Täsmäkirjallisuus

Tekstiviestit ja Twitter sekä itse asiassa Facebook ja sen nuoret paremmaksi panijat käyttävät keinoja, jotka viimeisteltiin jokseenkin tarkkaan 100 vuotta sitten noin 2 500 vuotta vanhojen mallien avulla.

Malli on runous, toisin sanoen täsmäpropaganda.

Kirjoihin tai lehtiin painetun runouden syrjäytti noin 50 vuotta sitten laulettu runo. Vaivihkaa Nobelinsa nyt hakenut Bob Dylan on aikamme merkittävin lyyrikko. Hän on mestari kirjoittamaan tekstiä, jolla ei ole sisältöä.

Tuon viimeksi mainitun voi tulkita myös oikein. En ole Dylanin ihailija, vaikka tunnustan hänen suuruutensa. Painettu runous on sangen usein kallistunut kohti mietteitä ja painottanut ajatuksia ja oivalluksia. Dylanin tyyppinen ja samaa juurta oleva poprock on selkeästi tunnetalouden puolella. Se puhuttelee tunteita ja saa suosionsa siitä.

Hahmotelma on karkea. Dylan itse ja esimerkiksi Leonard Cohen tai Johnny Cash osaavat myös julistaa eli tässä tapauksessa esittää vaihtoehtoisia tapoja nähdä maailma.

Nykyviestien lyhyys ei johdu teknisistä rajoituksista. Erilaisissa naamakirjoissa on mahdollisuus kirjoittaa pidempään. Kuvia voi lähettää nippukaupalla. Näin ei kuitenkaan menetellä.

Se selitys, että ihmiskunta on rappeutunut niin ettei enää jaksettaisi lukea mitään vähänkään pidempää eikä varsinkaan ajatusta vaativaa, on väärä.

Edellisen kerran, 1600-luvulla, suoraan tunteeseen vetoava runous oli valta-asemassa. Käytännössä kaikki edelleen tuntemamme runoilijat – tarkoitan Saksan ja Pohjoismaiden aluetta – kirjoittivat virsiä tuttuihin tai uusiin sävelmiin. Eivätkä ne olleet lyhyitä tekstejä eikä niihin sisältynyt uusia uutisia. Kaikkein suosituinta oli piehtaroida Jeesuksen veressä eli kuvata kärsimystä. Jos osaa turhan hyvin saksaa, esimerkiksi Johannes-passion teksti tuntuu kohdin sen verran hurjalta, että menneen aikakauden maku alkaa arveluttaa.

Etenkin Englannista lähtenyt modernismi alkoi ensin karsia runoista sanoja ja sitten tunneilmauksia. Toisin sanoen nesteet, hauteet ja puurokääreet alkoivat vaihtua kiteiksi.

Kevyeksi ja siis huonommaksi leimattu teksti iski heti takaisin. Syvän tunteellinen teksti nousi kohisten. Saksalainen schlageri, josta suomentamalla saatiin sana ”iskelmä” antoi ehkä odottaa kultakukintoaan 1930-luvulle, mutta esimerkiksi kaiken jazzin ja tuntemamme kaltaisen rytmimusiikin kantaisä blues suosi laulettuna suuren haikeuden osoituksia.

Suomalaisen laulelman jatkuvasti toisteltu mollivoittoisuus ei taida olla suomalaista. Meillä vain suosioon nousi slaavilainen, etenkin venäläinen romanssi molliseksteineen ja raskasmielisine tunnelmineen.

Kaunis on luoksesi kaipuu. Elämää juoksuhaudoissa - -

Täsmämainonta on tunnettu iät ajat. Jos hankkeena on esimerkiksi nakkikioskin pitäminen, mainonnassa olisi tavoitettava paikkakunnan humalaiset. Se pahvilaatta, jollaisia tuodaan olutlasin alle, on oikeastaan tarpeeton. Pöytä on joka tapauksessa pyyhittävä, jolloin ne laput lentävät roskiin. Kysymyksessä on mainos: kitatkaa lisää tätä kaljaa.

Menneisyyden pilalehdessä tottumaton asiakas sopersi tarjoilijalle, että älkää tuoko seuraavan lasin kanssa enää sitä keksiä, kun ne ovat niin kuiviakin, ettei tahdo saada millään niellyksi.

Sanomalehti kertoi amerikkalaisten presidentinvaaleista täsmätarinan, jonka mukaan tietyn haitilaisryhmän äänet saattoivat toimia vaa’ankielenä. Väite että Hillary on kavaltanut lastensairaalan rahat oli niin kuohuttava, että se vaikutti äänestäjiin, vaikkei ollutkaan totta. Äänestäjät olivat suurelta osin samoja ihmisiä, jotka pitivät irvissä hampain kiinni tekstiilitehtaiden erittäin huonoista palkoista myös maanjäristyksen jälkeen, vaikka omistivat juuri tekstiilitehtaita eli olivat pitämässä palkkoja huonoina.

Tuo ”apu ei löydä perille, koska herrat sen varastavat” on aina tehokas väite ja myös siitä mainio, että sen todenperäisyyden selvittäminen on usein huomattavan vaikeaa.

Tätä miettiessäni aloin epäillä omia ennakkoluulojani. Pysyttelen sosiaalisen median ulkopuolella lähinnä siksi, että tässä blogissa riittää työtä. Nytkin kello on ties mitä. Päivä meni mieluisissa keskusteluissa asioista, jotka eivät edes olleet tyhjänpäiväisiä.

Mutta asetan itselleni kysymyksen, miten ”julkaiseminen” ja ”kappaleen levittäminen yleisön keskuuteen” on tulkittava twiiteissä. Luulen että niitä pidetään maksuttomina ja ettei järjestelmä edes sallisi maksujen keräämistä. En ole mukana Twitterissä, mutta nyt kysyn itselleni, eikö olisi mahdollista perustaa palveleva puhelin. Runo päivässä. Tekijänoikeutta loukaten eli siis lupia kysymättä.

Sanoisin että jos vastaanottajien joukko pysyisi pienenä, muutamina kymmeninä, tekijöillä ja edunvalvontajärjestöillä ei olisi nokan koputtamista.

Mutta entä jos seuraajia olisikin tuhansia? Se saattaisi merkitä linnareissua.

Jätän ajatuksen pohdittavakseni. Kirjastoissa on lukupiirejä ja myös runopiirejä. Mitä tapahtuisi, jos runon saisi tekstiviestin ja mahdollisen – joskus hyvinkin tarpeellisen – selityksen blogissa.

Ennen kirjoitettiin horjuvalla käsialalla vihkoihin iskelmien sanoja. Armeijassa piti olla sotilasmuistio. Yksi ja toinen kopioi mm. minulta 30-vuotisen sodan marssin ja kirjoitin itse pari burleskia. Mutta siellä oli aikaa ja ikää.

Kysyn, miltä näyttäisi ”Suomalaisen runouden kauneimmat” tekstiviesteinä?

Päivän tunnussana etenkin julkisilla kulkuneuvoilla liikkuville.

Ehkä joku kommentoisi. Minulla näyttää olevan 179 sivua suomalaisia runoja, koska yleensä opin runon ulkoa kirjoittamalla sen. Ja sitten on tiedosto, jonka nimi on ”Sopimattomia lauluja”.