Aimo tulee mieleen muutamia kertoja viikossa eli useammin kuin eläessään. Luimme samaan aikaan, kun olimme yhdenikäisiä. Hän kuoli sydänkohtaukseen pari vuotta sitten.K.J. Lång harmistui tähän alaiseensa erikoisesti ja usein. Radiossa kysyttiin, miten kokeilu on onnnistunut, kun naisvartijoita on sijoitettu miesvankiloihin, vai oliko se päin vastoin. Aimo vastasi virkamiehenä: "Pakkaavat panemaan."
Sekään ei ollut tolkuttomuutta vaan juuri päin vastoin. Omasta mielestään Aimo oli maallinen mies, minusta niin syvästi Oulun uskovaisia kuin voi olla.
Kävelimme yhdessä kaikissa kuritushuoneissa. Kyllä kansainvälisessä olympiakomiteassa on suurempia roistoja, mutta Turussa pakkolaitoksen eristysosastolla oli muutama kaveri, joita vartijat varoivat niin että ruoka lykättiin lattiaa pitkin luudan varrella koppiin.
Aimo käveli sisään, sanoi hyvät päivät ja meni sellin perälle ja kyseli kuulumiset. Hän ei pelännyt ketään eikä kukaan pelännyt häntä. Hän tunsi kaikki Suomen vangit, koska oli toiminut vankeinhoidon tarkastajana. Yhdessä liikkuessamme hän oli vankeinhoidon koulutuskeskuksen johtaja.
Hänellä oli vastustajia ja jallittajia. Yksi syy saattoi olla, että ainakin muutaman kerran hän purskahti nauruun, kun puhuja sanoi jotain naurettavaa. Jos puhuja oli valtakunnan silmäntekeviä ja mielestään vakavissaan, sellaisella ei tietenkään kerännyt pisteitä.
Hän julkaisi lehteä ja kirjoja, joista eräät olivat merkittäviä. Hän yritti pitää ääntä vankimielisairaalan puolesta alasajoa vastaan, mutta Ilkka Taipale taisi olla liki ainoa, joka reagoi.
Kävimme pitämässä vartija- ja johtajakursseilla luentoja. Muutaman kerran presidentti Heinonen korkeimmasta oikeudesta tuli kaveriksi. Vankilavirkailijan työ on maan kovimpia ja erilaiset tuhoisat häiriöt lähes yhtä yleisiä kuin vangeilla. Siitä huolimatta väki on erinomaista.
Mietin sitä vieläkin usein - miten ihminen jaksaa olla viikkosta toiseen toisten eli vankien vihan ja halveksunnan kohteena ja ammatissa, josta puuttuu vähäkin hohto. Jotkuthan näkevät poliisin tehtävissä hohtoa; poliisit itse eivät.
Tämä oli tällainen muisto. Virkakunnassa toimi kerran merkittävä henkilö, ja hänen nimensä oli Aimo Myllylä.
Hurjan pojan koti se on rakennettu
paikalle ihanalle,
Aurajoen rannalle, kalliolle vankalle
vuorelle niin korkealle,
vuorelle niin korkealle.
Koti siell' on rikkaille, köyhille,
koti maailman kulkureille,
:,:Ovet siell' on raudasta,
ja ikkunass' on kalterit
ja näköala kaupungille:,:
Ikkunasta katselin,
kun höyrylaivat seilaa
Aurajoen sileätä pintaa.
:,:Vaikka luonto hurjakin,
niin suru tahtoo sentään
saada sijaa rintaan:,:
Iltasella istuissani
muistui mieleheni
tuo eletty mun elämäni.
:,:Surevainen isä, äiti,
heilakin niin fiini,
ja entiset mun ystäväni:,:
Moni siellä vanhenee
ja hiukset päässä harmenee,
ja mieliala himmentyypi.
:,:Vaan kun koittaa vapaus,
tuo kevätpäivän sulous,
mieliala uudistuupi.:,:
"Mietin sitä vieläkin usein - miten ihminen jaksaa olla viikkosta toiseen toisten eli vankien vihan ja halveksunnan kohteena ja ammatissa, josta puuttuu vähäkin hohto. Jotkuthan näkevät poliisin tehtävissä hohtoa; poliisit itse eivät."
VastaaPoistaIsäni jaksoi 40 vuotta. Hänen lempinimensä vankien keskuudessa oli "Piippu ja mies". Hän ei juurikaan kertonut työstään. Käsittääkseni hän ei halveksinut vankeja, mutta sanoi aina, että vankien kanssa ei veljeillä, koska siitä seuraa vaikeuksia. Hän korosti asiallisen kohtelun merkitystä.
Niin. - Tässä jutuissakin sanoin: vankien halveksimana ja vihan kohteena.
VastaaPoistaSe on rakenteellista ja jotenkin kauheaa - kohde eli vartija ei mahda asialle mitään.
Juttelin tästä aiheesta eripuolilla oikeusjärjestälmää toimivien sukulaisten kanssa ja he sanoivat että, on oikeastaan aika harvinaista että, tuntisi olevan vihan kohteena. Yleensä he kokevat sen olevansa ikään kuin pelaajina rankassa pelissä.
VastaaPoistaVihaavat ovat kuulemma enimmäkseen nuoria, moniongelmaisia, jotka eivät näe omaa asemaansa oikeudenmukaisena.