alakoulun opettaja jo kehoitti katselemaan karttaa aina kun siihen on tilaisuus, aina kuulemma havaitsee jotain uutta. Niinpä olen pitänyt näihin päiviin asti maailman karttaa kirjoitusalustana, ja melkein voisin vanhan opettajan ohjeen vahvistaa. Mutta olisi hyödyllistä kuulla suosituksia historiallisista kartastoista - Otavallahan on Uusi historian kartasto (Vahtola) ja Karttakeskuksella Suomen historian kartasto, mutten tunne vaihtoehtoja.

    VastaaPoista
  20. Ripsa

    'Rauno, oletko tuon Montailloun lukenut?'

    Ons tää joku tentti vai? Oletko itse lukenut Koraanin?

    VastaaPoista
  21. Montaillou on erinomaisen tärkeä kirja ja sen julkaiseminen suomeksi aikanaan oli kulttuuriteko. Tutkimuksena sen arvo on kuitenkin kyseenalainen. Jotta kirjaa voi arvioida vakavasti, kannattaa tutustua kritiikkeihin. Aivan erinomainen - ja murhaava - on: "Montaillou Revisited: Mentalité and Methodology". Leonard E. Boyle. Pathways to Medieval Peasants. (Papers in Mediaeval Studies 2). Lahtaus on systemaattinen, osuu ytimeen ja vähän sivuillekin.

    Muutama kuukausi sitten TLS:ssä käytiin Foucaultin hulluuden historiasta hyvä keskustelu, jossa kriittisen puolen argumentaatio lähti samoilta sijoilta kuin Boyle yllä mainitussa (vaikkakaan edellinen ei ollut aivan yhtä tarkka ja systemaattinen kuin jälkimmäinen). Kannattaa tsekata lehden nettiarkistosta.

    VastaaPoista
  22. Joo, lähdeviitteisiin sen verran, että ne 1960-luvun latinankieliset sisälsivät mahdottomasti Duvernoyn jättämiä virheitä ja ne julkaistiin korjauksin vielä uudestaan 1970-luvulla.

    Ja toinen juttu, että Boylen kritiikin ohella klassikko on myös Natalie Zemon Davisin kritiikki vuodelta 1979.

    VastaaPoista