Sivun näyttöjä yhteensä

28. tammikuuta 2006

Keskeneräinen

Wäinö Sola oli koulujakäymätön ja itseoppinut oopperalaulaja, joka julkaisi kaksiosaisen muistelmateoksen 1954. Laaja teos päättyy aivan kesken. Sola eli vuoteen 1961. En osaa arvata, miksi kirja katkeaa 1930-luvulle. En myöskään arvaa, miksi tekijä tai kustantaja eivät poistaneet 50-luvulla aika pahan tuntuisi juutalaisvastaisia hyökkyksiä.

Sole menetti sodissa kaksi poikaansa taisteluissa ja tyttären tautiin.

Tietojen hankkiminen on vielä hetken helppoa. Soitin Munkkivuoreen ja kysyin ystävältäni, joka täyttää 90. Hän kertoi kuulleensa Solaa ja kumppaneita 1935, ylioppilaaksi päästyään, ja istuneensa maailmalla opiskellessaan, Pariisissa, Sveitsissä ja Saksassa, paljonkin oopperoissa. Hän oli ollut myös siinä konsertissa, jossa Sola talvisodan jälkeen esitti Leonczvallon "Naura, Pajazzon".

Ja oopperan hallinnollisia ja oikeudellisia asioita hoiti sama asianajotoimisto, jonka osakkaina isäni ja veljeni puuhaavat. Heikki Borenius vanhempi järjesteli Edward Fazerin kanssa asioita tavalla, joka sai laulajat välillä kylmän raivon valtaan. jo 1910 luvulla. Tämä maa ja sen korkeakulttuuri ovat niin nuoria. Sola rönötti itse Metropolitanissa Olin Downesin aitiossa ja kuunteli Carusoa ja Shaljapinia livenä ja esittää ammttimiehen kommentteja: ylittämättömiä, juhlahetkiä!

Olen kuullut häntä levyltä, kuten moni muukin. Tenori ja varsin hyvä. Ei mitään vikaa. Mutta kertomus näyttömäurasta ensin Viipurin puhenäyttämöllä vuosisadan alussa ja sitten opereassa, kuten hän sinnikkäästi kirjoittaa, on huima. Se muuttaa käsityksiäkin. Oopperoita esitettiin samassa näytännössä jopa neljällä kielellä.

Lukuisat matkakuvaukset jäävät hiukan kalpeiksi, kuten kolme Yhdysvaltain matkaa 20-luvulla. Henkilökuvat ovat vaikuttavia:Sibelius, Madetoja, Kuula, merkillinen Oskar Merikanto, Aino Ackté, Gallén-Kallela, Kajanus, Leino...

Ja taidelaitoksen alituinen vitsaus: aina kerjuulla.

Olisikohan muuten muistelman katkeaminen liittynyt toisen tenorin, koulutetun Oiva Soinin nousemiseen oopperan johtaksi? Vai eikö hän vain kyennyt kirjoittamaan onnettomuuksistaan.

Vahvimman vaikutuksen teki kuvaus kesäpaikasta Mankalan koskien ääressä. Siellä kävivät kaikki. Paikkaa ei enää ole. Koski on valjastettu. Patoallas peittää paikkoja. Koski oli sama, jolla tukkilaiselokuvat kuvattiin sotien välisenä aikana ja jossa Tauno Palo oli päästä hengestään.

Koska kirjoittaja on hitusen naiivi, kerronta on koskettavaa. Koska kirjoittaja on enemmän kuin vähän omahyväinen, kerronta on rakastettavaa. Ja sivutuotteena tulee tietoa. Kiihkeä kansallisen oopperan rakentaminen tuotti tuloksen - myöhään. Syystä tai toisesta Karvalakkioopperaksi mainittu uusi aalto Savonlinnan ooperajuhlineen saavat loogisen selityksensä ja samoin se outo tosiasia, että meillä on niin tavaton määrä hyviä muusikkoja tätä nykyä.

Sola ehti joka paikkaan. Vapaussodassa hän päätyi vääpeliksi ja vänrikiksi. Viipurissa hän pyöri seurahuoneella vappuna 1918 vain tunteja ennen Kuulan murhaa. Hän nostaa esiin vähälle muistamiselle jääneitä monitoimimiehiä, kuten Jalmari Finnen.

Äkkinäinen lukija voi ihmetellä, millä tämä porukka onnistui laulamaan vaikeat Wagnerit ja keskeiset Verdit. Vastaus voi olla Solan piirin ulkopuolella. Meillä oli 1800-luvulla kiitos Pietarin ja Moskovat koko joukko hyvin korkeatasoisia laulajia, joilla riittä yleisöä. Tästä aitosuomalainen Sola ei hiiskahda eikä sitä muutenkaan muistetan.

Sama asia kuin matematiikan, maantieteen ja kielitieteen nopea nousu: Pietarin tiedeakatemia rahoitti.

Se oli silloinkin suurempi paikka kuin koko Suomi.

Outo, mieleen liimautuva elämys ja hyvä todistus siitä, että kannattaa ostaa antikvariaatista kummallisia kirjoja.

10 kommenttia:

  1. Musiikista puheen ollen antikvaarien kummallisista kirjoista kannattaa ostaa Heikki Klemetin muistelmat, jos vielä jostain saa. En muista enää, montako hajoamisvaiheessa olevaa osaa siinä oli, mutta erittäin kiinnostuneena luin kaikki ja myin ne myöhemmäksi harmikseni vahtokirjoina takaisin antikvariaatille, josta olin ne ostanut.
    Heikki Klemetti on sovittanut vanhan kansanmarssin,jolla on tavattu juhlistaa valtiomiesten hautajaisia. Siinä lauketaan mm., että suo helmahassun poikasi onnellisna nuukahtaa.

    VastaaPoista
  2. Jäin miettimään tuota itseoppineisuutta, kun muistelen että Sola opiskeli laulua useammankin opettajan johdolla, myös ulkomailla. Tiedä sitten, miten perusteellisia ne opinnot olivat. Ja oopperassahan hän laulamisen lisäksi ohjasi ahkerasti. Heikinheimo aikanaan mainitsi usein juuri nämä Solan muistelmat aivan keskeisenä lähteenä suomalaisen oopperan historian kannalta.
    Mankalan koskesta tuli mieleen kuulemani tai lukemani tarina Imatrankosken valjastamisesta. Se meni jotenkin tähän tapaan: kun patoluukut suljettiin ja koski tyrehtyi silmissä, arvovaltainen kutsuvierasyleisö häkeltyi hiljaiseksi - hetkeen ei kuultu asiaankuuluvia suosionosoituksia. Sen sijaan vallitsi yhteinen, ääneenlausumaton kauhistus: mitä tulikaan tehtyä!
    No, saatoin värittää tarinaa vähän. En nimittäin mitenkään muista, missä sen kuulin tai luin - kotona Imatralla kukaties.

    VastaaPoista
  3. Ad ah:
    laulamiseen ei ollut muuta kuin tunnit, joista osa oli Solankin kuvaaminen tavoin kylmäveristä rahastusta.

    Viittasin epäselvästi siihen arvostamaani seikkaan, että Sola oli pelkän kansakoulun käynyt - samalla luokalla kuin J. Alfr. Tanner - ja joutui tekemään töitä mm. kielten eteen.

    Kyllä ne muut olivat ylioppilaita, maistereita tai tohtoreita.

    Mielestäni näyttämöura sinänsä oli yli sata vuotta sitten hyvikin pelkän lahjakkuuden pohjalla - mutta että ooppera. Kunnioitettavaa! Sola toimi puotipuksuna, eikä hän ilmeisesti ollut laulajana sellainen sensaatiomainen lahjakkuus kujin Caruso ja muutamat muut.

    Myöhemmissä sukuolvissa tuo "kansakoulupohja" näkyy joskus. Pitäisi perustaa kunnianosoitus ylioppilas h.c. - Tai ei enää. Ei sillä ole merkitystä.

    Muinoinen esimieheni ja entnen ystäväni P. Haavikko tapasi tietyssä tilassa puhua "teistä hyvin koulutetuista ihmisistä", mikä löi minut mykäksi. Mies oli Helsingin yuliopiston kunniatohtori alle nelikymppisenä jne.

    Tätäkin pitäisi pohtia jossain välissä - koulutus ja korskeus. Mutta täytyy kysyä lukijoilta.

    Olisin taipuvainen pitämään "itse oppinutta" parempana - oppinut, ei opetettu.

    - - -

    Sitä en muistanut, että Heikinheimo, jonka kyllä tunsin, tukeutui Solaan. Arvelin että muistelma olisi jokseenkin tuntematon. Kiitos tiedosta.

    - - -

    Ad Hotanen: Klemetin "Ei ne perkeles olleetkaan vielä viimeiset" jne. olen lukenut moneen kertaan.

    Ystäväni Pentti Virrankoski, emeritusprofessori Kauhavalta, valitettavasti samaa sukua kuin luokkatoverini Köysti (Kyösti), julkaisi noin vuosi sitten esikuvallisen hienon Heikki Klemetin elämäkerran, joka avaa silmät. Klemetti oli nerokas ja kauhea ihminen ja muutamassa asiassa väärässä - esimerkiksi se kirkonrakentajakirja taisi mennä reisille.

    VastaaPoista
  4. "Muinoinen esimieheni ja entnen ystäväni P. Haavikko tapasi tietyssä tilassa puhua "teistä hyvin koulutetuista ihmisistä", mikä löi minut mykäksi."

    Onko P.Haavikko "etninen ystäväsi" vai "entinen ystäväsi"?

    "Olisin taipuvainen pitämään "itse oppinutta" parempana - oppinut, ei opetettu.."

    Tämä lienee sopiva väli tunnustaa, että kun on kotoota, jossa lukemisesta sai selkäänsä ja kun on viidentoista vanhana tarkkailuluokalta siirtynyt University of Hard Knocksin kautta maailmalle, niin kun ensimmäistä kertaa tuli korkeakoululta kutsu pitämään luentoa niin itku tuli ylpeydestä. Ja tuli muuten taas.

    VastaaPoista
  5. "Ei ne perkeles olleetkaan viimeiset" löytyy sentään vielä hyllystäni."

    VastaaPoista
  6. Ad pj:

    mielenkiintoinen kirjoitusvirhe. Entinen.

    Ei Paavolla kai muunlaisia ystäviä enää olekaan kuin entisiä.

    Hyvä niin, ystäville.

    1972-1975 oli Otavassa hänen apulaisenaan. Vietimme paljon aikaa yhdessä myös työajan ulkopuolella.

    Otavaan olin tullut erilaisiin tehtäviin 1964 ja mennyt muualle 1966 tai 1967.

    VastaaPoista
  7. Minua kutkutti ajatus P.Haavikosta etnisenä ystävänä. Näin sieluni silmin otsikon, "Paavo Haavikko: Jukka Kemppisen kotiryssä"

    VastaaPoista
  8. Solan itseoppineisuudesta vielä sen verran, että tutkiskelin merkinnästäsi innostuneena Heikinheimon Merikanto-elämäkertaa (Sola ja Merikanto kun esiintyivät paljon yhdessä), ja siinä mainittiin, että kaiken muun ohella Sola käänsi hirmuisen kasan oopperalibrettoja suomen kielelle. Kansakoulupohjalta siis. Aikamoista.

    VastaaPoista
  9. Löysin tämän blogipalstan vasta hiljattain ja ihastuin heti sen monipuolisuuteen ja kirjoittajan ilmeiseen sivistyneisyyteen ja riippumattomuuteen. Nyt tulee palstalla käytyä oikeastaan joka päivä. Samalla olen pikku hiljaa selaillut upeita vanhempiakin tarinoita. En yhtään ihmettele laskurin kiivasta käyntiä. --- Solan kirjat hain käsiini Tampereen upeasta Metsosta. Luin ne kiinnostuneena, ennen kaikkea siksi, että nyt 90-vuotias äitini vietti nuoruusaikoinaan kesiä Mankalassa ja sai siellä tutustua Solaan ja hänen perheeseensä. Useita tarinoita olen niistä ajoista kuullut. Äitini kirjahyllystä tarttui joskus mukaani Veli Virkkusen (?, en pysty nyt tarkistamaan nimeä, Jaakko Solan hyvä ystävä ja aseveli) kirja Solan poikien kohtaloista Talvisodassa. Sen luettuani en kyllä yhtään ihmettele, ettei noista ajoista ole isältä paljon tekstiä irronnut. Tämä nyt vain lyhyenä kommenttina "Keskeneräisyyteen". Jään mielenkiinnolla seuraamaan palstaa.

    VastaaPoista
  10. Ketkä olivat Väinö Solan vanhemmat? Edesmennyt isäni tunsi hyvin Solan perheen, ja ole kuullut että hän olisi mahdollisesti sukuakin viärän koivun kautta. Tosin hänen syntymäpaikkansa ja sosiaalinen taustansa on erilainen kuin se minkä muistan kuulleeni. Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun perimätieto osoittautuu vääräksi.

    VastaaPoista