Etäihmisyys

 

Turvaväli näyttää olevan välttämätön keino nyt.

 

”Turvaväli” on järjenvastainen yhdyssana. Ihmiset, muut nisäkkäät ja hyvin suuri osa kaikista muista eläimistä hakee turvaa toisistaan. Koko ruumiin läheisyys on syntyvän ensimmäinen ja kuolevan viimeinen halu.

 

Päivän ja näiden viikkojen uutiset peittävät näkyvistä sen tosiasian, että nuoret toimivat perimmäisten tarpeittensa mukaisesti, oman mielensä ja ruumiinsa osoittamin tavoin, pakkautumalla yhteen, eräissä kaikkien tuntemissa tilanteissa osittain sisäkkäin.

 

Ylimääräinen ongelma on kulttuuri. Suomessa välimatka oli vallan ja vaurauden merkki. Kohtalaisessakin talossa isäntä istui tuolissa, oman muistini ajalta keinutuolissa, ja vieras osoitettiin penkille seinänviereen. Köyhät asuivat yhdessä kasassa sekä kaupungissa että maalla.

 

Sodan jälkeen olosuhteet olivat mitä olivat. Laskin ja kysyin isältäni, montako heitä nukkui ja söi samassa huoneessa 1945-1947. Isovanhemmilla oli peräti kaksi huonetta ja keittokomero, mutta siinä toisessa huoneessa pidettiin alivuokralaisia. Pienehkössä huoneessa, jonka itsekin muistan Ruoholahdenkadulta, neljä pariskuntaa, aikamieheksi varttuva poika ja siis isäni, joka ymmärrettävästä syystä luki lakikirjojaan hanakasti kirjastossa; vaimo ja lapsi eli äitini ja minä asuimme erinomaisen hyvin Kauhavalla. Mutta 9 henkeä huoneessa oli paljon. Ennen pitkää alkoi hiukan helpottaa, kun yksi sedistäni sai sotainvalidina asunnon Käpylän Olympiakylästä.

 

Ainakin kymmenvuotiaaksi lapsen normaali paikka linja-autossa ja henkilöautossa oli jonkun sylissä. Siinä pahassa kolarissa, jossa minä en sattunut olemaan mukana vuonna 1965, pikkusiskoni istui edessä äidin sylissä. Äiti vieroksui turvavyötä, koska se haittasi virkkaamista. Isä oli asennuttanut entisenä lentäjänä ”syöksyvyöt” autoon. Sellaista ihmeteltiin.

 

Aikuinen mies syleili äitiään ja sisariaan vain hautajaisissa. Itse en muista sanoneeni isoisälleni koskaan kädestä päivää tai näkemiin. Sitä vastoin muistan kanniskelleeni hyvin keskenkasvuisena kolmeakin kakaraa, josta yksi kiljui ja yhdellä oli vetelät housuissa. Ja jokainen äiti ja apulainen osasi laittaa ruokaa ja lisätä hellaan puita yksi kakara lonkan päällä.

 

Tunnustan, että maalaisuuteni näkyi poskisuudelmien kaihtamisena. Jopa ranskalainen ilmasuukko tuntui oudolta ja tarpeettomalta. Sen sijaan toisella kädellä toimitettu tätimäinen halaaminen tervehdyksenä sujui. Venäläinen miesten märkä suudelma suulle, tyyppiä Kekkonen ja Brezhnev, näytti järkyttävältä. Näyttää edelleenkin.

 

Valtioneuvosto ei ole kieltänyt suutelemista. Hyvä niin. Läheissuhteet ovat asia erikseen.

 

Sitä vastoin huomion voi kiinnittää lääketieteellisten, taloudellisten ja kulttuuristen näkökohtien lisäksi tähän, että odottamaton pandemia on vaurioittanut niitä asioita, jotka ihminen on perinyt muilta eläimiltä ja ovat siis elämän ydintä.

 

Läheisyys. Kosketus. Yhdessäolo.