Maku

 

Olen hyvilläni, että ihmisellä on suussa kaksi kieltä. Toinen on se, jonka Itä-Rooma tai Tshingis-kaani tai hänen pojanpoikansa katkaisevat kostoksi ja heittävät koirille. Toinen on se, mitä puhumme ja osittain ajattelemme.

 

Juuri on *dnghu varhaisindoeuroopan konstruoidussa kielessä. Sitä en mene tietämään, onko suomen kielen kaksi merkitystä sattuma vai jonkun fiksuutta.

 

Kommentoija löysi viittaamastani kiinalaisen runouden kokoelmasta loppusointuja eli riimejä. Tavallaan hän on oikeassa. Se riittää hyvin, olla oikeassa tavallaan. Klassisen kiinan teksteissä asia on kuitenkin huomattavan monimutkainen, koska ääntämisessä on kolmaskin tärkeä elementti pituuden ja painon lisäksi, sävelkorkeus. Sekin vaikuttaa asiaan. Yleensä runomitta on kuitenkin tavujen ja kirjoitusmerkkien lukumäärässä ja järjestyksessä.

 

Mutta kieli ja kieli ovat samalla asialla. Molemmat aistivat makua, joka on sama asia kuin haju. Hyvin luultavasti näiden aistien tärkeä tehtävä on pitää hengissä, koska ne liittyvät myrkyttyneeseen ruokaan, saalistajan havaitsemiseen ja armon anelemiseen lajitovereilta.

 

Siksi minulle hyvä runo on merkittävä ympäristöteko. Lisäksi se on osa luonnon monimuotoisuutta. En ihmettelisi, jos se vähentäisi myös kasvihunepäästöjä ja vaikuttaisi ympäristön lämpötilaan.

 

Pertti Niemistä olen kiittänyt vuosien varrella usein tässä blogissa. Hän teki verrattoman työn. Se työ ei estä vaan innostaa yrittämään jotain saman suuntaista. Koska runo on elollinen olento, tarvitaan uusia käännöksiä. Minulle vanhan kiinalaisen runouden hurjuus on tärkeä asia. Yllättäen säveltäjä Mahler vaistosi sen Bethgen hiukan ylimalkaisista käännöksistä 1910-luvulla säveltäessään teostaan ”Das Lied von der Erde Li Pon ja Wang Wein runoihin). Hurjuutta kuvaa tämän jutun maalaus, joka ei ole alkuperäinen, vaan 1500-luvulla tehty toisinto. Ja tekstiesimerkki, omani, Du Fu:

 

Sotavankkurien laulu 

Du Fu – Song of the Wagons - Bing che xing 

 

Sotavankkuri kolkkaa, 

juhta kuopii tietä, 

miehet marssivat nuolin ja jousin. 

 

Isät ja äidin, vaimot ja lapset, tungos ja 

hyvästijättö, tomu varjostaa auringon 

 

Surun sillalla. He juoksevat jaloissa, 

kiskovat sotavaatteita ja huutavat taivaaseen. 

 

Tiepuolesta kysytään sotaan marssivilta, 

ja vastaus vain, Arpa sattui aina meihin. 

 

Olimme viidentoista, kun marssimme Keltaisen joen 

rantavartioon, neljänkymmenen ja edelleen rajan tulilla. 

 

Kylänvanhimmat solmivat harmaat hiuksemme 

ja nyt marssimme jälleen päin rintamaa, 

verivirta paisuttaa maata, korkean keisarin valloitusunet, 

valloitusunet, ne eivät lopu, eivät lopu. 

 

Ettekö tiedä, että vuorten tuolla puolen 

kymmenen sataa kylää, kotiseutumme 

kymmenen tuhatta kaupunkia kasvaa ohdaketta,

 

vaimot kuokkivat, kyntävät, eikä 

pelto erotu kesannosta? Paha on sotilaan sota, 

karvain mielin kuljemme kuin karja, kuin koirat. 

 

Hyvä herra, miten me valittaisimme, ja 

mistä syystä? Tänä talvena sotilaat 

ovat edelleen poissa, ja 

 

vouti vaatii rahaa, 

veroja! Veroja? 

 

Tätä nykyä pojan syntymä on 

onnettomuus, tytön ei. 

 

Tyttö päätyy kukaties naimisiin naapurikylään. 

Poika päätyy varmasti hautaan ties minne. 

 

Olette te nähneet, 

miten entisajan luut 

kellastuvat hujan hajan 

 

taivaansinisen meren rannoilla. Miten aaveiden 

itkuun liittyvät uudet äänet, miten harmaan taivaan sade tirskuu.