Kun sana sattuu

 

Eilenkin illalla kirjoitin sanoja musiikkiin. As-duuri Op. 110 oli vuorossa. Olin huomannut, että Thomas Mann ja T. Adorno panevat omiaan ”Tohtori Faustuksessa”, jossa keskustellaan erään Beethovenin toisen pianosonaatin hullunkurisuudesta (kaksiosainen Op. 112).

 

Vaikka Mann on niin mahdottoman hyvä, hän jää välillä oman lauseensa vangiksi aivan kuin ajelehtiva puu joen mutkan akanvirtaan.

 

Oivallus antoi odottaa itseään vuosikymmeniä. V.A. Koskenniemi oli hänkin luomassa ”vuosisataista suomalaisuutta” eli väärentämässä meille pitkää menneisyyttä. Heikki Klemetin ”Oi kallis Suomenmaa” esitettiin ensi kerran Lapualla maatalousnäyttelyssä 1920, mutta todellinen hitti siitä tuli Talvisodan sankarihautajaisissa, joita riitti. Samalla vakiintui näkymätön tulkintaohje ”laahaavasti”, schleppend. Kansanmusiikista napattu melodia on oikeastaan reipas pelimannimarssi.

 

Koskenniemi kirjoitti Jean Sibeliuksen orkesteriteoksen ”Historiallisia kuvia” viimeiseen osaan tilauksesta sanat välirauhan aikana 1940. Hän onnistui suurenmoisesti. Sibeliukselta ei ole virsikirjassa kuin yksi virsi (Soi kunniaksi Luojan), mutta tämä hymni. Koraalissa on aina sama ongelma. Soitettuna tai laulettuna se tahtoo mennä niin kuin värjärin sälli Limperin Ellu -vainaan kävely, eli vähän sinnne päin. 

 

Koskenniemi on kuullut musiikin hienon rytmiikan ja ollut tarkkana fraseerauksesta. Ja onni, että puheet ”Finlandian” vaihtamisesta Suomen kansallislauluksi ovat taas unohtuneet. Se on aivan liian vaikea yhteislauluksi.

 

Kun kirjoittaa sanoja eli siis runoja pianosonaatteihin, tempomerkinnät ovat tärkeitä. Beethoven on joskus äärimmäisen hidas. Sanoja ei voi olla kuulematta. Ne pulpahtelevat.

 

Marcel Proustin isoäiti, tuo unohtumaton henkilö, ei koskaan väittänyt vastaan, kun esitettiin arvioita kirjallisuudesta. ”Mutta äidiltään oppimissaan asioissa hän oli varma tulkinnoistaan ja erotti heti, missä määrin muut löysivät ne. Näitä asioita olivat eräiden ruokalajien valmistustapa, Beethovenin pianosonaattien tulkinta ja oikea määrä rakastettavuutta, jota oli osoitettava ter5 tervehdyskäynnille tulijoille. ’Kai hänen tekniikkansa on parempi kuin omani, mutta maku pettää, kun ihminen soittaa koruttoman andanten noin mahtipontisesti’, mummoni sanoi. Sisäfilee perunoiden kanssa on ihmeellisessä yksinkertaisuudessaan kuin Pateettinen sonaatti.”

 

Numero 8, Op. 13, c-molli.

 

Beethovenilla, joka oli ikävä ja rettelöintihaluinen ihminen paremmallakin tuulella ollessaan, lankesi vähän väliä ansaan ja sävelsi pitkiä pätkiä kuin Beethoven. Parhaimmillaan hän muisti, että musiikki on puoliksi hiljaisuutta.

 

Onneksi meillä on pianisteja, kuten kuvan Rosen ja vanhoilla päivillään tapansa parantanut Barenboim, jotka ymmärtävät epäjatkuvuuden tavalla, joka tuli matematiikkaan vasta Beethovenin kuoltua. Ennen oli tyydytty pitämään pikkuisen pianon reunasta kiinni. Diskreetti matematiikka johti etenkin venäläiset mestarit nimeämään pienempiä ja suurempia äärettömiä. Egorovia ja Florinskyä haukuttiinkin Nimen palvojiksi.

 

Proust ja Beethoven olisivat ymmärtäneet, mistä on kysymys. Ja – ”pateettinen” ja ”passio” on sama sana.