Elokuva ja patentit

kuvassa on jokseenkin samanlainen projektori kuin se, jota äitini käytti lupakirjan kanssa isoisän omistamassa teatterissa ja jolla olen itsekin näyttänyt muutamia satoja näytöksiä. Hiilien sytyttäminen vasemmalta ja koneen käyntiin kiertäminen oikealta oli kinkkinen tehtävä. Oikeastaan suvussamme oli tapana, että elokuvia sai näyttää vasta kun ulottui yläkasettiin. Filmi oli vielä joskus herkästi leimahtavaa nitraattimateriaalia. Mutta oli siellä konehuoneessa palli apuna alamittaiselle. Laskin katsoneeni kaksi tuhatta pitkää filmiä, kun tulin Helsinkiin armeijasta puristaen muistilappua, johon oli kirjoitettu osoite, Fabianinkatu 33.

* * *

Kysyin lukijoilta, kuka Hollywoodin suurmoguleista ei ollut juutalainen. Zanuck oli oikea vastaus. Hän oli puotipuksu Nebraskasta.

Mogulien elämäkertoja on mieluisa lukea. Yksi unohtuu joukosta helposti, koska hän ei ollut alan ulkopuolella kuuluisa, vaikka oli elokuva-alan mahtavin ja pelätyin mies, MCA:n Lew Wasserman.


* * *

Edison samoin kuin Disney olivat käsitykseni mukaan erittäin hankalia henkilöitä. Molemmilla oli myös suvereeni kyky omia nimiinsä toistenkin oivalluksia.

Edison pelasi taitavasti patenteilla, ja patentteihin liittyvä turha ja turmiollinen juhlallisuus voi olla näitten tekniikan sankariaikojen perua.

Elokuva keksittiin, kuten moni muukin asia, jokseenkin samanaikaisesti eri tahoilla. Kuten monen muunkin asian sen merkitys ja mahdollisuudet olivat pitkään epäselviä.

Kolikkokoneista (nickel odeon) voi katsoa sätkytteleviä äijiä. Kävi myös ilmi, että elokuva on sangen sopivaa bordelliviihdettä, jota voi katsella kuivatellessa hikeä.

Edwin Potter oli ehkä se mies, joka lopullisesti oivalsi elokuvan kerronnallisuuden. Hän oli lähinnä kuvaaja. D.W. Griffithin "Kansakunnan synty" (1915) on tietysti se ensimmäinen aikuinen suurelokuva. "The Great Train Robbery (1905) sisälsi ristiin leikkauksia ja selkeitä oivalluksia uuden välineen tekniikasta.

Mutta tästä on kirjoitettu monta oivallista kirjaa. Edison, Pathé ja pari muuta panivat patentit yhteen ja yrittivät samaa kuin kotimaiset ja ulkomaiset yhtiöt juuri nyt, nimittäin saada yksinoikeuden uuteen välineeseen ja kaikkeen sen sisältöön. Patenttipooli hallitsi hyvin tärkeää keksintöä, jonka ydin oli "maltan risti", nelikärkinen ratas, joka nykäisi filmiä kuvaporttiin ruutu ruudulta.

Edison ja hänen lakimiehensä olivat sitä mieltä, että heillä oli näin patenttioikeus elokuvaan ja jokin lähemmin määrittelemätön oikeus kaikkiin elokuviin.

Meno oli jokseenkin villiä.

Minun käsitykseni ja versioni Hollywoodin synnystä on haastemiehen pakoilu. Elokuvateollisuushan syntyi ja varttui New Yorkissa, jossa myös Edison hallitsi. Elokuvan keskeiset rahoituspäätökset tehtiin Wall Streetillä 1960-luvulle asti ja luultavasti senkin jälkeen. Tai sanokaamme siihen asti, kunnes japanilaiset hankkivat merkittävän osan Hollywoodin perinteisten studioiden varastoista ja oikeuksista.

D.W. Griffith, Cecil B. de Mille ja muut haeskelivat paikkaa, jota haastemies ei löytäisi helposti ja josta olisi näppärä pujahtaa rajan yli Meksikoon odottamaan onnen kääntymistä. He olivat arvelleet, että äArizona olisi sellainen paikka, mutta kun Phoenixissa sattui satamaan heidän tullessaan, heitä alkoi tympiä, ja he jatkoivat saman tien Kaliforniaan, Los Angeles -nimiseen tavattoman rumaan pikkukaupunkiin, jossa oli tarjolla paljon laitonta ja järjestäytymätöntä työvoimaa ja ajan oloissa epätavallisen korrputoitunut virkakunta. Saman osavaltion San Francisco tuli kuuluisaksi ammattiyhdistysliikkeestään, johon ei tehonnut muu kuin pyssyt ja kuularuiskut, joten se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Porukat panivat lehteen ilmoituksen "Vuokrataan lato, vaja tai vastaava", ja sellainen löytyi. Ympärillä oli halpaa maata. Joku keinottelija oli antanut alueelle hyvältä kuulostavan nimen Hollywood, mutta ei siellä juuri ketään asunut eikä se kiinnostanut ostajia. Halvalla lähti.

Los Angelesin ylimystö, kuten L.A. Timesin omistavat Chandlerit (ei samaa sukua kuin Raymond-raukka), eivät halunneet olla missään tekemisissä kiertelevien komeljanttareiden kanssa. Kun Hollywoodista oli pitkä matka Los Angelesin keskikaupungille - useita maileja soratietä - sopu säilyi. Öljylöydöt kaupungin alueella olivat iso juttu vasta 1920-luvulla. Teollisuus tuli vasta toisen maailmansodan aikana, joskin Douglassin pikku paja oli perustettu Santa Monican esikaupunkiin.

Edisonin patenttipooli tuli kuitenkin sinnikkäästi perässä ja palkkasi Pinkertonin etsivätoimiston miehet puolustamaan "oikeuksiaan". Ellei muu auttanut, Pinkertonin tarkka-ampujat ampuivat kameroita rikki kesken kuvaustenkin.

Patentit raukesivat sitten aikanaan ja Edisonkin onneksi kuoli. Elokuvakameroita ja projektoreita alkoi saada kaupasta. Euroopassa oli yritetty jotain samanlaista monipolipuuhaa mutta heikommalla menestyksellä.

Tästä ja muista asiosita on kertonut Raoul Walsh muistelmassaan Each Man in his Time (1976). Walsh (s. 1887) näytteli Kansakunnan synnyssä John Wilkes Boothia eli Lincolnin murhaajaa (Sic Semper Tyrannis!!!), mutta päätyi elokuvaohjaajaksi ja ohjasi viimeisen filminsä 1964. Hän oli samaa rotua ja lajia ja taitoluokkaa kuin paljon nuoremmat John Huston ja Howard Hawks.

International Movie Database luettelee varovasti vain noin 140 Walshin ohjaustyötä. Mykkäfilmin aikana oli hiukan sattumanvaraista, kuka oli milläkin puolella kameraa. Mykkäfilmi oli suurenmoinen keksintö. New Yorkin elokuvateattereissa kävi yhden ainoan illan kuluessa noin sataa eri kieltä äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Heille elokuvasta ja sen elekielestä tuli yhteinen äidinkieli. Heidän ansiostaan ja siksi, että leffalippui maksoi hiukan vähemmän kuin kolpakko olutta, elokuvata tuli suurteollisuutta.

Äänifilmi sitten muutti niin paljon. Elokuvan taiteellinen taso romahti ensimmäisenä, ja kesti kauan, ennen kuin puhutuille repliikeille keksittiin todellsita käyttöä.


Minulla on Walshin muistelmista käytettävissä ystäväni Kaitsun Ranskasta divarista löytämä versio, siis ranskankielinen. Siinä on hurjia juttuja. Pojat tahkosivat kaksikelaisia lännenfilmejä 1920-luvun alussa. Iltaisin istuttiin tulilla ja dokailtiin jossain kaukana, kaukana Hollywood Hillsin takana, peräti San Fernandosa asti eli kymmenen mailin päässä Hollywoodista ja Culver Citystä, joka oli toinen Los Angelesin elokuvien keskus ja nimenomaan MGM:n kotipesä.

Länkkäreissä oli teknisenä asiantuntijana jo vanha mies, jonka nimessä oli jotain tuttua. Walsh oli sitten keksinyt, että kyllä tämä Wyatt Earp (1848 - 1929) taitaakin olla todellinen asiantuntija, ja kyselly muun muassa Tombstonen O.K. Corral -ampumävälikohtauksesta.

Earp oli kertonut, ettei kukaan tietenkään ollut niin hullu, että olisi yrittänyt osua ihmiseen monen metrin päästä revolverilla. O.K. Corralissa ja muissa paikoissa keino oli aina sama: hiipimällä tai kytkikseltä taakse ja sitten mielellään kosketuslaukaus selkään.

Näin se todellisuudessa tapahtui.

Kävin taannoin Tucsonista käsin Tombstonessa. Teemapuisto. Mutta en voi kiistää, etteikö Boot Hill ja lähes aidot hautakivet (Doc Holliday...) olisi aiheuttaneet väristyksiä. Suurempia väristyksiä aiheutti Old Tucsonin kulissikaupunki, jonka Hawks ja kumppanit pystyttivät. Siellä kuvattiin joukko kuuluisimpia 1960-luvun lännenkuvia ja sitten televisiorihkamaa, kuten Virginian ja Rawhide, joissa esiintyi kaikenlaisia nuoria lurjuksia sivuosissa. Kuten joku Clint Eastwood...