Mielen historiasta

Oli ajatus kirjoittaa muuta, mutta kommentoija sieppasi eilisestä ”Montailloun”. Huomasin kummakseni, että olen jättänyt tämän kirjan ja siihen liittyvän asian eli mentaliteettien historian jokseenkin kokonaan mainitsematta näissä monilukuisissa kirjoituksissani.

Siis kuin unesta havahdutettuna sanoen römeästi että lukekaa, lukekaa todellakin tämä Emmanuel Le Roy Ladurien kirja eräästä keskiaikaisesta kylästä Etelä-Ranskassa.

Kirjan pohjana oleva Pyhän Inkvisition pöytäkirja oli siis harvinaisen pätevää työtä. Sen laatinut henkilö, dominikaanimunkki, kohosi paaviksi.

Itse asiassa olen hypistellyt ja selaillut alkutekstiä ja muistan vielä, että niteet oli painettu Lyonissa noin vuonna 1900. Muistan keskustelut suuresti arvostettavan Marja Itkonen-Kailan kanssa.

Muistan senkin, kun ryhdyin ostelemaan Gallimardin Bibliothèque des Idèes ja Bibiliothèque des Histoires –sarjan kirjoja. Pariisissa oli kuuma. Kravattikin kastui hiestä. Se oli sellaista aikaa, että piti pukeutua. Olin käynyt jossain kustannusliikkeessä.

Otavan ajallani 1970-luvun alussa julkaistiin muutama kirja, joista olen ihan ylpeä. En mitenkään väitä, että julkaiseminen olisi ollut tavalla tai toisella minusta johtunut asia, mutta paljon niiden kirjojen kanssa tehtiin töitä – Foucault, Popperin Avoin yhteiskunta, jonka Paavo Löppönen lyhensi taitavasti, Talmonin Totalitaarinen demokratia ja sitten tämä Le Roy Ladurie. Ja kyllä siinä lähti myös liikkeelle Proustin suomennos lukemattomine välivaiheineen ja viivytyksineen.

Tämä tuli hiukan telepaattisesti, koska tämän päivän radio-ohjelmassa mukana oli Leena Majander Otavasta, ja yllätysvieraana Hannu Tarmio, joka oli tuolloin 70-luvulla WSOY:n pääjohtaja.

Emme tietenkään puhuneet tällaisista kirjoista, jotka eivät kuole vuosikymmeniin tai koskaan. Mutta puhuimme jotain merkittävistä kirjoista ja niihin sitoutumisesta.

Kun Montaillou mainittiin, mietin murheisna miesnä, miksi en kuitenkaan saanut läpi Braudelia enkä nyt ole pannut tikkua ristiin 2000-luvun todella merkittävän kirjan (C.A.Bayly) suomennoksen aikaansaamiseksi.

Silloin kauan sitten sain kinuamalla kirjan läpi myös Södikalla – kerran kahdessa vuodessa. Silloin oli sellainen muoti ja kulttuuri.

Näillä kirjoilla minusta tuli puoli vahingossa tohtori. Veikko Litzen käski minua joskus 80-luvun alkupuolella Turkuun puhumaan kulttuurihistoriasta jotain. Ehkä hän ilahtui siitä, että olin selvä toisin kuin Helsingistä tulleet herrat yleensä, koska hän käski uudestaan ja istuttuamme jossain Uittamolla iltoja löysin itseni pitämästä luentoja Ranskan Annalisteista ja sitten mentaliteettien historiasta. Sitä koskevia kirjoja oli tuohon aikaan kovin vähän. Michel Vovelle oli uusi nimi ja Jacques Le Goff oli nuori.

Ei se väitöskirja tietenkään syntynyt näillä vierasmaalaisilla lähteillä, vaan kyllä työn ohjaajat pitivät visusti huolen siitä, että tein kaamean määrän työtä omien primäärilähteitteni kimpussa. Tälläkin tietokoneella on edelleen satoja Excel-taulukoita, jotka olen kirjoittanut käsin eli siis näppäimistöllä Tilastokeskuksen kirjoista. Tilastollisen taulukon tunnistaminen (OCR) olisi ollut työläämpää kuin kopioiminen kirjoittamalla.

Olisin ehkä yrittänyt kirjoittaa väitöksen jälkeen tuomareiden mentaliteetista eli siitä, minkä löysin hyvin tuttuna ”Montailloun” ja sen lähdeteosten sivuilta. Arvelin että olisin osannut osoittaa, miten tuomari ajatteli ja miten hän kirjoitti, ja aineistoa oli sydänkeskiajalta nykyaikaan.

Yliopiston kirjaston kortistosalin lehterillä on ainakin 500 nidettä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun oikeustapauskokoelmia, enimmäkseen saksalaisia.

Niistä heijastuu sekä tuomareiden että tuomittujen elämä. Ehdin ymmärtää, että riita-asiat ovat paljon antoisampia kuin rikostutkimukset.

Sitten tapahtui paljon.

Jottei kukaan nuori ja ajattelematon henkilö saisi tästä kimmoketta, varoitan. Keskiajan ranska, yläsaksa ja erittäin sujuva latina eivät riitä. Oikeudellisten ajatuskuvioiden jäljittäminen olisi vaatinut perinpohjaisia lisäopintoja – mozarabiaa ja arabiaa, ehkä myös turkkia.

Oikeudellisten rakenteiden ja oikeudellisen mielen historia näyttää olevan peräisin enemmän umayadien ja abbasidien islamilaisista valtakunnista kuin Rooman keisarikunnasta, saati tasavallasta.

Luullakseni kukaan ei ole vieläkään yhdistänyt varhaisrenessanssin ajattelua myöskään juutalaisen kabbalan merkilliseen valtakuntaan. Semiootikko Umberto Eco näkee tuo yhteyden, mutta ei hänkään ole pannut tikkua ristiin sen selvittämiseksi.

Representaation ajatus tuli islamin maista juutalaisuuden välittämänä –vastaus kysymykseen, mitä merkki, kuva, sana tai sanaryhmä ”tarkoittaa” eli mihin se viittaa. Kabbalisteilla ja mystikoilla oli sellainen käsitys, että merkin signifikaatio ei ole mielivaltainen ja että jos Jumala on pyhä, kirjainmerkit, joilla Jumalan nimi ilmaistaan, ovat nekin pyhiä.

Kuvassa on Montaillou. Ei Le Roy Ladurie vaan Braudel osoitti Välimeri-kirjassaan, että tuolla seudulla elämäntapa oli säilynyt 10 000 vuotta samanlaisena (transhumance). Paimenet kulkivat vuohien perässä vuodenaikojen mukaan vuoroon rantaan ja vuorille.

Nyt taitavat vuohet olla jo vähissä.