Keskeneräinen

Wäinö Sola oli koulujakäymätön ja itseoppinut oopperalaulaja, joka julkaisi kaksiosaisen muistelmateoksen 1954. Laaja teos päättyy aivan kesken. Sola eli vuoteen 1961. En osaa arvata, miksi kirja katkeaa 1930-luvulle. En myöskään arvaa, miksi tekijä tai kustantaja eivät poistaneet 50-luvulla aika pahan tuntuisi juutalaisvastaisia hyökkyksiä.

Sole menetti sodissa kaksi poikaansa taisteluissa ja tyttären tautiin.

Tietojen hankkiminen on vielä hetken helppoa. Soitin Munkkivuoreen ja kysyin ystävältäni, joka täyttää 90. Hän kertoi kuulleensa Solaa ja kumppaneita 1935, ylioppilaaksi päästyään, ja istuneensa maailmalla opiskellessaan, Pariisissa, Sveitsissä ja Saksassa, paljonkin oopperoissa. Hän oli ollut myös siinä konsertissa, jossa Sola talvisodan jälkeen esitti Leonczvallon "Naura, Pajazzon".

Ja oopperan hallinnollisia ja oikeudellisia asioita hoiti sama asianajotoimisto, jonka osakkaina isäni ja veljeni puuhaavat. Heikki Borenius vanhempi järjesteli Edward Fazerin kanssa asioita tavalla, joka sai laulajat välillä kylmän raivon valtaan. jo 1910 luvulla. Tämä maa ja sen korkeakulttuuri ovat niin nuoria. Sola rönötti itse Metropolitanissa Olin Downesin aitiossa ja kuunteli Carusoa ja Shaljapinia livenä ja esittää ammttimiehen kommentteja: ylittämättömiä, juhlahetkiä!

Olen kuullut häntä levyltä, kuten moni muukin. Tenori ja varsin hyvä. Ei mitään vikaa. Mutta kertomus näyttömäurasta ensin Viipurin puhenäyttämöllä vuosisadan alussa ja sitten opereassa, kuten hän sinnikkäästi kirjoittaa, on huima. Se muuttaa käsityksiäkin. Oopperoita esitettiin samassa näytännössä jopa neljällä kielellä.

Lukuisat matkakuvaukset jäävät hiukan kalpeiksi, kuten kolme Yhdysvaltain matkaa 20-luvulla. Henkilökuvat ovat vaikuttavia:Sibelius, Madetoja, Kuula, merkillinen Oskar Merikanto, Aino Ackté, Gallén-Kallela, Kajanus, Leino...

Ja taidelaitoksen alituinen vitsaus: aina kerjuulla.

Olisikohan muuten muistelman katkeaminen liittynyt toisen tenorin, koulutetun Oiva Soinin nousemiseen oopperan johtaksi? Vai eikö hän vain kyennyt kirjoittamaan onnettomuuksistaan.

Vahvimman vaikutuksen teki kuvaus kesäpaikasta Mankalan koskien ääressä. Siellä kävivät kaikki. Paikkaa ei enää ole. Koski on valjastettu. Patoallas peittää paikkoja. Koski oli sama, jolla tukkilaiselokuvat kuvattiin sotien välisenä aikana ja jossa Tauno Palo oli päästä hengestään.

Koska kirjoittaja on hitusen naiivi, kerronta on koskettavaa. Koska kirjoittaja on enemmän kuin vähän omahyväinen, kerronta on rakastettavaa. Ja sivutuotteena tulee tietoa. Kiihkeä kansallisen oopperan rakentaminen tuotti tuloksen - myöhään. Syystä tai toisesta Karvalakkioopperaksi mainittu uusi aalto Savonlinnan ooperajuhlineen saavat loogisen selityksensä ja samoin se outo tosiasia, että meillä on niin tavaton määrä hyviä muusikkoja tätä nykyä.

Sola ehti joka paikkaan. Vapaussodassa hän päätyi vääpeliksi ja vänrikiksi. Viipurissa hän pyöri seurahuoneella vappuna 1918 vain tunteja ennen Kuulan murhaa. Hän nostaa esiin vähälle muistamiselle jääneitä monitoimimiehiä, kuten Jalmari Finnen.

Äkkinäinen lukija voi ihmetellä, millä tämä porukka onnistui laulamaan vaikeat Wagnerit ja keskeiset Verdit. Vastaus voi olla Solan piirin ulkopuolella. Meillä oli 1800-luvulla kiitos Pietarin ja Moskovat koko joukko hyvin korkeatasoisia laulajia, joilla riittä yleisöä. Tästä aitosuomalainen Sola ei hiiskahda eikä sitä muutenkaan muistetan.

Sama asia kuin matematiikan, maantieteen ja kielitieteen nopea nousu: Pietarin tiedeakatemia rahoitti.

Se oli silloinkin suurempi paikka kuin koko Suomi.

Outo, mieleen liimautuva elämys ja hyvä todistus siitä, että kannattaa ostaa antikvariaatista kummallisia kirjoja.