Historia kirjoissa

Kiikuttelin Tapiolan sivukirjastooni Herman Lindqvistin yhdeksänosaista Ruotsin historiaa ja mietin, miksi meillä ei ole vastaavaa.

Sitä on myyty Ruotsissa kuin silakkaa. Nyt se on alennusmyynneissä Helsingissä ja loistava ostos. Teoksen suomenkielinen yhdistelmänide ei aja asiaa.

Lindqvist ei ole tutkija. Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut.

Samainen Grimberg kirjoitti myös Ruotsin historian, Svenska folkets underbara öden I-IX. Se on aika lukukelvoton.

Osoitan tämän kirjoituksen viestiksi viisaille, joihin luen kohteliaasti myös nuoren polven tutkijat.

Viimeksi Osmo Jussila on tehnyt millin siivuja eräistä Suomen historian suurista myyteistä tuota nimeä kantavassa kirjassaan.

Nyt nuorison eli alle 50-vuotiaiden olisi käsitettävä, että aika suuri osa heidän vanhempiensa kaikeksi kummaksi vielä hengissä olevan sukupolven isänmaallisuudesta, poliittisista käsityksistä ja historian tiedoista on peräisin epätavallisen kelvottomista lähdeteoksista, joista hirvein on Aarno Karimon Kumpujen yöstä (lukuisia painoksia - jopa sotien jälkeen).

Tuo teos on keskikoulun käyneen suojeluskuntamiehen, sangen keskinkertaisen kuvataiteilijan Jalmari Jäntin yllytyksestä kokoon keittämä sepitelmä, joka on avoimen fiktiivinen.

Kirjoittaja itse korostaa, että mm. Suomen vuosituhantista itsenäisyyttä ennen ”Ruotsin vallan aikaa” koskevat jaksot ovat mielikuvitusta.

Hän ei sano, että myös tuo vuosituhantinen itsenäisyys on mielikuvitusta. Hän saattoi typeryyksissään suorastaan uskoa siihen.

Hän sai suoraa tukea professori Jalmari Jaakkolalta, joka tarkasteli Suomen historiaa rautakaudelta keskiaikaan 1920-luvun silmin – miten Suomesta välttämättömyyden pakosta kehittyi ryssän sorrosta ja ruotsin ilkeydestä huolimatta näin harvinaisen mainio ja epätavallisen itsenäinen maa.

Hieman häveliäämmin samassa kelkassa istuu Einar W. Juva, joka toimeksiantajansa Alvar Renqvistin tahdon mukaisesti valmisti ”jokaiseen sivistyneeseen kotiin kuuluvan” suurteoksen Suomen kansan aikakirjat.

Ellei Karimon niin kumminkin Juvan kirja oli se ”totuus”, johon talvi- ja jatkosodan upseerit ja kotirintama luottivat. Kymmenet tuhannet menivät sankarihautaan pelkällä kansakoulupohjalla , mutta heille oli opetettu – Yrjö-Koskisen 1800-luvun oppikirjasta alkaen – nuo samat asiat helpotetussa muodossa.

Otan korostaakseni tätä, koska Jussila on vihaisen miehen maineessa ja hänelläkin on ollut erilaisia mielipiteitä ja korostuksia. Myös historiatieteen tai nimenomaan historiatieteen kellokkaat ovat kovia tappelemaan keskenään. Edelleen.

Korostan että ihmisten ”mielipiteet” ja jopa tunteet usein perustuvat johonkin. Suomalaisten Suomea koskevat käsitykset perustuva hyvin laajasti joka pelkästään lapsellisiin tai lapsellisiin ja tietoisesti vääristeleviin esityksiin.

Ei Suomi poikkea tai ainakaan poikennut niin tavattomasti esimerkiksi serbeistä, jotka nyt perustelevat viime vuosien tekosiaan eräällä taannoisella taistelulla, nimittäin Kosobvo poljessa vuonna 1389 turkkilaista vastaan käydyllä.

Runebergistä ei oikeastaan kannata puhua tässä yhteydessä. Eivät ihmiset runoja usko. Mutta hirmuisänmaallinen historiankirjoitus ei poikkea uskottavuudessa niin kauheasti 1970-luvun tosivasemmistolaisista yhteiskunnan tulkinnoista.

Sanaa ”Suomi” sangen merkillisesti käyttelevä kirjallisuus, jossa enemmän tai vähemmän tosissaan luodaan myös kuvaa muinaisuuden mahtajista, jatkui 1960- tai 1990-luvulle. Muutamista hairahduksista huolimatta suuri poikkeus oli Jutikkala. Arvi Korhonen ei ollut poikkeus - hän oli tutkijana vanhan liiton miehiä.

Meillä ei oikein ole sellaista Suomen historiaa, jota voisi suositella harrastuneen käteen. Jouko Vahtolan kurssikirja on tietysti OK liiasta kuvituksesta huolimatta, kun taas Henrik Meinanderin Suomen historia on aivan tavattoman suppea (260 sivua). Paras on Pentti Virrankosken Suomen historia I-II (SKS), mutta se pahus on jo loppuunmyyty. Vahtolan ja Virrankosken kirjat tavallaan mitätöivät toisensa.

Tilanne on paha. Kohdittain erinomaisia Suomen historioita ilmestyi vähän väliä viime aikoihin asti, etenkin ns. suurteoksia ja nyt ns. pikkujättiläisiä. Niissä kuvat hallitsevat ja rakenne on laajan kirjoittajakaartin vuoksi mallia Jokisen eväät.

Sääli, sääli.

Uuden ajan, uusimman ajan tai 1900-luvun maailmanhistorioita on vaikka mitkä määrät. – Jos joku haluaa vihjeen varman päälle, Sir Martin Gilbertin A History of the Twentieth Century on varma nakki nyt kun Eric Hobsbawmin tulkinnat ovat alkaneet huolestuttavasti heilua tuulessa.

Jos joutuu valitsemaan kirjakaupassa konservatiivisen tai labour-henkisen yleisen historian, suosittelen konservatiivista.

Minusta on mukavaa, jos kirjoittajalla on hiukan päreitä kainalossa, mutta pelkään, että sellaisen havaitseminen vaatii koulutusta. Professorit mokomat panivat minut aikoinani tenttimään keskeisen ja erikoisen kirjallisuuden niin että olen siis suorittanut kaikki tohtorin tutkinnon edellyttämät laudaturit raskaimman jälkeen sekä historiassa että juridiikassa.

Juridiikassa raskain ja hyödyllisin oli Arnholmin Privatrett I-IV ja historiassa Deutsche Verfassungsgeschichte.