Suomalainen Haanpää

 

 

Kuvan e-kirja on ihan hyvä. Sen taustalla näyttää olevan Kaleva-lehden yleisökilpailu. Niinpä valikoima on lehtiä lukevien, jytkähtävistä kaskuista pitävien ihmisten työtä.

 

Minulle Haanpää on niin arvokas, koska hänen työtään ei oikein voi edes selittää muille eurooppalaisille ja amerikkalaisille. Olen yrittänyt. En osaa.

 

Haanpää esiintyi tukkijätkänä, ja hänen käyttämänään sana ”jätkä” oli vielä korotuksen tarpeessa. Sellainen mies, joka ei ollut mitään ja joka kipristeli kahdella koivella kunnes oikaisi ne, oli ”jätkä”.

 

Hän tiesi hyvin, että tukkilaisuus ja kova työ tukkeja kaatamassa ja pölkkyjä kuorimassa oli lyhyt vaihe isänmaan ihmeellisillä kasvoilla. Ison talon omituisena poikana hän ei ollut toden edestä itse tehnyt metsätöitä, ja voi epäillä, että tukinuittokin oli hänelle tutumpaa Linnankosken ja Väinö Katajan romaaneista kuin todellisuudesta. 

 

Hän osui siihen suureen saumaan, jolloin maalais-suomalaisuus halkesi moneksi palaksi, ja hänen omaan elämäänsä vaikuttivat politiikka, maaseudulla aika harvan ennen harrastama asia, ja sota. Sota lienee ollut hänelle raunioittava kokemus. Wolf Halsti kertoo muistelmissaan tavanneensa Haanpään, joka oli Jatkosodan aikana jossain tehtävissä hevossairaalassa eli siis kohtalaisen kaukana linjoista. Halsti sanoo, että harva ihminen on herättänyt hänessä yhtä voimakkaan suojelemisen halun kuin Haanpää.

 

Ja talvisotaromaani ”Korpisotaa” on painajaismainen. Siitä saa kai päätellä, että taisteluihin osallistuneelle kirjailijalle tuo sota oli painajainen. 

 

Muuttunut aika on läsnä esimerkiksi ”Atomintutkijassa”, mutta teksti ei enää elä ainakaan samalla tavalla kuin sotien jälkeen ikään kuin paraatinumerona julkaistu ”Heta Raho korkeassa iässä” kertomuksineen huijarina liikkuvasta maantietädistä, joka kierteli helmat pölyä nostattaen koettelemassa ihmisten hyväuskoisuutta, jolla ei juurikaan ole rajoja. Paitsi että novellin ”Heta” isäntä, jota Heta yrittää saada puheliaaksi pimittääkseen äskettäin kuolleelta kumppaniltaan kavaltamansa varat, hän ei onnistu naruttamaan.

 

Novellien maisemassa ihmiset ovat keskimäärin pahanilkisiä ja hyvin kateellisia, etenkin niille, joiden voi pelätä vähänkin menestyneen. Toisin kuin kirjallisuudentutkijat, min en näe pappien, upseerien ja rikkaiden ökyisäntien pilkkaamisessa niinkään protestia kuin käsityksen ihmiskarsinoista.

 

Suomalaisuuden lisäksi Haanpää oli luonnonsuojelija. Hän ei haksahtanut itse siihen suosittuun ajatukseen, että esimerkiksi luonto on hyvä ja ihminen paha. Teksteissä usein esiintyvä tappava korpi ja hukuttava suo ovat Haanpään mystiikkaa.

 

Joillekin köyhyys ja siitä vapautuminen ja köyhyyden häpeä ja rikkauden raukeaminen ovat ne aiheet. Ajattelen Päätaloa, jota suuresti kunnioitan. Joillekin terävän näön alueella on itse elämä. Ajattelen Sillanpäätä, joka oli parhaimmillaan verraton. Haanpään useimpien tekstien aiheena on olemassaolo eli suunnilleen sama asia kuin korkeamman matematiikan tutkimuksen kohde. Ei se ole ihme – haaveellista tai uskonnollistakielenkäyttöä. Se on selittämätöntä, järjen ylittävää ja siten – loukkaus.