Ikipuut

 

Neljään ja puoleen vuoteen en ole lukenut mitään näin ihastuttavaa. Pääni on ”pim”.

 

Luin Powersin kirjan englanniksi löydettyäni sen sattumalta. Se on uutuus ja ehdolla saamaan lukuisia palkintoja. Kuulin vasta eilen, että se on ilmestynyt jonkin aikaa sitten suomeksikin, luullakseni herättämättä huomiota.

 

Richard Powers on julkaissut kiihtyvän kehun turvin lähes kymmenen kirjaa, ja nyt tämä kirja puista on ainakin romaani, tietokirja ja niin sanottu fantasia maagisen realismin tyylilajissa. Se on hellä ja hauska ja kauhistuttava.

 

Kuvasta erottuvan esittelytekstin kirjoittaja ansaitsee sormen heristyksen. Olisi pitänyt sanoa, että siemenestä kasvavaa luontoa ylistävä kirja ei ole mitenkään luonnonsuojeluhenkinen tai ”vihreä”. Siinä päinvastoin piirretään hiukan vihlaisevia kuvia oikeassa olijoista ja omaan pussiinsa rettelöivistä. 

 

Sanoma on sama kuin uskonnoissa. Anteeksi. Älkää nyt luulko, että kirja tai kirjoittaja olisi uskonnollinen. Sanoma vain on se, että maailmassa ja elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä silmä ei erota edes kohtalaisen harjoittelun jälkeen.

 

Kun olen itse mykoritsojen harras kannattaja, esimerkkini on maaperää täyttävä sienirihmasto, joka yhdistää muun muassa puita toisiinsa ja kuljettaa vettä – myös ylämäkeen – ja ravinteita ja syö hiiltä.

 

Tätä rihmastoa on lusikallisessa multaa suoraksi vedettynä monta kilometriä. Ihmettelevä lukija perehtyköön yliopiston kurssikirjaan (Sienten biologia, Timonen - Valtonen, 2018).

 

Sokaistumme, kun emme näe pientä emmekä suurta, vain keskikokoista. Emme edes tiedä, mitä emme kuule.

 

Powers pyörittää kirjaansa yhdeksän puun ympärillä, ja tietysti lukija muistaa loppuelämänsä punapuut, vaikka tarina kastanjan kauheasta kohtalosta on niin tärkeä ja outo ja totta. Onnekseni olen käynyt Muir Woodissa eli siinä punapuupuistossa, joka on hyvnkin lähellä San Franciscoa. Takapenkillä oli innostuneita kollegoja, jotka olivat kokeilleet Sonoman viinejä, ja yritin kertoa heille, että nämä ovat kaikkien Euroopan nykyisten viinien esi-isiä, koska Phylloxera eli viinikirva vei Euroopasta viinit yhdettömiin 1800-luvun puolivälissä niin että me emme edes tiedä, millaista viiniä Napoleonin miehet joivat ja oliko se oikeasti hyvää se ”malvoisie”, jolla Ruotsin Eerik XIV päihdytti itsensä silloin, kun olisi pitänyt hoitaa valtakunnan asioita.

 

Uusin kirjallisuus jättää minut useimmitem haaleaksi. Olin ajatellut, että se johtuisi korkeasta iästäni ja hiipivästä höpereyydestä. Voi johtuakin, mutta jokin ohuus ja hedelmättömyys tuntuu riivaavan kirjailijoita ja taiteilijoita. Luen kiitettyjä runoja ja näen ne kuplapilviksi tai muovihelmipeleikski. Juuri siksi pakenen vanhaan kiinalaiseen ja vielä vanhempaan roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjalisuuteen.

 

Ja sitten tällainen Powers osoittautuu punapuun vesaksi. Teksti elää ja kasvaa solu solulta ja kirjoittajalla on suu täynnä kalvorakkuloita. Mikä onnen päivä, että saa tällaista lukeakseen! Blogistin turhamainen heitto – Powers saa pian Nobelin – ikään kuin se mitään muuttaisi. Hänen kirjastaan puuttuu joutavanpäiväisyys, tuo taiteen tuhoisa vihollinen, kirjallisuuden kirppu.