Sivun näyttöjä yhteensä

17. huhtikuuta 2017

Nesbø ja nälkä


En ole haeskellut arvosteluja Nesbøn uusimmasta kirjasta, jonka nimi on siis ”Jano”, eikä niitä ole sattunut silmiini. Arvaan että kirjaa kiitellään, kai laimeasti. Joku voi sanoa, että aihepiiri eli vampyyri-murhaaja, joka imee uhreistaan veren, on pelottava. Joku voi sanoa, että ajatus on luotaan työntävä ja lisäksi käytännössä mahdoton.

Kuvittelemani arvostelu toteaa, että pääasia kun on pääsiäiseksi jännittävää luettavaa kevään tuivertaessa tunturissa.

Ajattelin kirjoittaa tästä tuoreeltaan ja panna otsikoksi jotain kuten ”Nesbøn huonoin kirja” tai ”Menestys tekee sokeaksi” tai muuta mahdollisimman halventavaa.

Pari päivää mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä on ylivoimaisesti Nesbøn paras kirja, jolle kuuluu keskeinen asema 2000-luvun romaanikirjallisuudessa. Se on myös huojentava. Kirjojen heikko kysyntä osoittaa, että aikaisemmin olemassa ollut ”lukeva yleisö” haluaa nyt jotain muuta. Tavallinen arvaus on verkkoviihde.

Murhanhimoinen viihde kuitenkin menestyy, ja Nesbøn ohella on joukko skandinaaveja, joiden teoksia käännetään ahkerasti useille kielille. Jopa television sarjat viittaavat siihen, että Pohjoismaat ovat tulleet muotiin.

Suomessa tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita on Ilkka Remes, joka kirjoittaa suoraan sinulle.

Nesbøn kirjan nimi on outo ja ikään kuin kaukaa haettu. Näyttäisi että se on suora viittaus Knut Hamsunin romaaniin ”Nälkä”. Sen ilmestyessä 1890 Oslon nimi oli vielä Kristiania. Jo ensimmäinen lause sanoo, että tuo kaupunki jättää merkkinsä.

Jos lukija kaihtaa juonen paljastuksia, hänen on syytä jättää lukematta tämä ja saman tien puheena oleva kirja. Itse asiassa hän voisi lopettaa lukemisen kokonaan ja ryhtyä sen sijaan remuamaan esimerkiksi keskusteluryhmissä huonosti valituilla ilkeilyillä, potkimaan rampoja, varastamaan lapsilta ja ahdistelemaan vanhuksia.

Muistan pojan, jolla oli hinku liottaa trasselia bensiinissä ja polttaa pikkulintuja pesiinsä ja pönttöihinsä. Hän odotti suosionosoituksia mutta hänen kävi itsensä huonosti.

Nesbøn romaani tuottaa lukijalle tyydytystä myös sillä, että pääroistoksi paljastuu lopulta tiedemies, joka ehtii jopa räyhätä, revolveri kädessä tosin, että tieteen edistymisen rinnalla muutama tapettu ihminen sinne tai tänne on pieni asia. Tieteen edistymisellä hän tarkoittaa, kuten tapana on, omaa edistymistään ja mainetta.

Nesbøn pysyvä teema on esittää henkilöitä, joita piinaa aiheellinen häpeä. Tuskin monikaan ihmettelee, että tuossa maailmassa häpeämättömillä saalistajilla on hyvät apajat.

Tuo maailma muistuttaa kovasti tämän hetken Norjaa, joka puolestaan muistuttaa muuta ”edistynyttä” maailmaa.

Olisiko tämä kirjoittaja lähtenyt liikkeelle parodia mielessään? Ehkä ei, mutta omintakeista ei ole yhdistää kovasta alkoholismista ja pirstoutuneesta perheestä kärsivään poliisiin osaksi epämiellyttäviä ja kyvyttömiä poliiseja ja täysin sekapäisiä päällikköjä ja näiden niskassa temmeltäviä ministereitä.

Sankarin nimi on Harry Hole, ja hahmo on rakennettu niin, ettei henkilöstä ole helppo pitää. Silloinkin kun kulmikas toimintatapa osoittautuu tapahtumien myötä perustelluksi, tässäkin murhan selvittäjä muistuttaa murhamiestä.

Tuo kirjallinen tapa taisi syntyä jo 1800-luvulla. Ensimmäiset murhamysteerien kirjoittajat olivat itse kummallisia, häiriintyneitä ihmisiä. Niin saattavat olla nykyisetkin.

Puoli vuosisataa tai sata vuotta on tiedetty, että ennen vilpittömästi viihteeksi tarkoitettujen poliisitarinoiden suuruuden aikaa kaikista kirjailijoista Dostojevski osoitti suurinta kiinnostusta ja asiantuntemusta rikosjuttuihin. Kuka murhasi isä Karamazovin?

”Rikos ja rangaistus” on luultavasti ollut Nesbøn mielessä siinä kuin Hamsunin ”Nälkä”. Dostojevski tuo tuossa romaanissa nietzscheläisen sankarin ja hänelle ahdistajan, joka on virallinen syyttäjä. Venäjällä oli saatu 1864 aikaan suuri oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, jossa esimerkiksi Suomi näyttäisi jääneen jälkeen. Dostojevskilla oli laajat omat kokemukset rikollisuudesta – tosin valtiollisesta – ja rangaistuksista. Hamsun puolestaan ilmoittautui juuri Dostojevskin ihailijaksi.

En erikoisemmin pidä tämän hetken ruotsalaisista huippunimistä – Kepler, Lapidus. Ainakin välillä heitä tuntuu vetävän enemmän Norrmalmin yöpaikkojen elämä kuin ihmisten elämä. Ruotsalaisen ”sosiaalidemokraattisen” dekkarin eli Sjöwallin ja Wahlöön työn merkittävä jatkaja oli joka tapauksessa Mankell.

Mankellin teoksissa teot – rikokset – ovat välillä peräti kummallisia, mutta henkilöistä etenkin poliisit ovat miellyttävän tavallisia, myös periruotsalaisessa itsesäälin tunteessaan.

Nesbøn aiheet ovat erilaiset. Hän tulee hyvin lähelle perinteistä korkeakirjallisuutta kehittelemällä henkisiä umpikujia henkilöilleen, itselleen ja lukijoilleen.

Olisiko tämä ylitulkintaa? Moni kirjailija oikaisee selittämällä, että niin kauan kuin levikkiä riittää, on kirjoitettava rahasta ja sellaista, mitä yleisö himoitsee ostaakseen. Voi olla, että näin olisi tässäkin tapauksessa. ”Janon” juonen ja sen kehittelyn kummallisuus viittaa kyllä muualle. Sanalla ”verenimijä” on ollut pitkään kuvannollinen merkitys. Lisäksi Nesbø kiertää suurten edeltäjien eksistentiaaliseen kehään sankarillaan, joka totisesti on ulkopuolinen eli sivullinen myös murharyhmän päällikkönä. Tässä tarinassa Harry Hole on vetäytynyt poliisikorkeakoulun opettajaksi ja oppinut olemaan ihmisiksi, kunnes tilanteet alkavat yllättäen kääntyä niin hankaliksi, että niitä selvittämään tarvitaan kovien otteiden miestä.

Nesbøn tuotannon lukeneena jään pohdiskelemaan ongelmaa. Harry Hole -kirjat liittyvät toisiinsa muidenkin henkilöiden kautta. Pitäisikö ne tosiaan lukea kaikki ymmärtääkseen tätä?

Ei se olisi pahitteeksi. Esimerkiksi ”Punarinta” on mainio rikosromaani ja useassa suhteessa helpompi. Nyt Nesbø on tehnyt senkin tutun tempun, että tapahtuminen on teoksen alussa ikään kuin hapuilevaa ja kohdittain outoa. Vasta kirjan luettuaan tajuaa, että se on rakenteeltaan nuijan muotoinen. Viimeiset sata sivua kiihdyttävät ja kasaavat juonen tiukaksi paketiksi. Huipentuma lienee poliisikirjallisuudessa ainutlaatuinen, juhlallinen tohtorinväitös Oslon yliopistolla.

Väitökseen kuuluu myös kirjan opettavainen tarina, apina-ansa. Jos apina kurottaa ahtaasta aukosta kouraansa esimerkiksi appelsiinin, se ei malta irrottaa otettaan, vaikka muu vaara uhkaisi.

Ihmiset toimivat samalla tavalla. Joka kerta. Tämä kirja on hedelmä onton puun sisällä. Varoitan tarttumasta.


6 kommenttia:

  1. Minä kyllä osaan kuvitella että tulemme näkemään vielä oikeaa nälkää. Maailmanjärjestyksen pystyssä pysyminen kun ei ole itsestään selvyys nykyisten keksintöjen ja harhassa elävien valtiaiden toimesta.
    Varovasti näkee että ihmisiä kehoitetaan varautumaan "kotivaralla" Päättäjät tietävät tasan tarkkaan miten haavoittuva infaruktuurimme on.
    Vaikeampia aikoja nähneitä on vielä paljon elossa. Tämän ajan ihmiset vain on turrutettu elämään nykyisessä onnelassa. Totuus on karvasta uskoa ennen kuin kokee. Veteraani neuvoo "Tulentekovehkeitä ja puukko. Lämmintä vaatetta, Kirves, saha, onkisysteemeitä. Ruutivehkeitä jos on niin tilanne oleellisesti parempi.
    Näillä pärjää jo melko pitkälle. Jos niiko aletaan järjestätyntyneen huollon totaalikatkosta puhua.
    Tappamisen keinot, siis eläinten ja raaka-aineen hankinta ja jalostustaito on hyvä osata. Hernekeittopurkit, kuivasäilykkeet ja muu muualta hankittu kun loppuu tulee nälkä, taudit ja kuolema. Moniko osaa?

    Tuolla oli maininta Suomen sähköverkosta ja sen "hyvyydestä". Muutama tärkeämpi muuntoasema kun kyykähtää niin se on siinä. Suomen toimintakyky on koomassa muutamaksi aikaa. Tietoliikenne takkuaa ja sitämyötä muun yhteiskunnan toiminta lamaantuu.
    Keskittyminen kaupunkeihin ja riippuvuussuhteen luominen kaupunkeihin tekee yheiskunnasta myös hyvin haavoittuivaisen isompia katastrofeja vastaan. Kaikki meitä edelleiset kehittyneet kulttuurit ovat tuhoutuneet, enkä pidä tätä luomaamme oikeastaan sen kummempana kuin muitakaan edellisiä. Tietty raja kun ylitetään eli aletaan pitää itseämme/omaa toimintamallia kaikkivoipaisena kaiken edessä, ollaan jo hyvällä polulla kohti tuhoa

    Http://www.survivalisti.fi

    VastaaPoista
  2. Väkivaltarikollisuus on yleistä.Mutta suunniteltujen murhien osuus siitä, lähes olematon, ainakin pohjoismaissa. Selvitetyissä tapauksissa osoittautuu ,että niin rikoksen tekijän ,uhrin, kuin satunnaisten ohikulkioiden käytös on monesti epäloogista, ja siis vaikeata järkeilyllä selvittää. Tämä heijastuu myös rikoskirjallisuusideaan . Perinteisen dekkarin kaavamaiset rikokset ovat loogisia, mutta tilastollisesti epäuskottavia. Mutta ei reaalimaailman rikoksentekijän sielunmaailmaakaan ole onnistuttu kirjoissa kuvaamaan. Tosi tapauksissa rikoksen perimmäinen motiivi jää joskus tekijällekin hämäräksi. Viimeisen sivun luettuaan usein ajattelee, maksoiko vaivan?.

    VastaaPoista
  3. Pohjoismaisista dekkaristeista kannattaa lukea Leif G.W. Perssonia, koska kriminologian professorina hän todella tuntee rikosten tutkintaa ja rikollisten maailmaa. Kuten yhteiskuntaa laajemminkin. Erityisen suositeltava on trilogia Kesän kaipuusta hyiseen viimaan, "Toinen aika, toinen elämä", ja Putoaa vapaasti kuin unessa.

    VastaaPoista
  4. Jos nyt joku sattuisi kavahtamaan blokistin mainostamaa kirjailijaa, panen näytille pienen palan toiseksi viimeisestä kirjasta Poliisi: "Pahinta ei ole se, että täytyy lakata elämästä, isä. Vaan se, että on pakko kuolla päästäkseen eroon kaikesta paskasta. Muitakin menetelmiä pitäisi olla, vai mitä? Kivuton pako valoon yhtäkkiä laskeutuvan pimeyden sijasta. Jonkun olisi pitänyt laittaa edes ripaus opiaattia Malakov-ptaruunoihin, tehdä sama minkä tein Rufukselle, sille kapiselle piskille, antaa menolipu Euforiaan ilman paluumahdollisuutta ja toivottaa hyvää matkaa. Saaatana! Mutta kaikki, mikä tässä paskamaailmassa on hyvää, on joko saatavissa vain reseptillä, myyty louun tai hinnoiteltu niin, ihmisen täytyy myydä sielunsa saadakseen maistaa sitä. Elämä on ravintola, jossa ei ole varaa syödä. Ja kuolema lasku ruuasta, jota ei koskaan tullut pöytään. Eli kannattaa tilata kallein annos listalta, koska matka vie joka tapauksessa hautaan - voihan olla, että siitä ehtii haukata yhden palan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset lainauksesta.

      Joo ei ole minulle tarkoitettua kirjallisuutta tuo. Kuulostaa keski-ikäisen, elämäänsä pettyneen alkoholistin tilitykseltä.

      Olen päässyt keski-ikään asti nauttien hyvistä juomista iloisissa tilanteissa. Masennusviinalta olen tähän mennessä välttynyt.

      Kun olen sitä mieltä, että Ruotsia ja Norjaa parempia paikkoja maailmassa ei oikein olekaan, on maailmaan pettyneessä skandinaavissa mielestäni jotain perustavanlaatuisesti pielessä.

      Matti Yrjänä Joensuun dekkareista kyllä tykkään. Ja Nesbö kirjoittaa varsin koukuttavasti myöskin.

      Poista
  5. Näin jokin aika sitten tämän norjalaisdekkaristin Ruotsin TV:n keskusteluohjelmassa Skavlan, svt.se, ja ajattelin, että pitäisikö viimein lukea taas yksi dekkarikin. Tuosta "Janosta" oli verkkokirjastossa lukija-arviona 10 tähteä, ja kun nyt on jo kaksi suositusta, niin ehkäpä sitten se.

    Norjassa on paljon hyviä kirjailijoita, viime vuosilta uusina tuttavuuksina Per Pettersson ja Roy Jacobsen.
    EG

    VastaaPoista