Itse mainitsin
onnittelupuheessani, että syntyessäni ylioppilaslakki merkitsi keskiluokkaan
astumista ja käytännössä jokseenkin varmaa työpaikkaa tai jatkokoulutusta. Eikä
niitä vappuisin siellä kylillä monta nähnyt.
Lisäsin senkin, että kun
joidenkin paikalla olleiden isoisä, siis ensimmäisen vaimoni isä, jäi
rupattelemaan jotain omia aikojaan, hän saattoi hyvinkin aloittaa: kun lähdin
sisävesilaivalla Helsinkiin ylioppilaskokeiden suulliseen kuulusteluun, sillä matkalla tutustuin Alvar
Aaltoon ja Hannikaisen veljeksiin…
Paluumatkalla kotiin
pohdiskelin kvantitatiivista menetelmää ”luokkaretken” selvittämiseksi. En
keksinyt mitään yksinkertaista. Nykymuotoisten kokeiden alkaessa 1920
ylioppilaita valmistui vuodessa noin tuhat, nyt noin 30 000.
Ei siihen taida olla
muuta keinoa kuin laskea ikäryhmien koot eli kohortit ja keskimääräinen
kuolinikä.
Kuulun niihin, jotka
arvelevat koulutuksen näkyvän jopa keskiansioissa. Opiskelijat pitäisi
kuitenkin esittää omana ryhmänään. Sapattivuotta pitävän opiskelijan
esittäytyminen työttömäksi on joka tapauksessa harhaanjohtavaa, eikä heitä voi
rinnastaa suoraan pieni tuloisiin.
Haluaisin myös tietää,
onko olemassa taustalukuja sille käsitykselle, että eri oppilaitoksista
valmistuneille olisi tärkeää saada alkuun edes jonkinlainen työpaikka, kuten
pätkätyö. Se on jatkossa suositus. Tuntemani HR-ihmiset ovat kertoneet
katsovansa myös kesäapulaisia palkattaessa, onko asianomainen osallistunut
työelämään.
Silti: tämä kirjoitus ei
ole puhe eikä esitelmä, vaan päivän blogi. Tämä työ muuten on kirjallista.
Vuorovaikutus eli kommentit on keskeinen vaikuttaja, mutta tietenkin innostuin,
kun kuulin eilen miten tänään lehdessä arvioiduin, lian pitkän ja karvaisen
romaanin julkaisseen Paul Austerin entinen vaimo Lydia Davis kirjoittaa, hankin
ja ehdin hiukan lukea. Tekstit ovat novellin ja esseen hybridejä, ja usein
merkillisen lyhyitä. Pariskunnan eroamisen syyn aavistaa, koska molemmat
tuntuvat rakastuneen syvästi omiin ja toiste päähänpinttymiin.
Kirjoitin kokeeksi
muistelmani Davisin tyyliin. Tässä on koko teos:
”Puolet tuttavistani on
psykopaatteja ja se toinen puoli pelkää olevansa.”
Mutta
ylioppilastapahtumat vaikuttavat voimakkaasti muihin meneillään oleviin
ajatuksiini. Nyt pohdin kuitenkin, mitä nuoren ylioppilaan tulisi tietää.
”Gaudeamus igitur” (aina
väärin äännettynä) on ollut jo kauan osa ylioppilasjuhlaperinnettä. Yksi syy on
puuttuva viitseliäisyys. Teksti on aika sekava ”Hela går” -tyyppinen
juopottelulaulu, jossa keksitään kaikenlaisgta hurrattavaa (vivat – ei siis ”viivat”
vaan ”vivaat”) että voisi taas tyhjentää lasillisen.
Lisäksi laulu on typerä.
Kiistän johtopäätöksen, että olisi riemuittava, koska on nuori tai sen vuoksi
että on nuori.
Itse olen absolutisti.
Jos minulle tarjottaisiin ryyppyä Nuoruuden Lähteestä sanoisi että viekää
helvettiin. Ikinä en ottaisi nuoruutta takaisin. Ainakin osa siitä oli elämäni
viheliäisintä aikaa.
Elämä alkaa 70-vuotiaana.
Oletetaan että almanakalla mitattuna nuorelle monet asiat olisivat
ihastuttavia, kun niitä ei ole ennen kokenut. Uusia asioita kokee
vanhuuseläkkeelläkin harva se päivä.
Voisi olla olemassa sellainenkin
bisnes, että esimerkiksi nuorehko ja kauniinpuoleinen nainen tarjoaisi kovaan
hintaan kenelle tahansa jotain ainutlaatuista, taatusti ennen kokematonta,
sellaista mitä asiakas ei ole todellisuudessa osannut edes kuvitella.
Hinnan suorittanut
asiakas vietäisiin sitten tallin taakse ja lopetettaisiin niskalaukauksella.
Kukaan ei ainakaan voisi
väittää, ettei asianomainen olisi saanut juuri mitä tilasi. Ekstremismiä
puolella ja toisella.
Vitsini oli tarkoitettu
sopimattomaksi. Mutta sopivaa on korostaa, että suuri osa vanhuuteen ja itse
asiassa myös nuoruuteen edelleen liittyvistä mielikuvista on vanhan
maatalousyhteiskunnan aikaisia.
Talon ja maat sukupolven
vaihdoksena luovuttava vanha isäntä ja vanha emäntä eivät fyysisesti enää
pystyneet entisiin töihinsä, koska ne työt olivat todella raskaita,
näännyttäviä.
Jopa hormonitoiminnan
hilliintyminen ja hiipuminen ovat selviä merkkejä. Pienten lasten kanssa joutuu
tekemään kahta työpäivää päällekkäin eli olemaan lasten kanssa ja käymään
ansiotyössä. Se on oikeasta erittäin raskasta ja turhan usein lapset tai
puolisot itse joutuvat syyttää kärsimään sen seurauksista.
Isovanhempana oleminen on
aivan toista, koska erikoisia voimia ei tarvita. Mummo on aivan mainio lisä
lasten kanssa pelaamiseen, ja isoisän tehtävä on antaa rahaa ilman ehtoja ja
turhia laverteluja.
Olisin valmis menemään
niin pitkälle, että suosittaisin tiettyihin virkoihin ja tehtäviin
poikkeuslupajärjestelyä, koska joku vanha kääkkä voisi suoriutua
mutkikkaistakin töistä liput liehuen.
Eilen keskustelimme
menneisyyden tuomareista ja sitten väitöskirjoista. Väitän että pystyisin
esittämään ihan painavia näkökohtia opinnäytteistä, ennen kaikkea niiden
rakenteellisista ongelmista. Väitöskirjahan ei edellytä kirjoittajaltaan
viisautta, vaan se on lähinnä pitkäjännitteisyyden harjoittelua. Siinä
opetellaan pitämään sotkuisia asioita ojennuksessa. Isävainajani luki kynän
kanssa useitakin opinnäytteitä asioista, joista hän ei tiennyt mitään, ja teki
arvokkaita huomautuksia.
Tuon toimen voisi nimetä
arvostelijan tai vastaan väittäjän tehtäväksi. Iältään nuorelle ihmiselle on
arvokasta, että joku kyseenalaistaa hänen omia johtopäätöksiään, vaikka
typerästikin.
Niin, ylioppilaat.
Nuoruus on eräänlainen tuhkarokko, joka on ikävä sairastaa, mutta yleensä se
menee ohi pysyviä vaurioita aiheuttamatta.
Myös Cicero oli sitä mieltä, että vanhuus on ihmisen parasta aikaa (Cato Maior de senectute).
VastaaPoistaSuomen Cicero, Matti Nykänen, pisti paremmaksi: " Elämä on ihmisen parasta aikaa."
PoistaGaudeamus on tosiaan aikansa elänyt reliikki. Esitän sen sijaan yo-lauluksi tuoretta biisiä Väliaikainen.
" Elo ihmisen huolineen murheineen - se on vain väliaikainen. Elon hetki myös helkkyvin riemuineen - se on vain väliaikainen. Tämä elomme riemu ja rikkaus... jne. " (Tatu Pekkarinen).
Avarakatseista, humaania lyriikkaa, jonka sanoman allekirjoittanevat nuoret ja vanhat.
Ääntämisvirheitä tai vääriä iskukohtia ei tule, niin kuin latinoissa ja kreikoissa, joiden musiikkia harva enää nykyisin ymmärtää, saati arvostaa.
Minulle jää epäselväksi, mikä Gaudeamus igitur -laulun (otsikko De brevitate vitae ’Elämän lyhyydestä’) ääntämyksessä menee niin kovin vikaan. Voi toki olla, että tässä on paikallisia eroja, mutta ainakin meillä (vuonna 2006) se laulettiin ihan riittävän oikealla latinan ääntämyksellä. Gaudeámus ígitur, iúvenes dum súmus. En ole varma, kummin päin bloginpitäjän kommentti sanasta vivat tulee ymmärtää, mutta oikea latinan ääntämys on siis [viivat], ja niin se ainakin minun lakkiaisissani laulettiin.
VastaaPoistaKuten tiedät, kysysyys on laaja - Vívat académia etc. Musiikin iskutahti ja kielen sanakorko heittävät. Nuorempi ja vanhempi perinne heittävät. Säkeistöjen välillä on eroja - Pereat tristia, pereant osores.
VastaaPoistaTaustalla kummittelee aito keskiaikainen Scribere proposui. Tämän Kidlebenin ynnä muiden versio on 1700-luvulta, jolloi latinaa äännettin "saksalaisittain".
Ja tuolla asiallako on niin paljon väliä, että blogistin kannattaa siitä nillittää? Herra tohtori antaa nyt sieltä sitä ainoaa oikeaa ohjetta, tai jos ei sellaista todellakaan ole, miksi viisastella koko asiasta?
PoistaOlet oikeassa. Aika paljon kokeilen mitallisen lyyrisen runon kääntämistä. Se on hävyttömän vaikeaa ja tunkee blogitekstiin. Armollisuutta!
PoistaTyttäreni joka luki koulussa latinaa väitti että niissä pitkissä vokaaleissa ei ole mitään yleispätevää sääntöä, vaan ne pitää "vain osata".
PoistaKyllä sitä nuoruutta sopii mielestäni juhlia. Juopottelussa ei ole mitään itsearvoista, mutta sen verran pitäisi jokaisen opiskelijaelämään osallistua, että tietää, mitä se on. Siinä kehittyvät sosiaaliset taidot, eikä aikamiehenä tarvitse murehtia hukattua nuoruutta, kun tietää, miten rajallisen hauskaa illan istuminen humalaisten kanssa on. Opiskelijan on siis ihan yleissivistyksen vuoksi luuhattava oma aikansa killassa, aineyhdistyksessä tai osakunnassa, yliopistosta ja koulutusohjelmasta riippuen. Samalla on kuitenkin muistettava sananlasku:
VastaaPoistaQuid est studiosus sine studio? –Sus!
Elämäni siis alkoi huhtikuussa 2017
VastaaPoistaYritän elää tämän "uuden" elämäni niin, ettei papin tarvitse valehdella hautajaisissani.
Ruotsia äännetään
VastaaPoistaIikkea, beettalar, hälveette
Ylioppilaana pitää juhlia: Opetella nais- ja viinajutut. Siinä iässä on kuolemattomuuden tunnetta, ei tule krapulaa ja morkkiksista selviää, kun kerran räpyttelee.
VastaaPoistaJos ei niin tee silloin, joutuu aikuisena paikkailemaan, mikä on usein hieman noloa. Varoittavana esimerkkinä on Matti Vanhanen.
Kateellisen käkätystä.
PoistaVanhuudessa on se hyvä puoli, että ei ole pakko tehdä mitään, jos ei halua, sisäistä pakkoa ei tosin saa oikein pidetyksi aisoissa.
VastaaPoistaNuorisoa oli taas hauska nähdä, eri kynnyskohdissa, alakoulusta yläkouluun, yläkoulusta lukioon, kaksi jännittää, miten pääsykokeissa kävi, mille paikkakunnalle joutuu (tekniikka jyllää tässä perheessä, mutta nyt tulee yksi humanistikin), sitä kun ei enää voi valita ihan oman päänsä mukaan, yksi valmistui kandiksi, toinen sai diplomityöpaikan (ja meni ASP-jonoon) jne. Kaikki haluavat nyt valmistua nopeasti, että saa opintolainasta 40 prossaa takaisin! Miksei tätä ole ennen keksitty! Raha se on ainoa, joka saa vauhtia opintoihin. Kun vielä kituuttaa pelkällä opintorahalla ja pikku ansioilla, niin lainan voi sijoittaa, niin väitetään, vaikka nythän opintorahan osuus pienenee. Siinä ei sitten taida enää jäädä paljon aikaa perinteiselle opiskelijaelämälle. Nykynuoriso on niin järkevää. Viinakin on jäänyt vähemmälle tai kokonaan pois.
EG
Kuvassa blogisti näyttää (vasemmalla) vielä aika nuorekkaalta.
VastaaPoista