Munauksista

Munaukset kuuluvat pääsiäiseen. Olisi vaikea kirjoittaa siitä, miten eteviä me kaikki olemme torjumaan tiedon, joka voisi heilauttaa valmista vakaumustamme.

Tästä kertyi kokemuksia hovioikeudessa. Useimmat eivät sanoneet mitään. Kahvilajaosto oli yksimielinen siitä, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet olleet ”oikeita tuomareita”, vaan mitä lie, kaikenkarvaisia kekkuleita. Joskus kävi niinkin, että kun oma päätös oli ratkennut ”ylhäällä” (sisäpiirikieltä) toisin, siitä puhuttiin kiinnostuneesti.

Jossain kommentissa vilahti sangen kielteinen mielipide amerikkalaisesta kirjallisuuden tutkija Harold Bloomista. En väitä vastaan, vaikka olen löytänyt myös paljon innostavaa hänen laajasta tuotannostaan.

Bloom on toimittanut valikoiman arvosteluja Tolkienista. Itse hän toteaa lyhyesti, ettei mies osannut kirjoittaa eikä satukirjasarja vastaa kehittynyttä makua. Sen jälkeen hän antaa suunvuoron ammattikriitikoille, jotka morkkaavat lähes kaikkea muuta paitsi Tolkienin runsasta ja estynyttä seksuaalista symboliikkaa, sormuksesta alkaen.

Yli 35 vuotta sitten taisin kirjoittaa johonkin yliopistolla julkaistuun artikkelikokoelmaan tutkielman ”Aku Ankan viides sormi”, jossa todistin, että puuttuva elin on kastroitu penis.

Idea taisi olla peräisin brittiläisestä pikku kirjasta, johon joku toinen ilkiö oli laatinut erilaisia moitteettomia analyyseja Nalle Puhista – freudilaisen jne. Adornon henkeen kirjoitetussa tutkielmassa äärimmäisen esineellistämisen osoitus oli riistäjä-Kanin röyhkeys. Tämähän käytti mahastaan oviaukkoon juuttuneen (eli poliittiseen umpikujaan joutuneen) Nallen jalkoja pyyheliinojen ripustamiseen.

Hiukan myöhemmin (1976) Bruno Bettelheim ilmoitti ratkaisseensa satujen lumouksen. Kun Bettelheim oli kuollut oman käden kautta, hänen oman lumouksensa arvoitusta ryhdyttiin ratkomaan. Nyt molemmat kysymykset tuntuvat eltaantuneilta.

Satujen olennainen lumous on niiden selittämättömyys. Totta kai tutkimus ja vertailu on hyödyllistä ja lisäksi hauskaa, mutta hyvä teksti ei koskaan antaudu. Se tekee vastarintaa, turvautuipa tutkija viekkauteen tai väkivaltaan.

Mitä mieltymyksiimme vaikuttaisi, jos saisimme käteemme niteen, joka sisältäisi arvostettujen arvostelijoiden pahoja munauksia, esimerkiksi Erno Paasilinnan ja Pekka Tarkan mielipiteet Linnan Pohjantähden toisesta osasta? Kun Tuomas Anhavan oivallisia kirjoituksia julkaistaan nyt postuumisti, miltä näyttäisivät vähemmän oivalliset?

Tätä jäin pohtimaan, kun mietin vanhoja Parnasson vuosikertoja, siististi vihreään kluuttiin sidottuja, 50-luvun alusta 70-luvun lopulle. Nyt selaillessani löysin etsimättä jokseenkin erikoisia kirja-arviointeja ja erikoisen paljon mielestäni käsittämättömiä esittelyjä elokuvista.

Ensimmäinen reaktio on selvä – eihän tällaisilla ole mitään merkitystä. Jos kirjassa on elämää, ei sitä arvostelu tapa, ja onko kukaan vakavissaan kiinnostunut arvostelijan osumatarkkuudesta.

Toinen reaktio on vähemmän selvä – entä jos hosumalla ja edesvastuuttomasti laadittu aikalaisarvostelu sittenkin määrää maailmankuvaamme. Taiteessa kun ei ole sellaisia mekanismeja kuin kovassa tieteessä. Siellähän uutena vaiettu oivallus saattaa nousta pitkien aikojen kuluttua ansaittuun arvoon. Eikö sinä käynyt niin, että Mendelin perinnöllisyyttä koskevat oivallukset saivat odottaa yli 40 vuotta, kun myös itse Darwin oli tyytynyt tältä kohdin epämääräisiin arvauksiin?

Tieteellisten töiden, jopa oikeustieteellisten väitöskirjojen, arvosteluperusteet ovat manipuloituja. Kiitosta saa ns. paradigman oppimisesta eli viime kädessä taitavasta jäljittelystä. Taiteessa kiitos paradigman noudattamisesta on epäilyttävää.

Ehdotan tällaista tulkintaa, muistellen rajuja tunteita herättäneitä teoksia ja omia lukuisia virheitäni.

Arvostelut kannattaisi ehkä lukea itseisarvoina, toisin sanoen jättäen etumerkki huomiotta. Jos teos herättää vakiintuneessa mediassa, siis esimerkiksi Helsingin Sanomissa, poikkeuksellisen myönteisiä tai poikkeuksellisen kielteisiä reaktioita, lukija voi rauhassa arvioida, että teos on kiinnostava ja siihen kannattaa tutustua.

Näin me ehkä teemmekin. Jos NN kehuu, arvelemme että näin on. Jos MM haukkuu, arvelemme että teos on todellisuudessa hyvä.

Kiinnitänkin huomiota siihen, että television ja radion kirjallisuusesittelyt ovat kovin yksipuolisesti myönteisiä. Esittämäni kaavio johtaisi päättelemään, että ne olisivat suhteellisen yhdentekeviä.

Spotify

On siitä kuultu, mutta nyt pääsin katsomaan olkapään yli, millaista musiikki tarjotaan 10 dollarilla kuukaudessa tai mainosten kanssa halvemmalla.

Maksoin. Yllätyin.

Tässä muuten saattaa olla ratkaisu eräisiin tekijänoikeusongelmiin. Musiikkia ei siis muka voi tallettaa, mutta sitä voi kuunnella vapaasti tilauksen ollessa voimassa.

Tallettaminen tuntuu hiukan höperöltä, koska tämä striimaus vaikuttaa fiksulta.

Kuten on kirjoja ja kirjailijoita ikäkausia varten, on musiikkia eri aikoihin ja mielentiloihin. Sunnuntaina oli palmusunnuntain - kantaatti. Tänään oli Zarah Leander ja hämmästyttävä ”Istanbul”, es. Olavi Virta ja Metro-tytöt.

Huomenna luultavasti Purcell / Sir John Eliot Gardiner tai Tallis, Spem in alium, joka kaikkien vanhaa musiikkia sietävien kannattaisi kuunnella. Motetti kahdeksalle viisiääniselle kuorolle. Vihjeenä: Venetsian Gabrielit. Tai Josquin des Près.

Lauantaina täytyy kuunnella Shostakovitshin sovitus biisistä ”Tea for Two”. En ole kuullut sitä aikoihin. Hän taisi säveltää sen kahvilassa, liikenteen melussa, ilman pianoa.

On vaikea olla ihastumatta. Musiikkinäytteet laillisilla verkkopaikoilla kertovat jotain oleellista musiikista: viidentoista sekunnin tai puolen minuutin pätkä ei sano välttämättä mitään.

Spotify tyydyttää sellaisen ihmisen himoja, joka on auttamattomasti ajautunut vertailemaan ja seikkailemaan – esimerkiksi miten mielettömästi ja vastenmielisesti Glenn Gould soittaa Mozartin a-molli-pianosonaatin, etenkin ensimmäisen osan.

Toinen tarpeen tyydytys on keino selvittää kaikista näistä uusista, lukemattomista muusikoista mieluisimmat. Sellaiseen tarvitsee yleensä jonkin yllykkeen. Nyt riittävät omat korvat.

Klassinen musiikki on runsaasti mutta ei tietenkään rannattomiin edustettuna. Jazz sitä vastoin vaikuttaa todella laajalta – Coltranen albumeista näemmä noin puolet.

Jotkut levymerkit näyttävät niuhottavan. Jazzista en löydä ”Jazz at Massey Hallia”, jota kaikki aina äänestävät, kun on nimettävä yksi jazzlevy.

Tässä samassa yhteydessä kehun ja kiitän nykyajan mukavuutena TVKaista –palvelua, josta on tiettävästi riitoja vireillä. Maksamalla hyvin kohtuullisen summan saa ainakin viideltä, kuka ties useammalta kanavalta talteen kaikki televisio-ohjelmat, jotka voi katsella tietokoneeltaan jälkeenpäin. Laatu on ihan kohtuullinen.

Liikeidea on se, että serverit ovat jossain ja nauhoittavat kahden viikon kuluttua päälle.

Tämä on keino etenkin ajankohtais- ja dokumenttiohjelmiin, joista kuulee liian myöhään.

Saisivat luvan sopia kähinänsä. Eiköhän tämä ole hinnoittelukysymys, vaikka edelläkävijä BBC kuuluu kyllä olevan oikeudellisissa vaikeuksissa. Heillä aika suuri osa lähetyksistä on katsottavissa jälkeenpäin.

Oma Ylemme on ylivarovainen. Lisäksi nyt näyttää olevan alkamassa jonkinlainen voimainkoitos printtimedian ja julkisen palvelun Ylen välillä.

En ota tässä vaiheessa kantaa, koska en oikein ymmärrä, mistä he riitelevät? Eihän radio ja televisio kilpaile painetun sanan kanssa. Uutisten välittäminen on lehtien kannalta jo menetetty peli.

Antaapa katsoa. Ainakin se on jo nähty, etteivät lehtien kokeilemat blogit ja erilaiset raadit toimi.

Outoa etteivät suuret mediatalo suostu käsittämään, että taikasana on musiikissa, radiossa, lehdissä ja verkossa aina sama: henkilökohtaisuus ja tilaisuus jonkin muotoiseen keskusteluun.

Reppulit ja muut

Tavallaan tämä on iljettävää ekshibitionismia, mutta luultavasti naisille ja lapsille vaaratonta. Tavallaan tämä on kuin Loiri esittämässä Leinoa, pekoraali vailla vertaa.

Mutta siis henkilökohtaisuuksiin: aloin lukea Tolkienia, enemmän kuin 30 vuotta ajastani jäljessä.

Ehdotan syyksi tällaisen lukemiselle, että yritän pohtia, miten paljon muut kuin kirjalliset syyt vaikuttavat lukemisiin ja mieltymyksiin.

Ensi tuntuma on korkeintaan suuntaa antava. Olen lukenut jotain pari sataa sivua. Jo pari sivua osoitti, että lause kulkee aivan verrattoman hienosti, ja pian oli myönnettävä, että kerronta on nautittavaa – näennäisesti hyvinkin verkkaista ja viipyilevää. Tässä tapauksessa se luultavasti merkitsee taitavaa sommittelua ja tarkkuutta.

Luulen että välinpitämättömyys Tolkienia kohtaan johtui keikaroinnista ja ylimielisyydestä ja toiseksi siitä, että kirja oli WSOY:n (ensimmäinen osa Tammen).

Kirjallinen keikarointi ilmenee etenkin niin, ettei halua tunnustaa mitään ajankohtaista ja suosittua hyväksi, ellei ole itse huomannut sitä ja pääse evankelioimaan asiasta toisille.

Siinäkin tapauksessa, että kuulee muilta itse jo tuntemastaan pitää välttämättä keksiä jokin omituinen perustelu.

Ylioikeuksissa on sellaisia tuomareita, jotka kirjoittavat jotain ainakin omasta mielestään nasevaa päätöskonseptiin, ja toisia, jotka kirjoittavat on-merkin (=) ja nimikirjaimensa. Jälkimmäiset siis hyväksyvät esittelyssä omaksutun lopputuloksen ja perustelut.

Tarkastavalta jäseneltä ja puheenjohtajalta vaatii luontoa hyväksyä esittelijän mietintö eli perusteluehdotus sellaisenaan. Jokuhan voisi luulla, että tässä laiskotellaan. Siksi esiintyy aika paljon muutoksia, jotka ovat oikeastaan tarpeettomia.

Jossain muistini pohjalla on kuvia hämmästelystä: mitä ovat nämä ihmiset, jotka muuttavat ”sen vuoksi” muotoon ”sen johdosta” ja tuonnempana taas päinvastoin.

Eräät ylevät henkilöt ovat siteeranneet hyväksyvästi roomalaista runoilijaa, joka ilmoitti vihaavansa tungeksivaa rahvasta ja näyttävänsä sille närhen munat, tai jotain sinne päin (Horatius, Carminum Liber III 1).

Vaimoni oli vastuussa Otavan lasten- ja nuortenkirjoista ja itse olin Otavassa vastuussa milloin mistäkin. Vuonna 1974 pidin sen vuoksi erittäin epätodennäköisenä, että WSOY sattuisi julkaisemaan mitään todella hyvää.

Ehkä Tolkienin tunnistaminen olisi vaatinut malttia ja terävyyttä, joita olin vailla.

Seuraavaksi luen varmaan Harry Potterit, koska niistäkin minulla on mielipide, joka ei perustu mihinkään.

Asia on kai itsestään selvä, mutta Kersti Juvan yhdessä Eila Pennasen kanssa tekemä Tolkienin suomennos on tolkuttoman hyvä.

Tämä oli siis lisänäkökohta ikäkauden ja mielikirjallisuuden yhteyteen – keskenkasvuisena sitä ei ole välttämättä vielä oppinut kovin koppavaksi. Siten saattaa olla helpompi innostua siitä mistä muutkin ja ennen kaikkea olla tekemättä itsestään numeroa.

Kai se vitsa on väännettävä nuorena. Kuten tämän jutun kuvassa lienee tapahtunut.

Mäkätystä

Tästä syntyi hyvä keskustelu. Erikoista on se, että nähdäkseni olemme kaikki samaa mieltä.

Niille, joista tämä keskustelu on spesialistien hiustenhalkomista, on kai aihetta mainita, että taustalla, ainakin minun mielessäni, on eduskunnassa oleva yliopistolainsäädäntö. Siinä on ongelmana säätiömuoto ja itse asiassa myös kysymys yliopistosta oikeushenkilönä ja julkisen vallan käyttäjänä.

Osakeyhtiön tehtävä (muutin sanaa koska ’tarkoitus’ ja ’toimiala’ voidaan ymmärtää väärin) on tuottaa voittoa osakkaille.

Voitto ilmenee osakkaille jaettavina voittovaroina tai osakkeen arvon nousuna.

Oikeudellisesti puhe ei ole yhden tilinpäätöksen näyttämästä voitosta, vaan voitontuottamiskyvystä (HE). Siten investointi on usein osakeyhtiön keskeistä toimintaa.

Voiton maksimoinnista puhutaan usein mm. liiketaloustieteessä, ja liikkeenjohtajat suosivat tuota ilmausta. Maksimointi ei ole äsken mainituille perusteilla mahdollisimman paljon rahaa aikayksikössä N eli esimerkiksi vuodessa.

Voiton maksimointia rajoittaa osakeyhtiölaki, rikoslaki, muut lait ja jossain määrin hyvä tapa.

Kiinteistöyhtiö ja joissakin tapauksissa holding-yhtiö eivät aina tavoittele osakkaille jaettavaa voittoa. Kiinteistöjen omistaminen voi liittyä myös yhtiöryhmään tai konserniin – pidetään yllä vakuuksia.

On suuri määrä kunnallisia osakeyhtiöitä, joissa voiton tavoittelu on vähintäänkin sivuasia. Google sylkee sekunnissa kymmeniä kunnallisia vesihuollon organisaatioita, jotka ovat osakeyhtiömuotoisia, eivät kunnallisia liikelaitoksia.

Asunto-osakeyhtiö on eri asia kuin osakeyhtiö. Tyypillisesti huolto-osakeyhtiö palvelee asunto-osakeyhtiöitä voittoa tavoittelematta.

Joku ilmeisesti kysyi omaa taustaani. Olen perustanut useita satoja erilaisia osakeyhtiöitä, minulla on oma osakeyhtiö ja asun itse perustamassani asunto-osakeyhtiöissä, jonka tontin omistaa kiinteistö-osakeyhtiömme. Olen kasvanut kauppiasperheessä ja ymmärtänyt kuolinpesän muuttamisen avoimeksi yhtiöksi ja kiinteistöjen ja kauppaliikkeiden hajauttamisen edelleen osakeyhtiöiksi sekä osakeyhtiöiden likvidointimenettelyn jo ennen ylioppilaaksi tuloa. Olen toiminut useita vuosia liikejuristina, asianajajana, pörssiyhtiön päätoimisena lakimiehenä ja osallistunut erilaisiin yrityskauppoihin.

En ole yhtiöoikeuden spesialisti, mutta minulla on laajanpuoleinen kokemus kompetenssiongelmista ja vahingonkorvauskysymyksistä yrityksissä.

Ihmettelen, miksi kirjoitin tuon. Ehkä siksi, että jotkut kollegat luulevat vaistomaisesti, etteivät tekijänoikeuden ja patenttioikeuden harrastajat sitten muuta ymmärräkään.

Vastaväite insentiivi- eli kiihoketeesistäni. Feodalismi ei liity asiaan millään tavoin. Väitän että lainsäätäjä insentivoi ja pyrkii suosimaan yhtiöitä, ja se on mielestäni oikea tie. (Reaalisosialismi ei sallinut yhtiöitä.)

Historiallisesti tällaisesta voi puhua vasta kun kansantalouden kasvua alettiin ymmärtää eli poliittisella tasolla 1800-luvun puolivälistä. Fysiokratia ja merkantilismi näyttävät perustuvan ajatukseen nollasummapelistä. Ja kuten sanottu marxismi käsittää virheellisesti lisäarvon syntyvän vain työstä.

Kun luen kollegojen kirjoituksia, mielestäni he sekoittavat kovin usein käsitelainopin hengessä instituution ja organisaation. Osuustoiminta on maassamme instituutio; sitä harjoitetaan monenlaisin organisaatioin.

Juristeille on jaksettava jankuttaa Coasen teoreemaa. Jos säännöt (organisaation säännöt ja irtaimen kaupan säännöt) ovat epäselvät, transaktiokulut nousevat ja tuottavuus siis laskee. Jos säännöt, kuten vaikkapa osakeyhtiölaki, ovat rationaalisia ja johdonmukaisia, yritystoiminta voi keskittyä voiton tavoitteluun, josta hyötyy koko kansantalous.

Johtavat kilpailijat

Lilius-aihe on vaivoin alussa. Myönnän tähdänneeni eilen helppoon maaliin. Olen sen verran hämmästynyt tyyneydestä, jolla Lilius vyöryttää vastuun muille, poliitikoille.

Fagernäs sitä vastoin toimi normaalisti. Kun luottamus horjuu, on erottava.

Jopa eräät poliitikot ovat eronneet alaistensa mokailtua. Sellaisesta syntyy vaikutelma, että asiat eivät ole hallinnassa, ja tämä haittaa kokonaisuutta.

Asian ydin on insentiivi eli kannuste.

Patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmiä on perusteltu vanhastaan palkkioina tai ansaintamahdollisuuksien luomisena hyödyllisille ihmisille, tekijöille ja keksijöille.

Tuo on osittain totta. Oikeastaan kannustinjärjestelmä kohdistuu yrittäjiin, jotka ovat usein tekijöiden ja keksijöiden sopimuskumppaneita, työnantajia tai vastaavia.

Kun muuta varallisuuden muodostusta ei oikeastaan ole kuin tuottavuuden lisääminen (ja marginaalikulujen karsiminen), etenkin yrityksille osoitetaan, että uusien tuotteiden kehittäminen kannattaa.

Siksi kilpailua rajoitetaan myöntämällä määräaikaisia monopoleja - ja sivumennen sanoen siksi tekijänoikeuden mielettömän pitkäksi venynyt suoja-aika on alkuperäisen ja perustellun tarkoituksen vastainen.

Nuo oikeuden ovat olemassa, jotta saataisiin parempaa tavaraa ja etevämpiä palveluja.

Palkanlisät, kuten bonukset ja optiot, eivät ole kannustimia yleiseen touhuamiseen. Tehtävä olisi saada johto ponnistelemaan ydinasiassa, lisäämään tuottavuutta.

Ei pidä sanoa kuten liikemiehillä on tapana, että tarkoitus on lisätä omistajien voittoja. Se on näet eri asia, mihin ylijäämä käytetään. Ihannetapauksessa sitä käytetään enemmän tuotekehittelyyn ja muihin investointeihin kuin voitonjakoon.

Yritys ei ole sampo, joka jauhaa rahaa omistajille. Yritys on sampo, joka jauhaa varallisuutta kansantaloudelle.

Kieltämättä jotkut poliitikot joutaisivat palaamaan kotipesään kulkematta lähtöruudun kautta. Mutta se on poliittinen operaatio.

Yritysten taipumus on hamuta merkittävä asema markkinoilla ja jättää tuotteet ja tuotanto lahoamaan. Sen estämiseksi käytetään insentiivejä. Johtajien porkkana on palkanlisä ja keppi on potkut.

Käyttämäni kielikuva taivaaseen pääsemisestä on peräisin keskiajalta, etenkin Dantelta.

Kiskonnan (usuria) ja ahneuden syntiin sortuneille oli ajateltu erityisen kammottava kohtalo.

Tuo synti on ikään kuin vaivihkaa unohdettu – aikana jolloin kaikkinainen ylensyönti on teollisuusmaissa yksilöiden ja yhtiöiden ongelma, ja siksi köyhässä maailmassa vielä suurempi ongelma.

En ehdota mitään toimenpiteitä. Kunhan mainitsin, että havitteluvoitot ovat olleet Suomessakin toistuvasti tähtäimessä, jopa asutustoiminnan maanhankinnan yhteydessä.

Taivaassa tyhjää

Kirjoitin tähän blogiin 7.11.2006 tekstin, jonka otsikko oli ”Mikael Lilius ei pääse taivaaseen”. En iljennyt kirjoittaa sitä juttuun, mutta voi olla, että korvissani soi Eppujen ”Taivaassa perseet tervataan”.

Samainen Lilius lähtee uutisen mukaan eläkkeelle, ja menee ovesta saranapuolelta.

Näytös on mielenkiintoinen, kun se sattuu tällaiseen aikaan. Jopa amerikkalaiset ovat johtajien kurkussa palkka-asioiden vuoksi.

Muutos on merkittävä. Perinteisesti Yhdysvalloissa osakeyhtiön johto on käsitetty osakkeenomistajien luottamushenkilöiksi, joten tavallaan on luonnollista, että he ovat myös näiden liikekumppaneita. Voitto tasataan.

Vaivihkaa yleistyivät palkkajärjestelyt, jossa johtaja sai palkanlisää ilman riskiä – toisin kuin omistajat. Jos yritys ei ansaitse, omistaja ei saa rahaa, mutta johtaja saa.

Euroopassa osakeyhtiön johto toimi kauan luottamushenkilöinä, eräänlaisina virkailijoina. Ajatus voitto-osuudesta ei ollut täälläkään tuntematon. Ennen sotia sellaiset henkilöt kuin esimerkiksi pankinjohtaja J.K. Paasikivi saivat järkyttävän suuria tantiemeja eli osuuksia yhtiön vahvistetun tilinpäätöksen osoittamasta ylijäämästä. Kun rahaa oli, tantiemi otettiin usein yhtiön osakkeina tai rahoilla ostettiin osakkeita tai suorastaan järjestettiin osakeanti. Ja johtajista tuli vähä vähältä jopa pankkien suurimpia henkilöosakkaita.

Suomalaisessa julkisuudessa nämä systeemit sekoitetaan joskus harvoihin jäljellä oleviin perheyrityksiin. Sellaiset firmat kuin Erkkojen Sanoma ja Reenpäiden Otava ovat aidosti suppean henkilöjoukon yrityksiä. Otava ei ole edes pörssissä. Koneella on astumassa remmiin viides suoraan aleneva sukupolvi.

En ole täysin tietämätön syksyllä ilmestyvästä Pekka Herlinin elämäkertateoksesta enkä siitä, että luvassa on mielenkiintoista tietoa.

En voi tietää asiaa, mutta mielessä on käväissyt, että nämä oikeat kapitalistit, jotka ovat sukupolvesta toiseen vetäneet firmojaan talouden ja politiikan ja maailmansotien läpi, olisivat saattaneet vetää Liliuksen kaltaiset henkilöt kölin ali.

Yksikin mekastaja, joka haukkuu lähtiessään omistajat, kuten Lilius eilen, vahingoittaa lukuisia muita isäntärenkejä eli ammattijohtajia. Liike-elämässä maksetaan tuntuvia ja ajoittain ylettömiä palkkoja nimenomaan siitä, että saaja on lojaali silloinkin kun tulee korville, aiheesta tai aiheetta.

Olen totta puhuen ollut joskus erottamassa toimitusjohtajia. Se tapahtuu avaimet käteen –periaatteella, eli johtajalle sanotaan, ettei tässä ole mitään kiirettä, viiden minuutin kuluttua kirjoituspöydän ja auton avaimet tähän käteen, eikä sitten muuta kuin hymyillään, jos sattuisi käymään niin, että tavataan.

Mikael Lilius ja hänen hengenheimolaisensa eivät tiedä, että mellakoissa ja kansannousuissa raivo kohdistuu ensin voutiluokkaan, ei herroihin. Kuningas on hyvä mutta hänen voutinsa ja sheriffinsä roistoja.

Nyt saadaan olla kieli keskellä suuta. Poliitikot puhuvat jo avoimesti kriisin syvyydestä ja vakavuudesta, vaikka ei siitä ole kuin muutama kuukausi, kun he toppuuttelivat toisia ja jupisivat jotain tilapäisestä häiriöstä.

Nyt uhkakuva on ”social unrest” eli yhteiskunnalliset levottomuudet. Obama tuntuu ymmärtävän tämän täysin ja yllättävää kyllä Sarkozy samoin. Niinistö puhuu kuin presidentti eli ikävästi ja suoraan, kun taas presidentti Halonen tuntuu irtautuneen turvallisesti todellisuudesta.

Suomalaiset ovat hitaita perustamaan punakaarteja, mutta liika on aina liikaa.

A propos – Timosen Pekka esittää julkisuudessa asian taiten. Minä katsoisin asiakseni väittää hiukan vastaan. Ei laillisesti sovittujen optioiden tai bonusten periminen tuomioistuimessa takaisin ole niin mahdoton asia kuin väitetään. ”Edellytysoppi” kuuluu siviilioikeuden suppeaankin oppimäärään. Jos ne olosuhteet, joiden vallitessa oikeustoimi on tehty, muuttuvat osapuolista riippumattomista syistä dramaattisesti, seurauksena voi olla sopimusjärjestelyn raukeaminen. Katso Juhlajulkaisu Matti Ylöstalo 1987, Jan Hellner, Förutsättningsläran rediviva s. 133-155 ss.

Miksi ihmeessä elää nykyhetkessä?

”Elämän hallinta” lipsahtaa joiltakin asiantuntijoilta hampaiden yli ja huulten välistä kuin röyhtäisy.

En osaa olla pitämättä tuollaista puhetta tolkuttomana. Elän mieluummin menneisyydessä tai lähellä unen pintaa.

Junassa torkkuminen on oivallinen tapa käyttää aikaansa. Tulin eilen Lappeenrannasta ja menen taas. Jokin rauhoittaa ihmisiä. Ennen kuin puoli tuntia on kulunut junaan noususta, vihat ovat viilenneet ja suurin osa matkustajia torkahtelee. Päät retkahtelevat. Unikakkiainen panee parastaan; joskus tuntuu vielä Tikkurilassa, että on hetki sitten käsittänyt jotain ainutlaatuista, joka on kaikeksi onneksi juuri luiskahtanut hallinnasta kuin elämä.

Jotkut opettelevat kieli, monet kehittävät lihaksistoaan rasittavin ja vastenmielisin keinoin.

Muistamista voi kehittää. Tarkoitan mennyttä aikaa, muistikuvien kehittämistä, virheiden siivilöimistä, monipuolista viiden aistin erottelukykyä.

Jokin Tshehov ja kieltämättä myös Dostojevski ja uskomaton Waltari osoittavat taitonsa yksinkertaisella testillä. – Katso kellosta, kauanko kestää löytää kokonaisuuteen niveltyviä mainintoja kaikkien viiden aistin alueelta.

Tshehov (Aro) hallitsee vielä ylimääräiset ”aistit”, joilla ei ole neurologista pohjaa – aika, avaruus, muisti, odotus.

Tähdensin kerran Kivestä kirjoittaessani, että Kiven elokuvaaminen ja esittäminen kuvin on lähes mahdotonta, koska hänen romaaninsa on täynnä välimatkoja, ilmaa, tuulta ja pakkasta. Hänhän näkee Sotkamoon saakka!

Proust merkitsi tarkoin romaaniinsa makuja. Kehitimme tässä blogissa hiljan yhdessä lukijoiden kanssa kuvan, jonka nimitykseksi jäi ”kreosootti” eli se aine, jolla puhelinpylväät ja ratapölkyt ennen käsiteltiin. Tuoksu auringossa, väri, tuntoaistimus – ethän saa tikkuja sormiisi!

Kreosootti on hyvä muistin esimerkki, koska kreosootti-kasvi muistaa perimänsä niin ettei sillä ole oikeastaan ikää eikä tarkkaa sijaintia. Tavanomaiset lähteet kertovat sen leviämisestä, jossa sama kasvi kehittää uuden latvuksen, joka on geneettisestikin täsmälleen entisen kaltainen, ja näin jatkuu kymmenen tuhatta vuotta.

Muisti on selvästi yhteisöllinen, vaikka tietoiset muistikuvat käsitetään erittäin yksityisiksi. Näistähän vanhat puhuvat. Yhdessä muisteleminen ei ehkä tarkoita asioiden nimeämistä eikä selvittämistä, vaan mieleen palauttamista. Sitä on helppo kokeilla. Monet keskustelukumppanit muistavat esimerkiksi lapsuuden liikekyltit, tienviitat tai kirkon seinän kirjoitukset lapsen näkökulmasta, alhaalta.

Kuvana on kartta, periaatteessa mikä tahansa, mutta minulle henkilökohtaisesti huvittava siksi, että se on 1950-luvun työtä ja mittakaava on muistaakseni peräti 1 : 10 000.

Muistan jokaisen mustan täplän eli asumuksen ja jokaisen tientapaisen. Kaikeksi onneksi paikkakunnan historiasta on julkaistu historiateoksen tapainen, jonka eräällä aukeamalla luetellaan muun muassa kiinteistöissä eri aikoina sijainneita kauppaliikkeitä ja liikeyrityksiä.

Muistan Uiton Matin Lempin navetan ennen kuin Aukustin kioski rakennettiin siihen. Karttakuvan perusteella päädyn ymmärtämään, millaista tuo seutu oli 1860-luvulla, ennen rautatietä. Käsitän, miksi uito ja lautta ovat kylän sukunimissä niin tavallisia, ja samoin silta, olettaen että sukunimi ”Silla” liittyy siihen, ja Passi, joka kai liittyy vesikuoppaan, ja Somppi, josta tulee mieleen märkä maastonkohta.

Silti: jos menneisyyteen myytäisiin lippuja, en ostaisi. Muistikuvat ovat maksuttomia.

Groteski

Joku helvetin hippiäinen, kukaties nimeltään Wolfgang Kayser, kirjoitti puoli vuosisataa sitten kirjan groteskista kirjallisuudessa ja taiteessa. Luin sen hyvin kauan sitten, ennen kuin Bahtinista ja sen sellaisista oli varsinaisesti kuultukaan.

Se jäi pyörimään mieleen, kun selitin oikeustieteen luennolla, miten elokuva sai alkunsa halpahintaisesta markkinahuvista, jonka tyyilajia kuvataan joskus sivistyssanalla burleski.

Tuntuu nimittäin oudolta, että se taide, johon groteski eli siis irvokas, liioitteleva, ruokoton meininki, olisi onnen omiaan, on melkein jättänyt sen mahdollisuudet käyttämättä.

Elokuva.

Mykkäkomedia oli tietenkin sitä itseään. Onhan se hauskaa, kun poliisit potkivat toisiaan takamuksiin.

Mutta niistä erin elokuva on ilmaisultaan kovin yläluokkaista. Surkeinkin länkkäri tai jännäri juoksevat juuri niin kuin Aristoteles asian esitti. On peripetiaa ja on kliimaksia.

Pier Paolo Pasolini oli kovasti hullu mies. Hänen keskiaika-elokuvissaan (Decamerone, Canterburyn tarinat) oli sellaista pirteää paskan hajua, jonka olen tottunut yhdistämään etenkin Rabelais’hin.

Ei sellaista elokuvaa kukaan jaksaisi tuottaa ja tuskin se kiinnostaisi yleisöäkään, mutta Gargantua ja Pantagruel ovat nykytekniikankin kannalta hyvin elokuvallisia hahmoja.

Olisi se hauska nähdä muussakin muodossa kuin Gustave Dorén piirroksena, miten Gargantua-jättiläinen nappaa Notre Damen kirkonkellot hevosensa kaulaan kulkusiksi.

Meillä olisi Suomessa yksi edelläkävijä, jonka elokuva on laiminlyönyt – Aleksis Kivi. Useimmat monista elokuvaversioista – vähiten ehkä Erkki Karun mykkäkauden ”Nummisuutarit” ovat yrittäneet sivistää Kiven sankareita ja pehmennellä groteskia ainesta.

Kukapa tietää, jos vaikka Jouko Turkan kammottavalla tavalla epäonnistuneessa ”Seitsemässä veljeksessä” olisi ollut näitä ajatuksia, mutta hän kun ei osannut ohjata elokuvaa, vaan kuvasi lillukanvarsia ja rakensi näyttelijöistä hahmoja jonkinlaiseen rasistiseen kauhumuseoon.

Jopa kanonisesti filmattu Linna voisi olla aika mielenkiintoinen, jos käsikirjoituksesta poistettaisiin systemaattisesti kaikki järkevät elementit.

Sitä sietäisi miettiä, koska Linnan molemmat suurteokset ovat tutkielmia järjettömyydestä ja osoituksia siitä, miten pahasti hyvä maku rajoittaa ilmaisua.

En vihjaa tässä teatterin provokaatioihin. Meillä on nähty erilaista, lähinnä lapsellista Jumalan teatteria. Mutta kieltämättä teatteri (Holmberg – ei Smeds) on sopia paikka panna ranttaliksi.

Tämä oli pitkä viritelmä yksinkertaiselle ajatukselle. Entä jos Godardin eräissä filmeissä (Pierrot le Fou) olisi sittenkin ollut ideaa ennen kuin poliittisuus tuli ja söi.

Ehkä Luis Buñuel on elokuvataiteilijoista suurin. Hänen kolme viimeistä filmiään – Porvariston hillitty charmi ja ne kaksi muuta, Tämä intohimon hämärä kohde ja Vapauden aave, olivat jokseenkin käsittämättömiä.

Mutta varhaiskauhde surrealismin – Andalusialainen koira ja Kulta-aika – jälkeenkin hän osasi. Olen nähnyt muutaman kerran sen filmin, joka vakavan ja seksualistisen ”Viridianan” ohella on mielessäni mestarillinen ”Angel exterminador”, Tuhon enkeli.

Se on se juttu, jossa päivällisseurue ei syystä tai toisesta pysty poistumaan moneen vuorokauteen ruokasalista. Kun taika murtuu, he rientävät kirkkoon kiittämään Jumalaa, vaikka kirkon ovesta juokseekin vastaan valtoimenaan lampaita.

Ja sitten he eivät pääse poistumaan kirkosta.

Selvää satua

Tolkienista puhuttaessa olen väärässä. Tiedän etukäteen että se on hyvä. Yksi torjunnan syy voi olla sama kuin todella hienoissa teoksissa usein. En ihan uskalla, koska aavistan, että pää menee sekaisin ja arkielämä häiriintyy.

En kuuntele mielelläni Mahleria, koska hän on niin hieno ja niin viiltävä. Vähän samanlainen tunne kuin kämppäkaverilla olisi puukko hampaissa ja oudon palava katse.

Sellaista ilmiötä nimitetään kai perseveraatioksi, että jokin asia, lause tai sävelmä ei lähde päästä niin millään. Päätalo kuvaa tunteitaan ennen itsemurhayritystään ja joutumistaan hullujenhuoneelle grammarina, joka soitti hänen päässään yhtä ja samaa iskelmää, Lasihelmeä.

Läheisistä ja tärkeistä kirjoista ja elokuvista ajattelen vakavissani, että elämänvaihe määrää ehkä paljon.

Olin kyllä valmiiksi ihastunut Salmelaisen ikivanhaan laitokseen kansansaduista ja Joel Lehtosen satuversioista, mutta rikkumattoman sijan ne saavuttivat, koska luin niitä vanhemmille lapsille, kun he olivat pieniä.

Kaikkein vahvimmat tunteet liittyvät satuihin, jotka luin itse pienenä ja sitten lapsille, Laura Sointeen Satuja. Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia.

Hukkasaaren salaisuus. Mutakalan kultahammas. ”Tut amo Palda…”

Luulen että useimmat eivät ole näistä kuulleetkaan ja ne jotka ovat, eivät halua kuulla sanaakaan lisää.

Kun televisio esitti nyt ”Hiroshima, rakastettuni” ja ”Viimeiseen hengenvetoon”, en millään muotoa halunnut katsoa niitä, koska muisto yli 40 vuoden takaa oli niin vahva

Salaiset kartat

Luovutetun Karjalan topografikartat julkaistiin noin kymmenen vuotta CD-levyinä erittäin hyvin skannattuina. Levyjä saa varmaan vieläkin. Ne eivät herättäneet minkäänlaista huomiota.

Nyt on julkaistu kolmas kokoelma, painettuna, nimellä Kielletyt kartat 3. Vuorossa on luovuttamattoman Karjalan karttoja. Olen tutkinut niitä suurennuslasin kanssa. Painotyö on, kuten aikaisemmissakin saman sarjan niteissä, korkeintaan välttävää.

Kirjan nimi lienee ajateltu myyväksi. Se on lisäksi tosi. Koko Karjalaa koskevat kartat oli luovutettava valvontakomissiolle 1945, ja näin tehtiin. Piilotettuja karttoja oli aika vaikea löytää. Minulla oli Ihantalan karttalehti jo 80-luvulla. Sain sen eräältä suosijaltani, joka oli ottanut sen eräältä hiukan kuolleelta aliluutnantilta, joka oli saanut sen ehkä ainakin tekijänoikeutta loukaten punalippuisen divisioonansa esikuntaelimistä.

Ikuinen kiitos ja maine kuuluu kuitenkin jollekulle siitä, että niteet on varustettu aakkosellisella paikannimihakemistolla koordinaattiviittein. Tämä uusin nide on muun ohella hupinumero, koska jatkosodan aikana tehdyissä kartoissa käytetään silloin keksittyjä suomalaiskansallisia nimiä. Joistakin paikoista oli kolmet nimet – Lotjana Polna, Lotinanpelto ja sitten Pedonlinna. Vosnesenja oli kai puheessa Syvärinniska, koska nimi on vaikea.

Nyt on tilaisuus selvittää, missä ukki pyöri, kun ei ollut kotona. Karttalehdet eivät näytä läheskään koko sitä aluetta, jota suomalaiset miehittivät, ja loppuu ylös ennen Kiestinkiä, mutta on tässä sellaisia legendaarisia paikkoja kuin Jandeba, on Karhumäki, Poventsa ja Sungun niemi. Jopa Uikujärvi löytyy.

Kartat – samoin kuin kynät ja kellot – aiheuttavat voimakasta addiktiota. Tiettävästi Pekka Puska aikoo kieltää ne, ja kaupoissa vielä olevia karttoja saa vastedes myydä vain kansi alaspäin käännettynä.

En ole koskaan ennen nähnyt Rukajärven seudun karttoja 1 : 20 000. Seutu on täsmälleen sellaista, missä ei missään tapauksessa haluaisi oleskella. On kovasti korkeuskäyriä ja avosoita välissä.

Nyt näin myös ensi kertaa Aunuksenkaupungin ja Laatokan rannan Tuulosjoelta etelään. Viimeksi mainittu vaikuttaa kovin ihmeelliseltä seudulta dyyneineen. Vahinko ettei Laaatokan ympäristöstä ole vieläkään parempaa dokumenttikuvaa. Se televisio-ohjelma, joka on pyörinyt useita kertoja, sisältää kovin lyhyitä katkelmia.

Vanhan Suomen puolella on kaksi paikkaa, jotka näkisin mielelläni, mutta en aio luopua päätöksestäni olla matkustelematta Neuvostoliitossa. Lunkula ja Mantsi ovat tiettävästi todella näkemisen arvoisia. Impilahti nähtynä Laatokalta on luultavasti jotain, minkä kaltaista Suomessa ei näe.

Mitä vielä tulee painotuotteisiin, Keskisuomalainen –lehden lista sadasta kirjasta, jotka täytyisi lukea ennen kuolemaansa, oli kuin olikin kiinnostava. Sinuhe oli siis ensimmäinen ja kivi ja Linna kärjessä. Mutta sitten sivutaan aiheitamme: Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Dostojevskin Rikos ja rangaistus myös kymmenen kärjessä joukossa.

Siitä on mieleni iloinen, että Jukka Vuorinen, Juoppohullun päiväkirja on listalla korkealla. Satuin näkemään televisio-ohjelman Jukka Vuorisesta ahtautumassa Aleksis Kiven kuolinmökkiin. Harvinaista: miellyttävän oloinen henkilö ja miellyttäviä kirjoja.

Jäin miettimään, ovatko äänestäjät listanneet kirjoja, joita toisten pitäisi lukea, vai sellaisia, joiden lukematta jäämisestä heillä on huono omatunto. Ainakin Dostojevski tuntuisi kuuluvan lähinnä jälkimmäiseen ryhmään. Saint-Exuperyn Pikku Prinssi on kuuluisa ja ”rakastettu” mutta en ole sattunut tapaamaan ketään, joka olisi aidosti rakastanut sitä.

Se minua loukkaa henkilökohtaisesti, että listalta puuttuu Babar, joka kuitenkin ranskalaisen kulttuurin ja kolonialismin edustajana on omaa, ylhäistä luokkaansa.

Tekisinkö omat listani esimerkiksi kirjoista, joiden lukemista kadun – Keskisuomalaisen luettelossa on mm. Hessen Lasihelmipeli, johon hairahduin, kun olin pitänyt poikasena ”Arosudesta” niin kovasti.

Toinen mahdollinen lista olisi kirjoista, joita en lue, vaikka kuinka kuolisin. Olen esimerkiksi lukenut hitusen Tolkienia ja Harry Potteria niin että käsitän toisten kiintymyksen, mutta itse olen niiden kanssa kuin piispa bordellissa. En tiedä, mihin silmäni laittaisin, enkä muista, mitä tuollaisille kuuluu tehdä.

Varottava kirja

Eräitä opiskelijoiden tenttivastauksia lukuun ottamatta Helsingin yliopiston professori Rainer Oeschin kirjoitus ”Tekijänoikeus, kuluttaja ja Lex Karpela”, joka sisältyy tänä vuonna ilmestyneeseen niteeseen ”Tekijänoikeus ja digitaalitalous” (WSOYPro) taitaa olla helposti kuvailtavissa: en muista lukeneeni mitään huonompaa.

Kun kustantaja haluaisi laihasta niteestä lähes 50 euroa, se hipoo petosta. Lukija näet voi kuvitella, että teoksella olisi rahallista arvoa.

Ainoa niteeseen sisältyvä artikkeli, joka on täysin järkevä, on professori Niklas Bruunin katsaus tekijänoikeusneuvoston ratkaisuihin, mutta sekin on nolostuttavan lyhyt ja pintapuolinen. Muutoin niteessä on luultavasti korkeakoulun syventävien opintojen yhteydessä syntyneitä pikku kirjoitelmia, joissa silmään pistää kirjoittajien kypsymättömyys ja lähteiden riittämättömyys. Se koskee koko kirjaa – ei ole korkeimman oikeuden digitaalimuotoisista teoksista antamia prejudikaatteja eikä keskeisimpiä eurooppalaisia oppikirjoja (Bently-Sherman jne.). Alan uusimmat väitöskirjat on sivuutettu ja jätetty maininnatta (mm. Virtanen, Pitkänen, Välimäki, Hietanen, Oksanen).

Tosin kirjasta ei saa vihiä, mitä ”digitaalitaloudella” tarkoitetaan. – Olen itse pohtinut tätä asiaa satoja sivuja kirjassani ”Digitaaliongelma”; sitäkään ei mainita.

Muuan kirjoittaja selittää sivulla 43, että suppean tulkinnan periaate on laajalti hyväksytty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. ”Periaatteen ”voimassaolosta” ei liene pienintäkään epäilystä.” – Ja lähdeviittaus mm. Haarmannin Tekijänoikeus-teokseen, jossa esitetään epäilyjä periaatteen sovellettavuudesta.

Se on epätavallista, että professori ottaa näin jyrkän kannan. On pakko. Tämän kirjan mukaan toimiva henkilö, etenkin lakimies, aiheuttaa todennäköisesti murhetta ja menetyksiä toisille ihmisille.

Oesch on keksinyt jostain kirjoitukseensa ja sen otsikkoon käsitteen ”kuluttaja”. Sana ei esiinny tekijänoikeuslaissa, jossa puhutaan yleisöstä. Ero on suuri ja tärkeä. Teos on saatettu yleisön saataviin, kun sitä on toimitettu esimerkiksi osakeyhtiömuotoisille vähittäiskauppiaille. Osakeyhtiöt eivät ole kuluttajia.

Koko kirja sivuuttaa keskeisen ongelman – tekijänoikeuden siirtyminen saajalta saajalle, esimerkiksi tuottajalta kustantajalle. Se onkin vaikea ongelmaryhmä verrattuna alkuperäisen tekijän ja hänen sopimuskumppaninsa suhteeseen.

Oesch mainitsee tekijänoikeuden kulumisesta, jolla hän kai tarkoittaa samaa kuin muut tekijänoikeuden sammumisella. Viimeistään tässä kohdin lukija kauhistuu. Artikkelin alussa oleva yhteenveto on näet kielellisesti niin sekava, että siitä ymmärtää vain yhden virkkeen: ”Lex Karpela on osoittautunut tarpeelliseksi ja toimivaksi lainsäädäntöratkaisuksi esitetystä kritiikistä huolimatta.”

Oesch ei nimittäin mainitse mitään tekijänoikeuden perustarkoituksesta. Kysymys ei ole tekijän ja ”kuluttajan” vastakohtaisuuksien sovittelemisesta, vaan säännöistä, joiden turvin tekijä voi saada taloudellista etua teoksestaan ja sen ohella hiukan kunniaa.

Kappaleen valmistusoikeus luovutetaan sopimuksella esimerkiksi kustantajalle ja oikeus näin valmistettujen kappaleiden saattamiseen yleisön saataviin (levittämisoikeus) sammuu – jotta teoksia voitaisiin myydä.

Teoskappaleiden levittäminen on kauppaa kaupan ehdoin. Levittämistä on selvitetty kirjallisuudessa ja oikeustapauksissa. Tärkeän lähdekoodin luovuttaminen kilpailijalle ei ollut tekijänoikeusrikos, koska se ei ollut levittämistä.

Kirjoittaja puolustaa niin tarmokkaasti nykyistä lakia, jota hän syystä tai toisesta nimittää Lex Karpelaksi, että häneltä unohtuu itse asia. Nimittäin eiköhän teoksia (teoskappaleita) kumminkin myydä enemmän kuin käytetä luvattomasti?

Asiavirheitä on runsaasti. Oesch: ”Yhden yksittäisen kopion maahantuonti on tuskin sanatarkasti ottaen käytännössä rangaistavaa.” Sanatarkasti se on rangaistavaa.

Kielenkäyttö on viheliäistä: ”Tekijänoikeus nousee ja kaatuu kuluttajan ja muun käyttäjän kanssa.” – Mitä tarkoittanee?

Kuluttajansuojaan viitataan useasti. Sitä ei mainita, että kuluttajansuojalaki soveltuu vain eräin kohdin teoksiin; laki koskee tavaroita, markkinointia ja tiettyjä palveluja (rakentaminen).

Teoksen kieltä ei ole tarkastettu eikä sitä ole oikoluettu.

Arvoisia lukijoita kehotetaan tutkimaan edelleenkin Haarmannin Tekijänoikeus-kirjaa ja Harengon – Niirasen – Tarkelan käsikirjaa. Oivallinen yhteenveto tekijänoikeudesta sisältyy Haarmannin Immateriaalioikeus –teokseen.

Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden opetuksen ja tutkimuksen heikko taso on ollut julkinen salaisuus jo kauan.

Olen kirjoittajien kanssa eri mieltä joistakin tulkinnoista, mutta tässä olen kuvaillut heidän perustelujaan. En ole vihainen vaan järkyttynyt. Kaipaan Jukka Liedestä. Hänen kanssaan on helppo olla eri mieltä, koska toinen saa selvän, mitä mieltä hän on. Tässä kirjassa tilanne ei ole niin onnellinen.

Tilaus, vedätys vai ymmärtämättömyyttä? – En tiedä.

Pienempi kirjoitus sananvapaudesta

Kommenteissa vilahtelee aika äärimmäisiä ajatuksia sananvapaudesta. Siksi kysyn, onko joku sitä mieltä, että kirjallisia tappouhkauksia lähettävä tai pikkulapsia netissä seksiin houkutteleva henkilö olisi sananvapauden suojaama?

Olisiko paikallaan, että kirjoittaja ja operaattori kieltäytyisivät kajoamasta tekstiin, jossa annetaan selvästi hengenvaaralliset ohjeet maadoitetun sähkölaitteen asentamisesta?

Olisiko pyramidihuijauksesta kiinni jäänyt vapautettava siksi, että 500 prosentin voittoja lupaillut teksti oli sananvapauden käyttämistä?

Olisiko mielestänne oikein, että puolustusasianajaja julkaisisi ennen oikeudenkäyntiä sensaatiolehdessä kirjoituksen ”Päämieheni valehtelee – hän on roisto, vaikka kiistää syytteen”?

Sotilas ei saa julkaista vihollismaan sotilastiedustelun bulletiinissa selostusta omien joukkojen pesäkkeistä ja puolustuslaitteista. Kysymys ei ole sananvapaudesta vaan maanpetoksesta.

Eivät nämä esimerkit ole lapsellisia. Kun sananvapaudesta lukee vain tietosanakirjojen kuvauksia, arkijärki voi unohtua. Lynkkauksen ja hengenriiston aiheuttava huuto ”Tappakaa se” on juuri sellaista puhetta, jota laki periaatteessa suojaa.

Itsessään Yhdysvalloissa, jossa sananvapauteen kaiketi suhtauduttiin vakavimmin, Korkein oikeus selosti jo 1800-luvulla, ettei sellainen ihminen voi vetäytyä sananvapauden suojaa, joka ilkeyttään huutaa täydessä teatterissa, että tuli on irti.

Yhdysvalloissa ja luullakseni Suomessa saa sanoa julkisesti ja kirjoittaa, että lakimiehet olisi hirtettävä. Sekin taitaa mahtua sananvapauden piiriin, että Kemppinen olisi hirtettävä.

Amerikkalainen ”testi” ”clear and imminent danger” on meilläkin eri tavoin käytössä. Puhe tai kirjoitus on yllytystä tai osallisuutta rikokseen, jos se aiheuttaa kiistattoman ja välittömän vaaran rikoksen tekemisestä.

Rikoslaissa kautta aikain säännellyt petos ja väärennys ovat tyypillisesti rikoksia, joihin käytetään kynää tai kieltä, ei nyrkkiä eikä pyssyä. Niitä ei mainita sananvapausväittelyissä, koska ne ovat niin selviä.

”Hate speech” eli Suomessa mm. kiihotus kansanryhmää vastaan herättää tunteita ja vastaväitteitä. Nykypatriootit unohtavat, että minun elinaikanani kiihotus romaneja (ennen mustalaisia) ja saamelaisia (ennen lappalaisia) vastaan oli suosittua ja sitä harjoitettiin virallisestikin.

He unohtavat, että Ruotsissa kiihotus suomalaisia vastaan oli suosittua. Humalainen väkivaltamies oli lehdissä ”taas suomalainen”, ja vielä toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten sijoittamista rodullisesti ja siis älyllisesti alempina toisarvoisiin työtehtäviin perusteltiin vakavasti ja akateemisesti.

Yhdysvalloilla oli vain yksi kokonaan mustaihoisista koostunut lento-osasto toisessa maailmansodassa. Sotilaslääkäritkin epäilivät, että mutkikkaan koulutuksen antaminen afroamerikkalaisilla aiheuttaisi heille kivuliasta aivojen turvotusta. (Se mustien osasto muuten kunnostautui sitten suuresti.)

Sananvapaus on oletettua monimutkaisempi kysymys silloin, kun kysymyksessä ovat rikoslaissa rangaistaviksi määrätyt teot, tai kun tarkoituksena on selvästi ryhtyä toimiin, jotka vaikuttavat dramaattisesti kansanryhmän kohtaloihin.

Etäiset sukulaiseni ovat kertoneet, että 1930-luvun Neuvostoliitossa passiin merkitty kansallisuus ”suomalainen” merkitsi teloittamista nykyisen Levashovon lentokentän paikalla. Kirjalliset lähteet vahvistavat.

Tarvittaessa tätä näkemystä sananvapaudesta voi perustella suuremmalla pahalla ja pienemmällä pahalla.

Liukkaalla ja ohuella jäällä ollaan silloin, kun sananvapautta rajoitetaan esimerkiksi työnantajan väitettyjen yrityssalaisuuksien pyhittämiseksi. Jos esimerkiksi islamin pilkkaaminen arvioitaisiin rangaistavaksi teoksi, päätös merkitsisi lähetystoiminnan kieltämistä – ellei nykyisin ainakin ennen lähetyssaarnaajat yrittivät vakuuttaa ihmisille, että heidän edustamansa uskonto on toisia parempi, ja tätähän voi pitää halventamisena.

Mutta tämä kirjoitus ei ole kannanotto alkavaksi mainittuun oikeudenkäyntiin. Kunhan korostan, etteivät hyvät ja korrektit mielipiteet tarvitse viranomaissuojaa. Sananvapaus koskee myös tyhmiä, takapajuisia ja monelle vastenmielisiä kannanottoja. Juuri se on koko sääntelyn syvä tarkoitus.

Mielipiteiden vapaa kilpailu.

Huomenta

Kiitos dementoitumisen en istunut junassa pitelemässä pudonnutta ajojohtoa, vaan kävi autolla Lappeenrannassa kertomassa nuorille, miksi sananvapaus on perusoikeuksien ydin.

Aivan uskomaton sää. Aika lailla tuntuu vanhoissa luissa 2 x 3 tuntia 15 minuuttia ja siinä välissä kolmen tunnin luento.

On se kohtuutonta, että joutuu korkeassa iässä ansaitsemaan leipäänsä rehellisellä työllä.

Olisi minulla valmiina muutama tekstin suikale, mutta mielestäni keskustelu ja kirjoittaminen on mennyt vähän tiiviiksi viime päivinä, joten tyydyn esittämään muutamia repliikkejä esillä olevista teemoista.

Eilisestä ja Dostojevskin isä Karamazovin murhaajasta: hienoja kommentteja. Mielestäni ydin on tämä: keksittyään rikostarinan ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” Dostojevski purkaa keksintönsä ”Karamazovissa”. Murha, josta Dmitri tuomitaan romaanin mukaan väärin, jää epäselväksi. S. Freud –vainaa ja muutama muu on sanonut, että Dostojevski toteutti näin oman isänmurhafantasiansa.

Se ajatus, että ellei Jumalaa ole, kaikki on luvallista, esiintyy romaanissa mainitsemassani jaksossa (luku ”Why Is Such a Man Alive”). Tähänkin on vaikea ottaa kantaa, koska Ivan myöntää todeksi isä Paissyn esittämän version ja Dmitrin version. Hän ei siis itse toista noita sanoja.

Suosittelisin teille, että jättäytyisitte syytä kertomatta töistä ja alkaisitte laiminlyödä velvollisuuksianne ja lukisitte Karamazovin Pevearin ja Volokhonskyn käännöksenä.

Minulla on tässä se ja ”Riivaajaat” (Demons). Saan kohta Tshehovin luetuksi jälleen kerran alusta loppuun ja pelkään, että nämä kaksi Dostojevskia ovat vuorossa. Sääli, rakastan Tshehovia ja inhoan Dostojevskia. Mutta sitä en tiedä, kumpi on suurempi kirjailija. Toinen on Mount Everest ja toinen K 2 (tappajavuori).

Luulen, ettei kenenkään odotettavissa oleva elinikä riitä venäjän oppimiseen niin hyvin, että alkutekstistä saisi ilmi sen, mikä tässä englanninkielisessä versiossa hätkähdyttää. Dostojevski on kirjoittanut kullekin henkilölle tunnistettavan kielen, kun mikäkin Kivi (tai Linna). Kunkin henkilön ajattelun sairaalloisuus liittyy henkilön kielen erikoisuuksiin, jopa sanavalintoihin.

Kommenttien johdosta eri asiasta: Douglass North käsittelee mielestäni kirjassaan juuri kommentin kirjoittajan kaipaamaa kysymystä, liukumista rajoitetun pääsyn (acces) yhteiskunnasta ”avokoodiyhteiskuntaan” (open source). Ydinkäsite on liikkuvuuden eli vaihtuvuuden takaava sananvapaus.

Kun Risto E. J. Penttilä sanoi eilen televisiossa, että joudumme ehkä käymään kauppaa Kiinan kanssa sivuuttaen ihmisoikeusongelman, hän puhui mahdottomia. Ei sellainen valtio käy kauan kauppaa, jossa sananvapaus ei toimi. Siihen Neuvostoliittokin kaatui!

Kommentoija kertokoon, missä päin verkkoa on hänen tarkoittamansa Northin ja muiden kirjoitus, niin vertaan. Aiheeseen palaan.

Kolmanneksi: vuosia miettimäni kysymys, miksi joitakin kirjoja myydään äkkiä 3,5 miljoonaa nidettä Ruotsissa. Olen tutkiskellut vaikeaselkoisia luetteloista ja tietoja kirjojen, levyjen ja elokuvien myynnistä ja väittäisin, että niissä näkyi jo kauan sitten USA:n markkinoilla eräänlainen power law –distribuutio.

Kyllä, tiedän oikein hyvin, että ”long tail”, ”fat tail” ja Barabasin ja kumppaneiden arvailut ovat vanhoja hattuja.

Silti Elvis ja Beatles näyttävät tuottavan levy-yhtiöille ehkä 90 % niiden tuloista. USA:n kirjojen best-seller listalla pari vuotta sitten John Grisham, Dee Brown ja joku kolmas törkymöykky vastasivat kolmisin yli 90 prosentista myydyistä kirjoista.

Olisikko tämä Stieg Larsson –ilmiö riippumaton kirjan sisällöstä? Olisiko tämä Harry Potter –ilmiön selitys – pelkästään nopeutunut ja määrällisesti valtavasti lisääntynyt tietoliikenne?

Kun vakaumukseni on, ettei tilastomatematiikka – joka minustakin on abstraktinen peli – voi tuottaa viisasten kiveä maailman selittämiseksi, laimentaisin kysymykseni tähän muotoon: entä jos Talibin vihamielisyys kellokäyrää eli Gaussin käyrää kohtaan on perusteltu?

Tuli mieleen, kun eilen näytettiin televisiossa Suomessa polskuttelevaa Mustaa Joutsenta. Amerikkalaisillahan on sellainen, siis Musta Joutsen, nyt presidenttinäkin.

Piiloutunut Jumala

Tämä ei ole uskonnollinen kirjoitelma vaan sisältää pari vastaväitettä itse kirjoittamaani.

Romaanin kirjoittaja ja usein kertoja on ”Jumala”, joka on kaikentietävä ja kaikkivoipa. En tiedä, miten tietoisesti Väinö Linna esitti huonon vitsinsä Jumalasta kulonpolttajana ”Tuntemattoman sotilaan” alussa. Hänen romaaninsa muistuttaa kuitenkin hyviä jännityskertomuksia siinä, että tapahtumia ohjaa välttämättömyys (Jumalan käsi), joka on perinteen mukaisesti piilotettu tekstiin.

Jännityskertomus ilman yllätyksiä on yhtä outo ajatus kuin murhenäytelmä, jonka päähenkilö säilyy hengissä tai kolhuitta.

Salapoliisikertomuksen tarkoitus on säilyttää kosminen tasapaino. Sen takia murhan merkitys on keskeinen. Todellisuus on niin toinen. Kaikki kuolevat. Murhat ovat melkein poikkeuksetta mielenkiinnottomia eli pelkästään surkeita.

Dostojevskin keskeinen rooli ei taida sittenkään olla ”Rikoksen ja rangaistuksen” selitys kahdesta henkirikoksesta ja niiden tutkinnasta ja rangaistusta, joka näyttäisi sisältävän kuin kirkastuksen. Todellisuudessa murha ja murhan selvittäminen on yleinen, pakanallinen ajatus. Jos yksilön rikos jää sovittamatta, rangaistus kohtaa yhteisöä.

Selitys voi olla toisessa kirjassa, ”Karamazovin veljeksissä”. Siitä mainittiin eilisissä kommenteissa. Käytettävissäni on Pevearin ja Volokhnonskyn uusi englanninnos (2002).

Voltairen lause Jumalan hyödyllisyydestä ja siitä, että hänet pitäisi tarvittaessa keksiä, esitetään kirjassa kolmella suulla, aina pilkkana ja luultavasti osoituksena läntisen ihmisen pintapuolisuudesta.

Syvän ongelman esittää Ivan toisen kirjan kuudennessa luvussa.

”Jos ihmisten usko kuolemattomuuteen tuhottaisiin… mikään ei olisi enää moraalitonta, vaan kaikki olisi luvallista, myös ihmissyönti. Ellei ihminen usko Jumalaan eikä kuolemattomuuteen… itsekkyys ja pahanteko on sekä sallittua että välttämätöntä, järkevää, kukaties ylevintä ihmisen tilanteessa.”

”Ei ole hyvettä ellei ole kuolemattomuutta.”

Tämä on Ivan Fjodorovitshin mielipide. Sitten isä tapetaan ja yksi pojista tavataan survin kourassa, verta, rahaa…

Tappaminen merkitsee kuolemattomuuden kieltämistä eli kuolemaa ja siis hyveen mahdollisuudenkin pyyhkimistä pois.

Samaan teemaan palataan suurinkvisiittorin kohtauksessa, jossa korkea kirkollinen viranomainen todistaa sitovasti Jeesukselle, joka on yllättäen noussut kuolleista, että teko on täysin harkitsematon ja häiritsevä, ja toimittaa hänet uudelleen ristiinnaulittavaksi.

”Rikos ja rangaistus” oli Dostojevskin ensimmäinen (tai toinen) kirjallinen menestys, Karamazov hänen viimeinen romaaninsa ja kukaties keskeneräinen.

Tie kulkee yksilön – Raskolnikovin – teosta, paljastumisesta ja rankaisemisesta Karamazovin tiheikköön, jossa kolme veljestä ja avioliiton ulkopuolella syntynyt veli ovat eri tavoin ”syyllisiä” ja muutamia muita on aihetta epäillä.

Kaikkitietävä kertoja ei olekaan kaikkitietävä, vaan hänelle rakentuu rooli kuvatuissa tapahtumissa. Kielen kerrokset käyvät toisiaan vastaan.

Selitykseksi riittää, että puhe on yksityisestä ja yhteisestä syyllisyydestä. Vain Venäjä käsittää tämän. Jos yhteisö on syyllinen, sitä ei voi rangaista.

Tähän on sanottu näsäviisaasti, että Stalin rankaisi. Se on eri keskustelua, asiaan kuulumatonta.

Kun kaikentietäväksi luultu kertoja on sekoitettu tapahtumiin, isä-Karamazovin murhaaja paljastuu. Hän on Dostojevski.

Ei ihme, että hän kuoli muutamia kuukausia kirjan valmistumisen jälkeen.

Ivan, jonka käsityksiä edellä on lainattu kertojan ja Dostojevskin suulla, suistuu romaanissa täysin järjiltään – ja hänen lausumansa johtaa nähdäkseni lähinnä totalitarismin mekanismeihin…

Piiloutunut Jumala, Deus absconditus, on yhtä tunnettu asia. Usko etsii ymmärrystä; ymmärrys ei voi tavoittaa uskoa.

Korkeakirjallisuus ja matalakirjallisuus

Nuo nimitykset on väännetty jumaluusopista, ja sielläkin ne ovat vanhentuneita. Ensin mainittu korostaa pappisvirkaa ja armon välineitä. Jälkimmäinen korostaa uskollisuutta kirjoitukselle ja maallikkoja eli kenen tahansa mahdollisuutta, kykyä, vastuuta.

Korkea on tässä ikään kuin puhumista, matala kuin kuuntelemista.

Kirjallisuus ja sen edeltäjä kertomus käsitetään (korkeakirjallisesti) intiimeiksi ja kahdenkeskisiksi asioiksi, vaikka ne ovat todellisuudessa tapoja kiinnittää toisten huomio ja lisäksi saada vastahakoisetkin kuuntelemaan.

Jokainen kirjailija on tavallaan itämainen sadunkertoja, joka kadun kulmassa yrittää kertoa niin että saisi lantin tai välttyisi joutumasta piestäväksi. Vielä hankalammassa saumassa oli Sheheradzade, joka joutui keksimään tuhat ja yksi yötä jatkokertomusta säilyttääkseen kauniit korvansa ja niiden välissä olevan päänsä.

Henkensä kaupalla toimiminen on tuttua muistakin taiteista. Nuori David joutui tekemisiin kuningas Saulin raskasmielisyyden kanssa. Se oli taltutettava soittamalla harppua.

Johan Sebastian Bachilla oli tuskin kysymyksessä henki tai toimeentulo, mutta musiikin huipulle pysyvästi asettunut Goldberg-muunnelmat oli joka tapauksessa hänen musiikkiaan, jota oli soitettava yön kiroista ja kauhuista kärsivälle aatelismiehelle.

Viimeksi mainittu esimerkki voi sisältää avaimen: on sävellettävä musiikkia, jotta sitä ei kuunneltaisi. Toisin sanoen musiikin on vaikutettava sielun tilaan. Sen ei pidä herättää uusia eikä mielenkiintoisia ajatuksia eikä missään tapauksessa villitä tunteita.

Kun katsoo jotain paksua romaania tai romaanisarjaa, voi vahingossa sanoa, että noiden ääreen nukahtaa. Se on ajattelemattomasti sanottu. Jos tarina on puiseva tai puistattava, se ei nukuta. Se sulkeutuu eli lakkaa kiinnostamasta eli ei vaikuta mitään. Jos tarina on hyvä, se vaikuttaa tietoisuuteen.

Tämä tuli mieleen, kun käsitin kovin myöhään, että Peter Høegin ”Lumen taju” oli nykyisten pohjoismaisten dekkarijännäreiden päänavaaja. En ollut käsittänyt, että se käsitettiin jännäriksi eli siis viihteeksi. Mankell ja Larsson ja ne muut tulevat perässä.

Tämä on tuiki merkillistä. Høeg on minun käsitykseni mukaan korkeakirjailija, jonka teoksia on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa – eikä niitä myöhempiä kai kukaan ole luullutkaan jännäreiksi.

Kirjoitin tähän blogiin ”Hiljaisista tytöistä” ja kummastelin mahtavan kirjan haaleaa vastaanottoa Tanskassa. Nyt luulen tietäväni syyn – Høegillä näyttäisi olevan esoteerisia harrastuksia ja kukaties kytkentöjä New Age –tyyppiseen toimintaan. Hän on lahjoittanut rahoja tiibetiläisille nunnaluostareille ja hänet on kai tavattu kävelemästä paljasjaloin nurmikolta.

Omassa suvaitsevaisuudessani vaikeaselkoisia lahkoja kohtaan ei ole kehumista, varsinkaan jos ne saarnaavat muutosta ja parannusta.

Kirjailija saa olla millainen pelle tahansa, jos kirjoittaa hyvin. Katselin ”Lumen tajua”. Kyllä se on sensaatiomaisen hyvä.

Tämän avulla osaan sanoa vielä yhden mielestäni tärkeän sanan dekkaripohdintoihin. Suurin osa niistä ei ole kirjallisuutta, vaan kielellisiä ristisanatehtäviä, joissa henkilöt on latistettu ”ongelman” takia melkein kaksiulotteisiksi hahmoiksi.

Niinpä kirjat eivät vetoa tunteisiin eivätkö tule uniin.

Mutta Høeg on lähempänä Paul Austeria ja W.G. Sebaldia.

Älkäämme unohtako, että kaikkien dekkareiden isä ei ole Edgar Allan Poe eikä edes Conan Doyle, vaan Dostojevski. ”Rikos ja rangaistus”, joka on mielipuolen tekstiä (”told by an idot”), on niin painava ja lopullinen että kaikkia myöhempiä murhajuttuja, rikostarinoita, oikeudenkäyntiromaaneja – ja oikeudenkäyntejä – on verrattava siihen.

Kuvitelma eli fiktio eli kirjallisuus paljasta totuuden tosiasioista. Useimmat ihmiset selviävät ruumiskirstuun pelkillä tosiasioilla, totuudesta murehtimatta.

Hyvä jännitystarina, kuten se, joka kerrotaan Matteuksen evankeliumissa (luvut 26-28) on matala.

Patruuna

”Eliitti” tarkoittaa valikoituja. Sosiologian käsitteitä on vähän vaikea panna vahingollisuusjärjestykseen. Ehkä C. Wright Millsin ”valtaeliitti” (1956) sijoittuisi silti listalle.

Weberin ajatus valtiosta väkivallan monopolisijoina on hauska, mutta johtaa kysymykseen, mikä sitten on valtio ja aikanaan kysymykseen kulloisenkin ”valtaeliitin” toimintojen rajoittamisesta ja valtion jäsenten keskinäisen menon hillitsemisestä.

Molemmat sopivat harvinaisen hyvin salaliittoteorioiden ja kansaan meneviksi räätälöityjen uskomusjärjestelmien myymiseen. Etenkin ne ovat onnen omiaan syntipukkien osoittamiseen.

Nyt näitä kysymyksiä nostavat ja kuljettavat eteenpäin Douglass C. North, John Joseph Wallis ja Barry R. Weingast. Kirjan nimi on “Violence and Social Orders. A Conceptual Framework for Interpreting Recorded Human History.”

Northin edellinen teos “Understanding the Process of Economic Change” (2006) on vuosikymmenen parhaita.

Varmuuden vuoksi: Northin akateemiset ansiot ovat niin suuret, että hän voi vapaasti liikkua muutamien oppiaineiden rajan yli ilman passia ja viisumia; hänellä on myös taloustieteen Nobel (Nobel Memorial). Hän on samaa porukkaa kuin Ronald Coase, jonka yrityksen teoriaa luetaan aiheellisesti edelleen, 70 vuotta julkaisemisen jälkeen. Hän on suuntautunut historiaan ja suunnilleen aloittaa osoittamalla sellaisten ”luonnollisten valtioiden” kuten 1600-luvun Englanti, 1700-luvun Ranska ja nykyinen Venäjä rakenteen ja dynamiikan samanlaisuuksia.

Ymmärrän. Isot asiat vaativat kypsyttelyä, mutta tunnen tarvetta raportoida tässä, mitä latuja oma ajatteluni kulkee. Joudun tohkeisiini aina kun löydän samaa sisältöä sellaisista lähteistä, joita muutkin kuin minä pitävät arvovaltaisina.

Laista eli muun ohella pakkovallan (väkivallan) käytöstä. On totta, ettei sääntöjä saa muuttaa kesken pelin, vaikka joku uhkaisi sanoa äidille ja viedä pallonsa pois. Tämä on rikosoikeudellinen legaliteettipeeriaate. Mutta North & Co. painottavat myös ihmisten perusteltua uskoja ja uskomuksia toisten halusta noudattaa käskyjä ja kieltoja. Jääkiekossa kukaan ei pelkää puukonpistoja, pyssyjä eikä myrkkyruiskeita.

Lain rikkomisella (korkea maila) ja lain velvoittavaksi myöntämisellä (mennään jäähylle, vaikka kiroillen) on tämä ero.

Viime päivien keskusteluihimme liittyy ”rent seeking”, jonka suomennoksesta en todellakaan ole varma. Tapasin Gordon Tullockin, joka sai yhdessä muiden kanssa Nobelin (talous) tästä asiasta Tucsonissa, kun olin kutsuttuna niillä tuomarikursseilla, joita hovioikeuden presidentti piti todenäköisesti tarpeettomina. Myös Tullock vaikutti hiukan hupsulta. Hän sanoi tietävänsä ja havainneensa, että suomen kieli on kovastikin sukua Pohjois-Japanin ainu-kansan kielelle, johon itse sanoin, että on tuota joku muukin höpönassu arvellut, mutta ei pidä paikkaansa.

”Rent” tarkoittaa ikävästi kahta asiaa. Se on vuokra, esimerkiksi maanvuokra, mutta se on myös marginaali tuotannontekijän hinnan ja arvon välillä. NHL-kiekkoilija saa Jokereilta N dollaria palkkaa, mutta olisi tehnyt sopimuksen myös N – m dollarilla. Erotus on ”taloudellista vuokraa” eli tyhjästä maksettu..


”Rent seeking” tarkoittaa esimerkiksi kartellia, jolla tavaran hintaa nostetaan prantamatta laatua tai saatavuutta. Se tarkoittaa mafian ”suojelua” eli rahaa, joka maksetaan siitä, ettei mitään ikävää tapahdu. se tarkoittaa esimerkiksi tekijänoikeuden maksuperusteiden laajentamista niin että tekijät eivät saa mainittavaa hyötyä mutta yleisö kärsii tappiota.

Siis tulon hankkimista arvoa tuottamatta ja kokonaistaloutta vahingoittaen.

Kuten arvaa, asiasta on laaja kirjallisuus.

Väkivallan käyttäminen ei yleensä luo arvoa. Siksi väkivallan on tultava kalliiksi. Sen ymmärtää mafia. ”Luutnantit” asuvat äidin luona siksi että heillä ei ole varaa omaan asuntoon. ”Capot” siis ymmärtävät idean.

Panin otsikoksi ”patruunat”, koska etsittyäni löysin selityksen rahaeliitin jäsenten ja kiväärin ammusten nimitykselle. Patruuna on viime kädessä ”isä” mutta myös ”malli” tai ”koiraskappale” (kotelo).

Samalla logiikalla kuin suomen ”mutteri” on selvää saksaa, äiti.

Ylioppilas

Ovesta oikealla istuva ylioppilas oli matkalla kaupunkiin ja ajatteli, että tämä pääsytutkinnossa käytetyn kirjan hyvin kauan sitten kirjoittanut R.A. Wrede ei ollut täysijärkinen.

Hän laski kirjan polvilleen ja otti piippunsa, joka oli sopivasti lämpöputken ja seinän välissä. Venttiilin naru heilahteli junan kolkuttaessa, ja kun hän raotti ikkunaa, sisään tuprahti kohta veturin savua.

Osaston toisessa päässä nukkuvalla miehellä oli sinivalkoisella paperinarulla ja sanomalehdillä tehtyjä nyyttejä ja kasvot, jotka olisi voinut paketoida.

Junailija oli mennyt menojaan kauan sitten tehtyään reiän pieneen pahviseen lippuun, joka sopi liivien vasempaan taskuun. Oikeassa taskussa oli ylioppilaslahjaksi saatu taskukello, Zenith. Puku oli sinistä teryleneä. Solmiossa luki ”Trevira”. Muut tavarat olivat verkkohyllyllä jenkkikassissa.

Junailija tuli takaisin, kopautti vasemmalla kädellään käymälän oveen ja avasi sen oikealla erikoistyökalullaan, joka sopi lukon kolmikulmaiseen karaan. Siellä oli hajua.

”Haapamäeltä tulleita?”

Junailija istui penkille ja teki merkintöjä. Hän täytti veikkauskuponkia. Hän oli nostanut polven toisen päälle. Kun lahje nousi, näkyi että hänellä oli proteesi. Ylioppilas katsoi ja kun junailija katsoi takaisin, kysyi:

”Anteeksi mutta onko se Kuurila tässä jossain?”

”Tulee kohta.”

”Oliko se pikajuna ja lättähattu?”

”Pohjoisen pikajuna, Ukko-Pekka vetämässä ja täysi vauhti.”

Opiskelija ajatteli, että törmäyksen energia on molempien junien yhteenlaskettu vauhti, ja paino tietysti. Se on kuin iso lentopommi.

Tuulettimen nuora heilahti, kun juna ajoi lentäen vaihteen läpi.

Ylioppilas mietti, että Kuurila ei ollut junaonnettomuuksista pahin. Harvialassa oli 1940 kuollut vielä enemmän ihmisiä, mutta siitä ei kirjoitettu, kun oli sota. Elisenvaara kesällä 1944 oli ilmapommitus. Siinä kuoli yli sata, evakkoja, lapsia ja lottia. Vanhemmat miehet olivat kertoneet nähneensä vielä senkin.

Samana päivänä Viipurin ratapihalla pommituksen aikana yksi jarrumies kävi kytkemässä ammusvaunut ja löytyi veturimies, joka veti vaunut pois tulipaloalueelta.

Kun junailija jatkoi kulkuaan, kävelystä ei mitenkään huomannut proteesia. Opiskelija meni vaunujen välikköön lipan alle. Sai varoa silmiäänkin, koska savun seassa oli nokea ja kipinöitä. Hän oli ollut yksin Pariisissa. Siellä Metron vihreiden metalliporttien vieressä istui vanhoja ensimmäisen maailmansodan invalideja lävistämässä lippuja. Joillakin ei ollut jalkoja. Heillä oli vieressä matalat kärryt, joilla he liikkuivat.

Hän oli lukenut kahvilassa runoja ja ostanut lopuksi historiallisen kieliopin ja käynyt katsomassa sanakirjoista Villonin ihmeellisiä sanoja. Hirtetyt olivat kolisseet tuulessa. Nyt näkyi pelloilla vasemmalla ja oikealla paljon katajia ja menneen talven lumia. Hän katsoi välioven lakattua vaneria, laski vuosirenkaita ja mietti, että siinäkin oli sadan vuoden lumet, ehkä vähemmän. Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois.

Perhe oli muuttanut outoihin oloihin Helsinkiin. Hänellä ei ollut mitään halua mennä kirjoittamaan kirjoituksia johonkin yhtiöön ennen yliopiston alkua eikä hän olisi tahtonut opiskellakaan, mutta kotoa oli muutettu pois. Tuttu radio oli myyty ja kulmakaappi siirretty mökille.

Hän lähti kävelemään siihen suuntaan, mistä tiesi löytävänsä Espoon vihreät bussit, Maanviljelijöiden Maitokeskuksen, Hankkijan talon takaa. Siinä olevan ison puun hän muisti, koska se oli kummallinen ja liian vanha. Junailija napitti liivejään ja sanoi:” Niin se on, poijat.”

Kyllästyneen näköinen poliisi haaveili pahantekijöistä. Ravintolan vahtimestari kurkisteli ovelta, kenet söisi. Joku kersantti haukkasi makkaraa pahaenteisesti, mutta hänellä oli sotilaspassi laukun pohjalla ulkomaanpassin ja ajokortin ja koulutodistusten kanssa.

Asemahallin katosta riippuvat valaisimet heilahtelivat humalaisesti.

Aikamiesten viesti

Olin mukana suuressa muuttoliikkeessä 1960-luvulla, mutta Ruotsiin asti en mennyt, kuten 300 000 muuta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi meitä oli alle kymmenen tuhatta vuodessa. Nyt on 33 000, vaikka lukio taantuu.

Korkeakouluopiskelijoiden määrä kolminkertaistui 1960-1970. Vuoteen 2008 mennessä se kolminkertaistui jälleen (nyt 180 000). Eikä yliopistoja saisi muka uudistaa…

Suomessa oli kaksi ja puoli kulttuuria. Yläluokka oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta. Meillä oli luokka numero yksi eli paremmin tai huonommin toimeen tulevat maalaiset, luokka numero kaksi eli ammattitaitoiset työläiset ja luokka numero kolme eli herrat ja puoliherrat, oikeastaan keskiluokka. Kuulun viimeksi mainittuun ja se on minussa kuin tatuointi.

Herraksi pääsi kieroilemalla mutta myös rehellisellä pelillä. Tutkimani ja jäljentämäni luettelot tulvivat 1800-luvun lopulla syntyneitä puusepän tai rautatieläisen poikia, joista on tullut merkittäviä virkamiehiä tai yliopistomiehiä. Papinpoikia ei lasketa, vaikka he saattoivat olla suomen kielen taitoisia.

Haluaisin ymmärtää, milloin ja miksi joidenkin rikkaiden ahneus ylitti järjen rajat. Toivoisin että kysymyksessä oli kultakuume (katso Chaplin). Pohjimmiltaan pöljät pelimiehet, joiden oikea laji olisi ollut pesäpallon maakuntasarja, pääsivät käsiksi toisten rahoihin.

Ajankohta olisi ollut 1985, ja tarina olisi kerrottu muun muassa KOP:n historiassa.

Sanoin ”pöljä”, en tyhmä. Esimerkiksi Wahlroos on ja Kouri oli todella älykäs. Se taas ei ole edes aihetodiste viisaudesta, johon perinteisesti kuuluu jonkin sortin todellisuudentaju.

Olen hiukan kiusaantunut siitä, etten ole koskaan tavannut kahta Pohjanmaan kuuluisuutta, Jorma Lillbackaa ja Vesa Keskistä, vaikka joidenkin sukulaisteni tekemiset liittyvät heihin. Lillbacka on kaksi vuotta minua nuorempi ja kotoisin Kauhavan Kettulasta, jossa äidinisälläni oli peltoa ja josta monet lähimmät kaverini olivat kotoisin. Yrittäjänä hän kuitenkin aloitti, kun itse olin poistunut paikkakunnalta. Keskisestä tiedän tädin miehen kautta – hän oli kotoisin Tuurista ja tunsi tai tiesi jo Toivo Keskisen.

Kiusaantuneisuus johtuu siitä, että näistä pohjalaisista edellisessä näen rehellisyyttä ja jälkimmäisessä ainakin suurta taitoa.

Mitä yläluokkaan tulee, Jaakko Lassilan isä oli ennen sotia Kauhavan kunnanlääkärinä, ja Lassila & Tikanoja oli moninkin tavoin tuttu yritys.

Suomessa vanhan sukupolven syntilistan kärjessä on vuonna 1918 käyty sota ja sen jatkoselvittelyt. Sekä punaiset että valkoiset hävisivät ja menettivät uskottavuutensa. Nykyhetken stalinisitikeskustelu peittää näkyvistä 1930-luvun stalinistit. He todella tiesivät, mitä Neuvostoliitossa tapahtui, ja ainakin 50 % sai surmansa selvittelyissä.

Sotasukupolvea olen arvellut parhaaksi; tämä johtuu osittain siitä, että heillä ei jäänyt aikaa muuhun kuin sotimiseen ja jälleenrakentamiseen.

Kahtena päivänä olen puhunut ja puhuttanut uskottavuudesta ja kuvattujen tapahtumien mahdottomuudesta. Siinä on ollut mukana tämän verran kieroutta: kuka olisi uskonut 1932 esitettynä kertomuksen siitä, mihin Neuvostoliitto ja Saksa (ja Kiina) menevät?

Sekä Stalinin että Hitlerin olisi heikkokin kustannustoimittajat pyyhkinyt pois täysin epäuskottavina tyyppeinä, joilla kukaties olisi sija Grimmin saduissa mutta ei ”todellisuudessa”.

Kertokaa se hänelle. Minun oli määrä pilkata sotasukupolven viihdemusiikkia, mutta kun hain Mauno Kuusiston YouTubesta, ”Kertokaa se hänelle” olikin yllättävän hyvä. Ei pilkkaamsta. ”Aikamiehiä” ja ”Iltatuulen viestiä” en kuitenkaan suostu kuuntelemaan.

Täysin mykistyneenä kommentoijan vihjeestä ja samalla siitä, etten itse huomannut katsoa Google Bookista (Mirsky) lahjoita seuraavan linkin.

”Kertokaa se hänelle” D. Hvorostvoskyn esityksenä. Eipä taida napolilaisuus tästä venäläisen esityksestä enäää parantua. Ainakin YouTubesta löytyvät Mari Lanza, Tito Gobbi ja Placido Domingo jäävät pistesijoille.

Biisin nimi on siis Ditincello vuie.

http://www.youtube.com/watch?v=L5R9Dl7_CUo

Luottamus

Alain Peyrefitte (ei kirjailija Roger Peyrefitte) julkaisi 1995 kirjan, jota ei taida olla englaniksi – ”La scoiété de confiance”, luottamuksen yhteiskunta.

Tuossa kirjassa, jossa käydään läpi taloustiedettä ja sosiologiaa keskiajan lopusta 1900-luvulle, pohditaan luottamuksen eli uskottavuuden mahdollisesti valtavaa merkitystä talouksille ja kulttuureille.

Kirjoittaja ei ole aivan kuka tahansa – akateemikko, gaullisti, informaatio-, tiede-, opetus- ja oikeusministeri eri hallituksissa. Hän kirjoitti laajan matkan ja huolellisen tutkimuksen jälkeen ilmestyessään 1971 ihmetystä herättäneen teoksen, jonka nimi oli ”kun Kiina herää, maailma vapisee”.

Ehkä hän on jäänyt gaullismin myötä hiukan unohduksiin. Ehkä Malraux sai hänellekin kuuluneen ansion ”kulttuurin-poikkeuksen” (l’exception culturelle) rakentamisesta ja rahoittamista. Sen hankkeen vuoksi Ranska on ehkä ainoa maa, joka ei tunne jäävänsä toiseksi Yhdysvaltojen rinnalla ja jonka omaa kulttuuria – tarkoittaa myös tiedettä – ei ole väitetty näivettyneeksi.

Tietenkin sillä on hintansa.

Jos Suomessa kirjoittaa todenkaltaisuudesta, aiheena on kirjallisuus ja kirjoittajan nimi on Anhava.

Ainakin Ranskassa tätä samaa näkökulmaa voi käyttää paljon laajemmin, kuten Peyrefitte teki, ja Mauss ja Braudel, Bloch ja lukuisat muut.

Saksa ja anglosaksit eksyvät edelleen peräämään ”totuutta”, joka on esimerkiksi taloustieteissä hiukan outo päämäärä. Samaa voi sanoa insinööritieteistä ja lainopista, jotka hakevat ratkaisuja – toimivia ratkaisuja. Ja sitten taas matematiikassa ja teoreettisessa fysiikassa on osia, joilla ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. (Tässä liu’uttiin todesta todelliseen.) Teoreeman todistus voi olla tosi, mutta kukaties sillä ei ole niin sanotusti mitään käyttöä.

Dekkareissa esitetään tarina tai useita tarinoita, joita pitää koossa kysymys uskottavuudesta. Yhtä kauan kuin kirjallisuutta on ollut olemassa, lukijat tai kuulijat ovat rakastaneet villejä valeita, jotka eivät mitenkään mahdu tunnettuun todellisuuteen. Ehkä niitä on rakastettu juuri siksi.

Tarina eli juoni todellisuudesta poimittuna ei toimi. Olen lukenut satojen rikosjuttujen asiakirjat, varmasti ainakin kahdensadan henkirikosasian. En muista niistä juuri mitään.

Tiedän hurjia elämäntarinoita. En aio maksaa vaadittu 300 puntaa 400-svuisesta elämäkerrasta, jonka G.S. Smith on julkaissut D.S. Mirskystä, miehestä joka ei ymmärtänyt Tshehovia mutta julkaisi ennen sotia edelleen parhaana pidetyn Venäjän kirjallisuuden (ja yhteiskunnan) historian.

Mirsky oli ruhtinas, ministerin poika, sitten Denikinin valkoisen armeijan sotilas, pakolainen Englannissa, jossa hän vaihtoi kieltä ja julkaisi Lontoon yliopiston professorina tuon kirjan ja muuta, hankki Maksim Gorkin kautta armahduksen bolshevikeilta, palasi Venäjälle, julkaisi jotain ja sai vaivoistaan kuulan kalloonsa 1939 ja luokkapetturin maineen.

Venäjällä häntä ei juuri tunneta. Englannissa hänet muistetaan mm. T.S. Eliotin ja Virginia Woolfin varhaisena ymmärtäjänä ja soihdunkantajana.

Nyt on niin, että Tshehovin ”Nainen ja sylikoira”, jossa ei tapahdu paljon muuta kuin muutama junamatka ja kohtaaminen, jonka aikana mies näkee itsensä peilistä, on paljon liikuttavampi ja uskottavampi kuin tuo tosi elämäntarina.

Esitän kokeeksi tulkinnan dekkareista – myös sellaisista kuin eilen puheena olleet Stieg Larssonin kirjat. Ne ovat tutkielmia uskottavuudesta – ja liittyvät siten Peyrfitten arvaamin tavoin talouden ja kulttuurin syvimpiin ja tärkeimpiin virtauksiin 1500 vuotta kestäneen (ja jälleen muotiin tulleen) dogmi-uskon aikakauden jälkeen.

Hylkään vanhafreudilaiset selitykset ja myös ajatuksen lukijoiden veren- ja kostonhimoisuudesta.

Jos näin on, ne ovat hyvin tärkeää kirjallisuutta. Jos näin on, myös monet lääkärisarjat (teho-osasto) koskevat pohjaltaan kertomusten ja löydösten uskottavuuden arviointia ja ilmiöiden tulkintaa.

Jos näin on, tarinan todenperäisyys tai siinä osoitettu kyky jäljitellä todellisuutta on sangen toisarvoinen asia.

Dekkareissa ja oikeissa tuomioistuimissa haetaan näyttöä ”beyond reasonable doubt” eli uskottavuuteen asti eli kaikki epäuskottavuustekijät hälventäen.

Kuvassa uskottauuden symboli – raha. Kullalla ei ole mitään arvoa – se sopii lähinnä koruihin, koska se ei hapetu. Muuten se on vai luottamusjärjestelmän symboli.

Stieg Larsson

Yritän ymmärtää, miksi Larsson-vainajan Millennium-sarjan kolmea dekkaria on myyty Ruotsissa 3 miljoonaa ja maailmalla yhteensä 10 miljoonaa nidettä.

Luin kaksi ja nyt kolmatta, ”Miehet jotka vihasivat naisia” ja ”Tyttö joka leikki tulella”. Kolmas on ”Pilvilinna joka romahti”. Se tuntuu parhaalta.

Olen odotellut vuosikausia, pääseekö joku suomalainen läpi samalla tavalla kuin ruotsalaiset Mankell, Guillou ja nyt Larsson. Brittilähteiden mukaan Sjöwall & Wahlöö oli tunnustettu ja myyty pari jo 70-luvulla. Brittiarvostelujen mukaan skandinaavisista jännäreistä – menestyjiä on jo monta muutakin – on vakiintunut jo ennakkoluulotkin. Jättiläismäisiä laiskiaisia, jotka roikkuvat pää alaspäin oksasta ja saattavat välillä räpäyttää jompaakumpaa silmäänsä, kun silmä kostuu itsesäälistä.

Larsson – ei mitään vaikeuksia lukea, eli tarina vetää. Tekstin kirjallinen taso – tukevasti keskinkertainen. Kokonaisvaikutelma – keskeneräinen. En ihmettele, että kirjat ovat kirjoittajan kuoleman jälkeen julkaistuja.
Paras puoli – tottuneen journalistin taito kuljettaa keskenään kilpailevia juonikuvioita. Hyvä ”skarvaus” eli siirtymä kohtauksesta toiseen. Heikkoa – sekä henkilöt että tapahtumat ovat liian outoja, kun lajityyppi on kuitenkin realismi. En pannut merkille henkilögalleriassa yhtään tavallista ihmistä.

Kaikki kolme päähenkilöä, merkillinen Lisbet Salander, tavallinen ja silti fiksu Mikael Blomqvist ja yläluokkainen mutta yllättäen fiksu Erika Berger ovat syvästi epäuskottavia. Kakkoskirjan kaksi asianajajaa – epäuskottavia. Pahikset – mahdottomuuteen asti epäuskottavia.

Kirjoitan tämän tietäen, ettei kukaan järkevä kustantaja olisi kallistanut korvaansa Ian Flemingille ja että James Bondin hahmo oli kaikkien asioita vähänkin tunteneiden silmissä täysin naurettava. Luulen että Flemingin oma arvio oli sama; hän kuoli ennen kuin menestyksen rannattomuus kävi ilmi.

Mutta eipä Aku Ankkakaan ole erikoisen uskottava tyyppi – eikä scifin hulluuden rajoilta (Gibson) lähtöisin oleva Terminator.

Ehkä suomalaisten dekkarin kirjoittajien puute on poliittinen. Guillou, Mankell ja Larsson ovat kaikki olleet ja Larsson taisi vielä kuollessaan olla hyvin vasemmistolainen. Sitä perua heille on yhteistä epäluulo, ajoittain vihamielisyys, esivaltaa ja auktoriteetteja kohtaan. Siksi he kuvaavat usein huonoja poliiseja, huonoja tuomareita, vastuutonta mediaa, rikollisia rikkaita.

Jännärin pysyvä ongelma on uskottava paha vihollinen. Korkeajännityssarja tuli toimeen natseilla vuosikymmeniä. Bond siirtyi taistelemaan Neuvostoliiton sijasta omituista rikollisjärjestöä vastaan. Suomessa on tehty uskottavia (Rönkä) ja kohdin vähemmän uskottavia (Reijo Mäki) yrityksiä löytää paha Viron tai Venäjän järjestyneestä rikollisuudesta.

Viimeistään tässä kohdin nousee mieleen populismi.

Vanha työväenliike menestyi vastustamalla ”herroja”, ketä he sitten olivatkaan. Vennamo sanoi, että kyllä kansa tietää, mutta ei selittänyt, mitä kansa tietää. Luen Soinin perussuomalaiset populisteiksi.

Vakava kysymys: entä jos Ruotsin kaltainen yhteiskuntamalli todella on vaikenemisen salaliitto, joka piilottaa kauheuksia? Entä jos rasistit, fasistit ja rodunpuhdistajat nykivät edelleen naruista?

Olen alkanut epäillä, että dekkari on tavalla tai toisella satuun ja myyttiin verrattava kanava esittää asioita, jotka ovat totta, vaikka eivät pidä paikkaansa.

Onko menestyvä dekkarin kirjoittaja piiloanarkisti?

Larsson, Mankell ja Guillou ovat avoimesti ”anarkisteja”. Analyysi on vaikea. Helpoin selitys heidän edustamaansa kirjallisuuteen on raha ja kuuluisuus. Kun niitä on, mallaa olla toisinajattelijakin.

Toisaalta ”populisti” viehättää. Ehkä termi on saamassa vanhaa merkitystään – taistelua ”tavallisen ihmisen” puolesta hallitsevaa eliittiä vastaan.

Ehkä meidän on Suomessa vaikea käsittää tätä, koska meillä valtaeliitti on ollut perinteisesti vieraassa maassa, Suuressa itäisessä vaalipiirissä.

Ehkä olisi tanssittava tähtien kanssa. Itse jään epäluuloisena seuraamaan tilannetta.

Muuten – Larssonin Lisbet Salander on Modesty Blaisen kääntöpuoli, luonnonnero, jolla on suunnaton selviytymisen tahto ja taito.