Juha Hurme piti
juhlapuheen. Aihe oli Turun kaupungissa koetut ongelmat vikuroivien urkureiden
ja omintakeisesti säädeltyjen urkujen johdosta. Tausta oli Isonvihan tapahtumien
keskellä 1700-alussa, kunnes päädyttiin 1800-lukuun.
Hurme on mielestäni
esseenovellin kirjoittajista paras. ”Nyljetyt ajatukset” miellytti aivan
tavattomasti. Miellytti se muitakin. Hyvin kirjallisuusviritteinen avovenesoutu
Kustavin luota Vaasan pohjoispuolelle. Soutaessa rantaviivaa myötäillen
tapahtuu ja myös nousee mieleen monenlaisia ajatuksia.
Toissa vuonna minulla
olisi ollut mahdollisuus kävellä mukaan katsomaan Hurmeen näytelmää
Ravadaskönkäälle. Lemmenjokea Karigasniemen tieltä pääsee jonkin matkaan
moottoriveneellä, eikä sitten jää käveltävää osittain hankalassa maastossa kuin
20 kilometriä. Parempaa paikkaa näytelmälle voi tuskin kuvitella.
En ehtinyt ehdottaa
hänelle esimerkkiä Canterburyn tarinoista. Sellainen näytelmä, että näyttelijät
ja katsojat vaeltaisivat yhdessä esimerkiksi 500 kilometriä ja kertoisivat toisilleen
asioita. Joku voisi mielellään olla vaikka kinkkupaperista käärittyyn
haarniskaan sonnustautunut ritari ja joku toinen mylläri ja joku kolmas
huorahtava leskirouva.
Olen kai sanonut
ennenkin, ettei pidä olla raukkis ja lukea Chauceria nykykielelle ”käännettynä”.
Ihan hyvin voi opetella ensin anglosaksia niin että pääsee käsiksi Euroopan
parhaisiin runoihin, ja jatkaa siitä keskienglantiin. Kyllä siitä selviää.
Hauskaa että minulla on
kokematta ”Hullu”, Hurmeen teos suljetulle osastolle mielisairaalaan
joutumisesta. Se kuulemma perustuu alkuperäiskäsikirjoitukseen, josta ohjaaja
poisti 95 prosenttia ja kirjoitti sitten itse jonkin verran lisää. Taustalla ovat
Hurmeen kertoman mukaan omat kokemukset.
Tuomari Nurmio soitti ja
lauloi, molempia paremmin kuin koskaan ennen. Juttelimme finanssioikeuden
tentistä ja muistelimme edesmenneitä yhteisiä ystäviä.
Etsin katseellani J.-P.
Sarastetta, joka oli kuitenkin liuennut johonkin. Olisin maininnut, että kun
Hurme kertoi poliittisen tahon suuttumuksesta saksalaisiin muusikkoihin ja etenkin
urkureihin, jotka panevat kaikenlaisia krumeluureja sekaan, juuri tästä samasta
asiasta joutui aikoinaan tappelemaan raatiherrojen kanssa J.S. Bach.
Kaiken kukkuraksi Bach
sävelsi esimerkin saksalaisten muusikkojen turmiolliseksi luullusta
vaikutuksesta Ruotsin musiikkiin. Muuan hänen ihastuttavimmista kappaleistaan
on nimeltään Kapriisi rakkaan veljen pitkän matkan johdosta, Capprioccio sopra
la lontanza del suo fratello diletissimo BWV 992. Se löytyy Spotifystä. Jos
haku vikuroi, aina voi kokeilla englanninkielistä nimeä Capriccio on the
departure of a beloved brother .
Aivan ihastuttava on
viimeinen osa, jäljittelyfuuga postitorven teemasta, joka vähä vähältä katoaa
kohti pohjoista ilmansuuntaa. Suosittelen pianolla soitettua versiota, vaikka
cembalo saattaisi olla alkuperäisempi. Mutta en jaksa pitää lukua klaveerin ja
näppäilysoittimien välillä. Ja kitarallakin tämä on levytetty, eli Hande
Nurmiolle vain tiedoksi…
Tilanne oli se, että
Johan Sebastian Bachin veli lähti soittajaksi Kaarle XII:n hoviin Tukholmaan.
Missä määrin siellä todella soitettiin, se jää hiukan arvailujen varaan, koska
kuninkaalla itsellään oli muita menoja, milloin Pultavassa, milloin missäkin.
Mutta orkesteri piti olla.
Tällä viikolla asiana
ollut Frans G. Bengtson julkaisi myös laajan kirjan Kaarle XII:n elämästä.
Toisin kuin monet aikalaisena ja kaikki nykyaikaiset tutkijat Bengtson
suhtautui Kaarleen hyvin suopeasti, kohdittain ihaillen.
En ihmettele. Lainaukset
karoliinin kielenkäytöstä järisyttävät. Kerran kenraalit yrittivät tulla
haukkumaan jotain joukkoihin kuuluvaa upseeria. Kaarle vastasi ”Ni hafva
misstagit Eder. Vi känna
honom. Det är en bra karl.” Olette
erehtyneet. Me tunnemme hänet. Hän on hyvä mies.
Maailma on pohjoinen
paikka. Eilisen illan ihanuudessa ei äkkiä muistanut, millaista täälläkin voi
kesken kaiken olla. René Descartes kertoi, millaista oli Tukholman linnassa,
siis siinä joka tuhoutui tulipalossa Kaarlen aikaan.
Hän oli ottanut
tehtäväkseen varmaan kunnon korvausta vastaan opettaa kuningatar Kristiinalle
hyödyllisiä asioita.
Ja niin sitten noustiin
talviöisin viimeistään kello viisi aamulla harjoittelemassa geometriaa. Mieleen
saattoi tulla, tekeekö kokkipoika tulet, ja mitä hyötyä siitäkin on, kun
tulisijasta oli suora hormi katolle, harakoiden iloksi.
Kiitos mukavasta ja kiintoisasta kirjoituksesta. Apuanne pyydän seuraavassa: jossain jutussanne kerroitte sivustosta ? Finp....fi, jossa on koottuna kirjallisuutta luettavaksi netissä. Muistilappuni siitä katosi ja nyt en löydä lähdettä, jossa tieto oli. Terv raita.jouko@gmail.com
VastaaPoistaOlisipa minullakin vielä "Hullu" lukematta! Hurme on niin vilpitön ja viisas, itsenäinen ajattelija, lisäksi hauska, ja hänellä on tietoa ja kieli ilmaista ajatuksensa niin että lukija nauttii. Ei taida nyt ehtiä kirjoittaa, kun on niin työllistetty teatterin puolella. Ylen sivuilla on kuitenkin kuunneltavissa tai luettavissa hänen juttujaan, viimeisenä "Puhe valmistuville". Harmi, että unohdin lukea sen pojanpojalle, mutta tilaisuuksia tulee vielä!
VastaaPoistaMutta että "näyttelijät ja katsojat vaeltaisivat yhdessä esimerkiksi 500 kilometriä" - Hurmeelta se sujuisi pitkinkin päiväetapein, hän on sellainen nykypäivän Elias Lönnrot, joka rakastaa luonnossa liikkumista ja jonka kunto kestäisi. Lönnrot pisteli Kajaanissakin päivittäin 12 kilometriä apostolin kyydillä talostaan maalta kaupunkiasunnolle ja takaisin. Tunnissa. Aamulla hän ensin uudisti Kalevalaa kotonaan neljästä kahdeksaan, sitten kaupungissa yhdeksästä lähtien kuusi tuntia sanakirjatyötä ja illaksi taas maalle Kalevalan pariin. Siihen aikaan se ei kai ollut mitään tavatonta, sellainen kävely, tarkoitan.
Runeberg oli ihmetellyt, että "suomalaisista juurista" oli kasvanut niin viisas mies. Onneksi ei niitä juuria enää tarvitse ihmetellä. Tai miten on uussuomalaisten kohdalla?
EG
Ruotsinkielinen sitaatti näyttää oudolta. Oikeampaa vanhaa ruotsia olisi I haven, mutta esimerkiksi SAOB tietää kertoa, että koska verbin persoonataivutus alkoi kalveta, käytettiin jo varhain muotoja sekaisin. Niinpä monikon toisessa persoonassa verbistä oli milloin yksiköllinen, milloin monikon ensimmäisen ja milloin monikon toisen persoonan muoto.
VastaaPoistaPersoonapronomini ni kehittyi melko myöhään (SAOB:n ensimmäinen maininta on 1660-luvulta) niin, että sanajärjestyksestä haven I verbin persoonapäätteen n tarttui persoonapronominiin.
Lemmenjokea Karigasniemen tieltä...?? Varsin suurpiirteistä!
VastaaPoistaCappriccio.
VastaaPoistaLontananza
Kemppinen tekee kiireessä ja epähuomiossa kirjoitusvirheitä niin kuin me muutkin, mutta ihmeen kiva niitä on silti osoitella etenkin silloin kun ne sattuvat osumaan vieraskieliseen tekstiin!
PS Minusta(kin?) nämä Bachin pienet kappaleet ovat niitä suurimpia. Tai voi olla etteivät musiikilliset hahmotuskykyni riitä - tai viedäänhän ne nytkin aivan äärirajoille saakka ja juuri sopivasti ylikin!
Nurmio on kyllä omaa luokkaansa. Musiikkia pettämättömällä tyylitajulla. Hänen elämänkertansa, se tiiliskiven paksuinen raamattu, on lisäksi paras suomalaisesta muusikosta koskaan kirjoitettu elämänkerta. Teoksen aloitus on tavallaan kovin korni, suunnilleen maailmansynnystä alkava selitys, mutta sekin sopii hänen kokonaiskuvaansa. On se niin hyvä.
VastaaPoistaKirjan kannessa on isolla Dumari, varmaanki siks ku se on sen kirjan nimi, aika fiksusti mun mielestä.
PoistaSuomessa ei juuri koskaan oikein: Johann Sebastian Bach, ei ruotsinkielinen Juuhan. Antti Tuuri kirjoittaa Johan Wilhelm von Goethestä, hänkään ei ollut ruotsalainen. Yksi sadasta kriitikosta kirjoittaa oikein Hermann Hesse. (Yksi viidestäkymmenestä Meursault, ei Mersault.) Tämä saksan ja ruotsin erosta.
VastaaPoistaHuomio on varmasti oikea (ja minäkin luulen kuuluvani niihin jotka ainakin joskus unohtavat sen toisen ännän), mutta eihän tähän ole vähäisessäkään määrin syynä ruotsin vaikutus (vaikka "juuhaninkin"olen vanhempien ihisten suusta joskus kuullut)!
PoistaGooglaamalla eri kielisiltä sivuilta löydät aivan varmasti riittävästi esimerkkejä väärin kirjoitetusta etunimestä kummankin kohdalta.
Bach ja Goethe eivät enää pahastune, mutta tuntuu pahalta, jos oma nimi kirjoitetaan tai äännetään väärin. Kaksikielisessä perheessä piti olla tarkkana lapsille nimiä mietittäessä, ettei sanapaino tai vokaalien ääntäminen vaihdu kielestä toiseen. Miniä sanoi olleensa kauhistunut, kun ensimmäisen kerran kuuli nimensä "ruotsiksi" (ju´hanna), sanoi ajatelleensa että minäkö se olen?
PoistaIkänsä punakynää pyöritelleenä kyllä reagoi kirjojen painovirheisiin ihan liian kanssa, laskee että olikos tämä jo viides, mutta nyt vanhempana olen huomannut, että nimien kohdalla tulee joskus itselle epävarmuutta kirjoittaessa. Aika turha vaatia, että tällaisessa joka päivä ilmestyvässä pitkässä blogissa ei olisi yhtään kirjoitusvirhettä. Sinänsä ihme, että sellainen
blogi aina vain ilmestyy, suoraan jostain kirjoittajan aivolokeroista.
EG