Monta kertaa olen
tuominnut ruotsalaisen Frans G.Bengtssonin hyvin merkittäväksi ja
viihdyttäväksi kirjoittajaksi, jonka tuotannossa poikkeuksellinen romaani ’”Orm
punainen” ei sekään kai ole meillä päätynyt osaavien lukijoiden käsiin. Moni
luulee teosta poikakirjaksi.
Olen harmitellut, että
Bengtsson meni syyttä suotta elämään vielä sotien jälkeen niin että hänen
tuotantoaan kahlitsee tekijänoikeus vielä joitakin vuosia. Sota opetti hänelle,
että hän oli ollut liian tuulihattuinen esimerkiksi ihastellessaan kilpien
kalsketta ja jättäen kovin vähälle sen törkeyden, jota väkialta aina merkitsee.
Nähtyään miten lippulinnat villitsivät pikkuporvaritkin, hän nähtävästi käsitti
rakentaneensa hiekkalinnoja vesirajaan, vaikka vuorovesi oli tulossa.
”Joitakin kiitospuheita
on pidetty vaikenemisen kunniaksi, mutta tuskin vähäsanaisuuden. Lörppö voi
olla rattoisakin; niukkasanainen – jonka puhumattomuus ei johdu tyhmyydestä -
saa kyllä arvonantoa ja huomiotakin niinä harvoina hetkinä, kun hän ottaa
sanoakseen jotain. Luonnostaan puhelias ei ikinä käy kilpasille syntyjään
puhumattoman kanssa; kun ensin mainittu kieltään piesten on paneutunut johonkin
yhteiskunnalliseen aiheeseen, jylissyt
ja koristellut, osoittanut vastakkaiset näkökulmat, hakenut esimerkit ja
esittänyt todisteet, viimeksi mainittu taas sikarin sammuessa saattaa huomata
suunsa jääneen vapaaksi ja viedä pelin muutamalla oivasti valitulla sanalla,
jotka ovat yhteenvetona lopullisia eivätkä jätä kenellekään epäselväksi, kuka
todellisuudessa hallitsee käsillä olleen aiheen.
Kirjallisuudessa on
puheliaista väkeä, jota ei toivoisikaan toisenlaiseksi. He ovat puhemyllyjä
hyvässä mielessä, vaikka heille ei juolahda mieleen sanoa kolmella sanalla
asiaa, johon voi käyttää viisitoista, kun nekin ovat heillä ilmaisevia. Huonot
kirjoittajat eivät tunnu koskaan puheliailta sanan varsinaisessa merkityksessä;
tosin he eivät vaikuta vähäsanaisiltakaan. Sanovat he asian kolmella tai
viidellätoista sanalla, teho on sama, kun sata prosenttia sanoista on turhia.
Laveasanaisimmat hyvät kirjoittajat ovat omien havaintojeni mukaan apostoli
Paavali, Cremonan piispa Liutprand, nimeltä tuntematon keskiaikainen Irlannin
historian kirjoittaja, joka käsitteli kuningas Brian Borthumban sotaa
viikinkien kanssa sekä (tosin eri tavalla kuin muut) Englannin kuninkaan Kaarle
II meriministeriön päiväkirjaa pitänyt sihteeri, herra Samuel Pepys Nämä kaikki
käyttävät objektiivisesti paljon enemmän sanoja kuin olisi ollut tarpeen, mutta
heitä ei tule mieleen vetää asiasta oikeuteen. Paavali tietenkin on oma
itsensä, mutta muilta osin mainitut kirjoittajat ovat hyökyinä virtaavine sanoineenkin
hyvin rakastettavia tuttavuuksia, keikailemattomia ja ongelmitta nautittavia.
Heidän kohinansa ei lumpeuta korvia; heitä lukiessa nauraa mielihyvästä mutta
ei koskaan pitkästy.
Mutta vähäsanaiset ovat
kuitenkin parempia. He tekevät mahtavan vaikutuksen hiljaa, rauhallisesti,
eleettömästi. Heidän sanansa muistaa. Kun äsken kirjoitin mielihyvän naurusta,
mieleeni tuli toisenlainen nauru, Islannin muinaisuuden nauru, joka ei ole
ystävällistä ja joka esiintyy Viga-Glumin saagassa eräässä kohdassa. Se on
ikimuistoinen siksi, että sekä sisäinen että ulkoinen ilmennetään niin vähin
sanoin. Glum on kieleltään kankea, aseistamaton ja lisäksi nuori joutuessaan
sanaharkkaan naapureiden kanssa karannutta karjaa koskeneessa asiassa.
’Nyt Glum kääntyi kotiin
ja nauru iski häneen. Siinä kävi niin, että hänen kasvonsa muuttuivat
valkoisiksi ja hänen silmistään valui kyyneleitä kuurona kuin rakeita. Hänelle
tapahtui tätä monesti myöhemminkin, kun hänellä oli mielessään verenvuodatus.’
= = =
Vanhat islantilaiset
suosivat aina vähiä sanoja. Heillä oli kai sekä kirjallisuudessa että elämässä erikoinen
tapa suhtautua sankareiden viimeisiin sanoihin; kuoliniskun saatuaan he
tahtoivat esittää jonkin ajatuksen tai mietteen, joka saattoi olla luonteeltaan
outokin, mutta aina rauhallinen ja niukka. ”Jäin kolmen jalan päähän”, sanoi
Thorolf Kvällulfsson samalla hetkellä kun sai lävitseen keihään ja miekan ja
kaatui suulleen kuningas Harald Kaunotukan jalkoihin. ”Kuningas on ruokkinut
meidät hyvin; sydänjuuret ovat lihavat”, oli Thormod Kolbrunarskaldin viimeinen
lause Stiklastadin taistelun jälkeen, kun hän kuoli katkenneeseen nuoleen
vetäistyään sen rinnastaan niin että perässä tuli punaisia ja valkoisia
riekaleita. Grette Väkevän veli Atle seisoo rauhassa rapullaan katselemassa vainioitaan
ja ilmoja, kun talon nurkan takaa ratsastaa mies, joka linkoaa hyvin tähdätyn
heittokeihään. ”Nämä leveäkärkiset ovat nykyisin kovin tavallisia”, Atle sanoo
ja kaatuu kuolleena maahan. ”Taistellaan vielä vähän, niin meistä jää enemmän
kertomista”, sanoo puolikasvuinen poika toiselle Sturlungan saagassa, kun
voimat alkavat ehtyä ja tappio on varma. ”Nyt ovat suruni raskaat kuin lyijy”, lainaa
toinen laulua, kun häntä viedään taistelun hävinneenä teloitettavaksi.
Shakespeare ei voinut
tuntea muinaispohjoismaista perinnettä kirjoittaessaan ”Hamletin”: siksi asia
on todettava sattumaksi tai hänen omaksi oivalluksekseen näyttämöhahmon
luonteesta, kun hän antoi sankarigalleriaan ottamansa Pohjolan muinaisuuden
ruhtinaan siirtyä ajasta lausumalla lakonismeista kuuluisimman – ”loppu on
hiljaisuutta”.
”Vikingabalken” toteaa,
ettei kolme kyynärää pitkä miekka ole liian lyhyt sellaiselle, joka etenee
riittävän lähelle vihollista. Tegnér on kenties saanut tämän Spartasta,
lakonismien kotimaasta, koska Plutarkhos esittää juuri saman esimerkkinä spartalaisten
kekseliäästä kielenkäytöstä. Ateenassa vieraillut spartalainen näki siellä
miekannielijän; kun tämä oli työntänyt erilaisia miekkoja – thessalialaisen,
ateenalaisen ja megairalaisen – kokonaan tai osittain näkymättömiin kurkustaan,
hän nieli loppunumeronaan spartalaisen miekan väistörautaan saakka.
Ateenalaiset pilailivat nyt miekan lyhyydestä, johon Spartan mies vastasi: ”Meille
ja vihollisillemme ne ovat riittävän pitkiä.”
Toinen spartalainen
kutsuttiin samassa kaupungissa kuuntelemaan maineikasta taiteilijaa, joka osasi
jäljitellä hämmästyttävän todenmukaisesti satakielen laulua, mutta kieltäytyi ja
sanoi ”Olen kuullut satakielen laulavan”, joka oli pätevä vastaus kaikelle naiiville
taiteelle.
Ateenalainen sotapäällikkö Fokion oli vanha ja viisas ja hallitsi
myös lakonismin taidon. Demosthenes yllytti puheessaan sotaan Makedoniaa
vastaan, mutta Fokion sanoi ajatusta naurettavaksi tietäen nyt viinistä vimmaa
ammentaneen kansankokouksen osanottajien arkuuden omasta nahastaan tositilanteessa.
”Varo itseäsi, Fokion”, Demosthenes sanoi. ”Ateenalaiset lyövät sinut
kuoliaaksi, jos tulevat raivoihinsa.” Ja sinut”, vastasi Fokion, ”jos tulevat järkiinsä.” = = =
Nyt en muista keneltä - enkä osaa kertoa asioita pitkästi, puhumattakaan että osaisin sanoa sanottavani lyhyesti - Puolan kuninkaalta kysyttiin hänen kuolinvuoteellaan että mitkä hänen viimeiset sanansa alamaisilleen olisivat. (En muista edes mistä vuosisadasta oli kyse... mutta senaikainen Sejm Puolassa oli miehitetty niin, että jokaisella edustajalla - oliko niitä nyt peräti 300 (?), oli veto-oikeus. Eli asioista ei koskaan päästy yksimielisyyteen.) No, tapana oli kumminkin että hallitsijalta kysyttiin hänen "viimeiset sanansa", ne sitten säilöttäisiin Kansakunnan muistiin, ikään kuin testamenttina. Tämä kuningas sanoi: "Miksi minun pitäisi sanoa nyt jotain mitä te kuoltuani ette kumminkaan arvostaisi? Eihän teistä kukaan ole koskaan kuunnellut minua eläessänikään?"
VastaaPoistaIhan hyvät loppusanat. Siinä kuin "Mehr Licht!".
Frans G. Bengtsson halusi kirjoittaa viihdyttävän kirjan, jota lukija ei heti viskaa seinään. Ei viskaakaan, minäkin olen lukenut Röde Ormin kaksi kertaa. Hauska se on, kirjoitettu vähän vanhojen saagojen tyyliin, ja seikkailutkin vievät mukanaan. Se on valittu useaan otteeseen 1900-luvun merkittävimpien tai suosituimpien ruotsalaisten kirjojen joukkoon samoin kuin Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin tarinakin.
VastaaPoistaEG
Vähän tarkennusta: Selma-tädin esikoinen, romanttinen Gösta Berlings saga, taru, on kirjoitettu 1800-luvun puolella, mutta se olikin valittu kaikkien aikojen parhaimmistoon, valitsijoina muistaakseni kirjastojen käyttäjät, eivät kriitikot.
PoistaEG
Niin kuin tavallista, en muista varmasti, olenko lukenut Orm Punaisen. Muistelen kuitenkin, että se oli Orm, jolle ennustettiin maailmanlopun olevan tulossa ja sen vuoksi olisi enää turha ponnistella minkään tulevan eteen. Orm kuitenkin totesi naisten olevan taas kantavia ja kaiken muunkin aivan entisellään, hän varmuuden vuoksi päätti, että kylän ohrapellot kylvetään.
PoistaJos tarina on siellä kerrottu, olen lukenut kirjan.
Maailmanlopun ennustajista ei ole senkään jälkeen ollut pulaa.
PT.
Joskus mietin Zebin Immigrant Song -stygen sisältöä - kuinka vahva imaginaatio siinä on, kuva islantilaisviikinkien rantautuessa Skotlantiin. Nyt mietin sen lyrikkaa edellä kuvatun valossa - katurockarien kynästä. näet biisiensä tavallisimpia aihepiirejä sydänsurut & nussimisen ylistystä, jotain okkulttista huuhailua, ehkä.
VastaaPoistamutta tuo yksi aivan muuta- kulttuurishokki kohdemaassa.
Yksi Kemppisen blogin mukavista bonuksista on kaikkien itselleen outojen viittausten (ja "name droppingienkin") selvittäminen. Hakukone löysi nopeasti Irlannin kuninkaan Brianin, mutta taitaa jäädä ikuisiksi ajoiksi avoimeksi mistä tuo "Borthumba" Kemppisen (tai Bengtssonin) tekstiin tulla tupsahti.
VastaaPoista"G." muuten osoittautui suureksi pettymykseni "Gunnariksi" eli sen taakse ei kätkeytynytkään jotain kantajalleen aikanaan kiusallista mutta nykyiselle lukijalle juhlavan vanhahtavaa tai muuten herkullista etunimeä.
PS Anonyymin kommentoijan "Zeb" on englantilainen bluespohjaista "raskasta" heavy rockia soittanut yhtye Led Zeppelin jonka aktiivisimmat ja luovimmat vuodet olivat 1969-1975. Senkin jälkeen siitä kasvoi kai Beatlesin ja Rolling Stonesin ohella eniten levyjä myynyt ja stadioneita ja areenoita loppuunmyynyt yhtye, jonka musiikin ystävät jaksavat analysoida sen lopultakin melko vaatimattoman tasoisia sanoituksia ja musiikkikappaleita.
No ei se Led Zeppelinin soitanta nyt sentääm niin kovin huonoa ollut... :-)
PoistaEi, vaikka Kemppisen blogin kommenttiosasto ei ehkä ole oikea paikka keskustella aiheesta:-)
PoistaItse olen kuullut ja kuunnellut levyjä siitä saakka kun isosiskoni silloinen poikaystävä taisi olla yhtä kiinnostunut isäni äänentoistolaitteista ja siitä ettei talossa ollut iltapäivisin ketään sanomassa ettei saa huudattaa stereoita niin kovalla.
Tarkoitin lyhyesti että se mikä yhtyeen musiikissa oli uutta ja mielenkiintoista ja vangitsevaakin piili ja piilee yhä muualla kuin sanoituksissa tai kappaleissa, joiden analysointia siis pidän varsin tyhjänpäiväisenä puuhana.
Gunnar kysyi:
VastaaPoista- Essunkka sää sairastama o ruvennu?
Hjalmar siihen:
- Eemmää..
- Ei sunkka sul mittä vaikeutt o?
- Nähääj, mutt mitä mää niil eläkerahoil keksisi?
- Aij, noo.. Kyl maar snää töilt joudat see miettimä?
- Kyll maar.
En pysty yhtään samaistumaan noihin viikinkeihin.
VastaaPoistaUgh, Olen puhunut.
Meillä joku oli vienyt "The Shorter Pepysin", 1028 sivua, yläkerran vessaan, jota harvoin käytetään, lähinnä vieraat, (oli päässyt sivulle 2), ja sinne se oli unohtunut, mutta nyt toin sen raukan alas. Monella tavoin hyödyllinen tämä blogi! Pepysiä voi mainiosti lukea palan silloin, toisen tällöin, kun siinä on lyhyitä päiväkirjamerkintöjä, ja sitten voi mainiosti unohtaa koko jutun vaikka muutamaksi vuodeksi. - Mutta nyt tuli jo liikaa sanoja!
VastaaPoistaEG
Samuel Pepys, Samuel Pepys, unohtumatonta tekstiä..
VastaaPoistaNämäpäs olivat mainioita lohkaisuja. Tykkäsin satakielikaskusta erityisesti. Ja Fokionin kuittauksesta Demostheneelle.
VastaaPoista