Sivun näyttöjä yhteensä

14. kesäkuuta 2017

Lakonismeja



Monta kertaa olen tuominnut ruotsalaisen Frans G.Bengtssonin hyvin merkittäväksi ja viihdyttäväksi kirjoittajaksi, jonka tuotannossa poikkeuksellinen romaani ’”Orm punainen” ei sekään kai ole meillä päätynyt osaavien lukijoiden käsiin. Moni luulee teosta poikakirjaksi.

Olen harmitellut, että Bengtsson meni syyttä suotta elämään vielä sotien jälkeen niin että hänen tuotantoaan kahlitsee tekijänoikeus vielä joitakin vuosia. Sota opetti hänelle, että hän oli ollut liian tuulihattuinen esimerkiksi ihastellessaan kilpien kalsketta ja jättäen kovin vähälle sen törkeyden, jota väkialta aina merkitsee. Nähtyään miten lippulinnat villitsivät pikkuporvaritkin, hän nähtävästi käsitti rakentaneensa hiekkalinnoja vesirajaan, vaikka vuorovesi oli tulossa.

”Joitakin kiitospuheita on pidetty vaikenemisen kunniaksi, mutta tuskin vähäsanaisuuden. Lörppö voi olla rattoisakin; niukkasanainen – jonka puhumattomuus ei johdu tyhmyydestä - saa kyllä arvonantoa ja huomiotakin niinä harvoina hetkinä, kun hän ottaa sanoakseen jotain. Luonnostaan puhelias ei ikinä käy kilpasille syntyjään puhumattoman kanssa; kun ensin mainittu kieltään piesten on paneutunut johonkin yhteiskunnalliseen aiheeseen,  jylissyt ja koristellut, osoittanut vastakkaiset näkökulmat, hakenut esimerkit ja esittänyt todisteet, viimeksi mainittu taas sikarin sammuessa saattaa huomata suunsa jääneen vapaaksi ja viedä pelin muutamalla oivasti valitulla sanalla, jotka ovat yhteenvetona lopullisia eivätkä jätä kenellekään epäselväksi, kuka todellisuudessa hallitsee käsillä olleen aiheen.

Kirjallisuudessa on puheliaista väkeä, jota ei toivoisikaan toisenlaiseksi. He ovat puhemyllyjä hyvässä mielessä, vaikka heille ei juolahda mieleen sanoa kolmella sanalla asiaa, johon voi käyttää viisitoista, kun nekin ovat heillä ilmaisevia. Huonot kirjoittajat eivät tunnu koskaan puheliailta sanan varsinaisessa merkityksessä; tosin he eivät vaikuta vähäsanaisiltakaan. Sanovat he asian kolmella tai viidellätoista sanalla, teho on sama, kun sata prosenttia sanoista on turhia. Laveasanaisimmat hyvät kirjoittajat ovat omien havaintojeni mukaan apostoli Paavali, Cremonan piispa Liutprand, nimeltä tuntematon keskiaikainen Irlannin historian kirjoittaja, joka käsitteli kuningas Brian Borthumban sotaa viikinkien kanssa sekä (tosin eri tavalla kuin muut) Englannin kuninkaan Kaarle II meriministeriön päiväkirjaa pitänyt sihteeri, herra Samuel Pepys Nämä kaikki käyttävät objektiivisesti paljon enemmän sanoja kuin olisi ollut tarpeen, mutta heitä ei tule mieleen vetää asiasta oikeuteen. Paavali tietenkin on oma itsensä, mutta muilta osin mainitut kirjoittajat ovat hyökyinä virtaavine sanoineenkin hyvin rakastettavia tuttavuuksia, keikailemattomia ja ongelmitta nautittavia. Heidän kohinansa ei lumpeuta korvia; heitä lukiessa nauraa mielihyvästä mutta ei koskaan pitkästy.

Mutta vähäsanaiset ovat kuitenkin parempia. He tekevät mahtavan vaikutuksen hiljaa, rauhallisesti, eleettömästi. Heidän sanansa muistaa. Kun äsken kirjoitin mielihyvän naurusta, mieleeni tuli toisenlainen nauru, Islannin muinaisuuden nauru, joka ei ole ystävällistä ja joka esiintyy Viga-Glumin saagassa eräässä kohdassa. Se on ikimuistoinen siksi, että sekä sisäinen että ulkoinen ilmennetään niin vähin sanoin. Glum on kieleltään kankea, aseistamaton ja lisäksi nuori joutuessaan sanaharkkaan naapureiden kanssa karannutta karjaa koskeneessa asiassa.

’Nyt Glum kääntyi kotiin ja nauru iski häneen. Siinä kävi niin, että hänen kasvonsa muuttuivat valkoisiksi ja hänen silmistään valui kyyneleitä kuurona kuin rakeita. Hänelle tapahtui tätä monesti myöhemminkin, kun hänellä oli mielessään verenvuodatus.’

 = = =

Vanhat islantilaiset suosivat aina vähiä sanoja. Heillä oli kai sekä kirjallisuudessa että elämässä erikoinen tapa suhtautua sankareiden viimeisiin sanoihin; kuoliniskun saatuaan he tahtoivat esittää jonkin ajatuksen tai mietteen, joka saattoi olla luonteeltaan outokin, mutta aina rauhallinen ja niukka. ”Jäin kolmen jalan päähän”, sanoi Thorolf Kvällulfsson samalla hetkellä kun sai lävitseen keihään ja miekan ja kaatui suulleen kuningas Harald Kaunotukan jalkoihin. ”Kuningas on ruokkinut meidät hyvin; sydänjuuret ovat lihavat”, oli Thormod Kolbrunarskaldin viimeinen lause Stiklastadin taistelun jälkeen, kun hän kuoli katkenneeseen nuoleen vetäistyään sen rinnastaan niin että perässä tuli punaisia ja valkoisia riekaleita. Grette Väkevän veli Atle seisoo rauhassa rapullaan katselemassa vainioitaan ja ilmoja, kun talon nurkan takaa ratsastaa mies, joka linkoaa hyvin tähdätyn heittokeihään. ”Nämä leveäkärkiset ovat nykyisin kovin tavallisia”, Atle sanoo ja kaatuu kuolleena maahan. ”Taistellaan vielä vähän, niin meistä jää enemmän kertomista”, sanoo puolikasvuinen poika toiselle Sturlungan saagassa, kun voimat alkavat ehtyä ja tappio on varma. ”Nyt ovat suruni raskaat kuin lyijy”, lainaa toinen laulua, kun häntä viedään taistelun hävinneenä teloitettavaksi.

Shakespeare ei voinut tuntea muinaispohjoismaista perinnettä kirjoittaessaan ”Hamletin”: siksi asia on todettava sattumaksi tai hänen omaksi oivalluksekseen näyttämöhahmon luonteesta, kun hän antoi sankarigalleriaan ottamansa Pohjolan muinaisuuden ruhtinaan siirtyä ajasta lausumalla lakonismeista kuuluisimman – ”loppu on hiljaisuutta”.

”Vikingabalken” toteaa, ettei kolme kyynärää pitkä miekka ole liian lyhyt sellaiselle, joka etenee riittävän lähelle vihollista. Tegnér on kenties saanut tämän Spartasta, lakonismien kotimaasta, koska Plutarkhos esittää juuri saman esimerkkinä spartalaisten kekseliäästä kielenkäytöstä. Ateenassa vieraillut spartalainen näki siellä miekannielijän; kun tämä oli työntänyt erilaisia miekkoja – thessalialaisen, ateenalaisen ja megairalaisen – kokonaan tai osittain näkymättömiin kurkustaan, hän nieli loppunumeronaan spartalaisen miekan väistörautaan saakka. Ateenalaiset pilailivat nyt miekan lyhyydestä, johon Spartan mies vastasi: ”Meille ja vihollisillemme ne ovat riittävän pitkiä.”


Toinen spartalainen kutsuttiin samassa kaupungissa kuuntelemaan maineikasta taiteilijaa, joka osasi jäljitellä hämmästyttävän todenmukaisesti satakielen laulua, mutta kieltäytyi ja sanoi ”Olen kuullut satakielen laulavan”, joka oli pätevä vastaus kaikelle naiiville taiteelle. 

Ateenalainen sotapäällikkö Fokion oli vanha ja viisas ja hallitsi myös lakonismin taidon. Demosthenes yllytti puheessaan sotaan Makedoniaa vastaan, mutta Fokion sanoi ajatusta naurettavaksi tietäen nyt viinistä vimmaa ammentaneen kansankokouksen osanottajien arkuuden omasta nahastaan tositilanteessa. ”Varo itseäsi, Fokion”, Demosthenes sanoi. ”Ateenalaiset lyövät sinut kuoliaaksi, jos tulevat raivoihinsa.” Ja sinut”, vastasi Fokion, ”jos tulevat järkiinsä.” = = =

13 kommenttia:

  1. Nyt en muista keneltä - enkä osaa kertoa asioita pitkästi, puhumattakaan että osaisin sanoa sanottavani lyhyesti - Puolan kuninkaalta kysyttiin hänen kuolinvuoteellaan että mitkä hänen viimeiset sanansa alamaisilleen olisivat. (En muista edes mistä vuosisadasta oli kyse... mutta senaikainen Sejm Puolassa oli miehitetty niin, että jokaisella edustajalla - oliko niitä nyt peräti 300 (?), oli veto-oikeus. Eli asioista ei koskaan päästy yksimielisyyteen.) No, tapana oli kumminkin että hallitsijalta kysyttiin hänen "viimeiset sanansa", ne sitten säilöttäisiin Kansakunnan muistiin, ikään kuin testamenttina. Tämä kuningas sanoi: "Miksi minun pitäisi sanoa nyt jotain mitä te kuoltuani ette kumminkaan arvostaisi? Eihän teistä kukaan ole koskaan kuunnellut minua eläessänikään?"

    Ihan hyvät loppusanat. Siinä kuin "Mehr Licht!".

    VastaaPoista
  2. Frans G. Bengtsson halusi kirjoittaa viihdyttävän kirjan, jota lukija ei heti viskaa seinään. Ei viskaakaan, minäkin olen lukenut Röde Ormin kaksi kertaa. Hauska se on, kirjoitettu vähän vanhojen saagojen tyyliin, ja seikkailutkin vievät mukanaan. Se on valittu useaan otteeseen 1900-luvun merkittävimpien tai suosituimpien ruotsalaisten kirjojen joukkoon samoin kuin Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarinakin.
    EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän tarkennusta: Selma-tädin esikoinen, romanttinen Gösta Berlings saga, taru, on kirjoitettu 1800-luvun puolella, mutta se olikin valittu kaikkien aikojen parhaimmistoon, valitsijoina muistaakseni kirjastojen käyttäjät, eivät kriitikot.
      EG

      Poista
    2. Niin kuin tavallista, en muista varmasti, olenko lukenut Orm Punaisen. Muistelen kuitenkin, että se oli Orm, jolle ennustettiin maailmanlopun olevan tulossa ja sen vuoksi olisi enää turha ponnistella minkään tulevan eteen. Orm kuitenkin totesi naisten olevan taas kantavia ja kaiken muunkin aivan entisellään, hän varmuuden vuoksi päätti, että kylän ohrapellot kylvetään.
      Jos tarina on siellä kerrottu, olen lukenut kirjan.

      Maailmanlopun ennustajista ei ole senkään jälkeen ollut pulaa.
      PT.

      Poista
  3. Joskus mietin Zebin Immigrant Song -stygen sisältöä - kuinka vahva imaginaatio siinä on, kuva islantilaisviikinkien rantautuessa Skotlantiin. Nyt mietin sen lyrikkaa edellä kuvatun valossa - katurockarien kynästä. näet biisiensä tavallisimpia aihepiirejä sydänsurut & nussimisen ylistystä, jotain okkulttista huuhailua, ehkä.
    mutta tuo yksi aivan muuta- kulttuurishokki kohdemaassa.

    VastaaPoista
  4. Yksi Kemppisen blogin mukavista bonuksista on kaikkien itselleen outojen viittausten (ja "name droppingienkin") selvittäminen. Hakukone löysi nopeasti Irlannin kuninkaan Brianin, mutta taitaa jäädä ikuisiksi ajoiksi avoimeksi mistä tuo "Borthumba" Kemppisen (tai Bengtssonin) tekstiin tulla tupsahti.
    "G." muuten osoittautui suureksi pettymykseni "Gunnariksi" eli sen taakse ei kätkeytynytkään jotain kantajalleen aikanaan kiusallista mutta nykyiselle lukijalle juhlavan vanhahtavaa tai muuten herkullista etunimeä.
    PS Anonyymin kommentoijan "Zeb" on englantilainen bluespohjaista "raskasta" heavy rockia soittanut yhtye Led Zeppelin jonka aktiivisimmat ja luovimmat vuodet olivat 1969-1975. Senkin jälkeen siitä kasvoi kai Beatlesin ja Rolling Stonesin ohella eniten levyjä myynyt ja stadioneita ja areenoita loppuunmyynyt yhtye, jonka musiikin ystävät jaksavat analysoida sen lopultakin melko vaatimattoman tasoisia sanoituksia ja musiikkikappaleita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei se Led Zeppelinin soitanta nyt sentääm niin kovin huonoa ollut... :-)

      Poista
    2. Ei, vaikka Kemppisen blogin kommenttiosasto ei ehkä ole oikea paikka keskustella aiheesta:-)
      Itse olen kuullut ja kuunnellut levyjä siitä saakka kun isosiskoni silloinen poikaystävä taisi olla yhtä kiinnostunut isäni äänentoistolaitteista ja siitä ettei talossa ollut iltapäivisin ketään sanomassa ettei saa huudattaa stereoita niin kovalla.
      Tarkoitin lyhyesti että se mikä yhtyeen musiikissa oli uutta ja mielenkiintoista ja vangitsevaakin piili ja piilee yhä muualla kuin sanoituksissa tai kappaleissa, joiden analysointia siis pidän varsin tyhjänpäiväisenä puuhana.

      Poista
  5. Gunnar kysyi:
    - Essunkka sää sairastama o ruvennu?

    Hjalmar siihen:
    - Eemmää..

    - Ei sunkka sul mittä vaikeutt o?

    - Nähääj, mutt mitä mää niil eläkerahoil keksisi?

    - Aij, noo.. Kyl maar snää töilt joudat see miettimä?

    - Kyll maar.

    VastaaPoista
  6. En pysty yhtään samaistumaan noihin viikinkeihin.
    Ugh, Olen puhunut.

    VastaaPoista
  7. Meillä joku oli vienyt "The Shorter Pepysin", 1028 sivua, yläkerran vessaan, jota harvoin käytetään, lähinnä vieraat, (oli päässyt sivulle 2), ja sinne se oli unohtunut, mutta nyt toin sen raukan alas. Monella tavoin hyödyllinen tämä blogi! Pepysiä voi mainiosti lukea palan silloin, toisen tällöin, kun siinä on lyhyitä päiväkirjamerkintöjä, ja sitten voi mainiosti unohtaa koko jutun vaikka muutamaksi vuodeksi. - Mutta nyt tuli jo liikaa sanoja!
    EG

    VastaaPoista
  8. Samuel Pepys, Samuel Pepys, unohtumatonta tekstiä..

    VastaaPoista
  9. Nämäpäs olivat mainioita lohkaisuja. Tykkäsin satakielikaskusta erityisesti. Ja Fokionin kuittauksesta Demostheneelle.

    VastaaPoista