Merkintä Conradista

Ensimmäisistä riveistä huomaa, että tämä kirjoittaja ei ole täysijärkinen. Esimerkiksi ”Narkissoksen neekerissä” hän kertoo paljon laveammin vastenmielisistä ihmisistä, joista ainakin kaksi on tunnottomia roistoja, kuin tavallisemmista. Hyvyyttä, henkistä sopusuhtaa, hän lähes pilkkaa.

Luokittelu, lajittelu, tulosten julistaminen on oma lajini. Yliopistolla pidin eniten tenttivastausten lukemisesta ja arvostelemisesta. Oikeastaan pidin eniten vapaamuotoisista seminaareista vain muutaman tohtorioppilaan kanssa, mutta siihen ei olisi tarvinnut virkaa eikä palkkaa. Teen sitä vieläkin joskus.

Kerran päätin lopettaa arvosanaluennot Helsingin yliopistolla ja pidin lupaukseni. Taustalla oli mutkikas tapahtumasarja. Käytännössä pakollinen kohta oli jokin harvinaisen huonomaineinen kirja tai Kemppisen luentosarja ja hyväksytty luentokuulustelu.

Se kirja oli useimpia muita hankalampi tenttiä, koska kirjassa ei ollut päätä eikä häntää. Jotkut muut kirjat olivat oikeasti hiukan vaikeita, kuten ”Saantosuoja” tai työläitä, kuten ”Tulo- ja omaisuusverolaki”.

Se luentoni jouduttiin siirtämään suureen luentosaliin, ja joulun tullen tenttivastauksia tuli 512, kaikki vähintään neljä sivua eli konseptipaperi täyteen, suttuisella käsialalla ja himmeällä lyijykynällä. Jotkut vastaukset olivat paljon pidempiä.

Joulunaika siinä meni, mutta samalla tuli tietoa siitä, miten tulevat lakimiehet ajattelevat ja mitä heihin vaikuttavat selvästi kurssikirjallisuuden ulkopuolelta esitetyt ajatukset.

Koska käsillä oli ainoa tilaisuus selvittää asiaa tuleville juristeille, olin tietysti käsitellyt lyhyesti sitäkin, että sana ”laki” sai varhain yllättäviä merkityksiä. Niillä teksteillä, joita piti aikoinaan oikein opiskellakin roomalaisena oikeutena, on edelleen merkitystä ja läpäisyvoimaa. Sanoin, että yleiskielessä ”sääli” ja ”kohtuus” ovat melkein sama asia ja että puheessa joskus vilahtava tuomarinohjeiden ”oikeus ja kohtuus” ei ole pappismiehen päähänpisto.

Tuo huomautus oli tarpeellinen siksikin, että tuomarinohjeiden kirjoittamisen jälkeen siirryttiin 1600-luvulla ehkä kaikkea aikaisempaa kohtuuttomampaan lainkäyttöön.

Ja oikeustieteellisen luennolla piti sanoa, että kanoninen oikeus oli ratkaisevan tärkeä riita-asioiden ja siten kaupankäynnin edistymiselle. Sitä ei yleensä koskaan huomata, vaikka muutoin tiedetään, että suoritushäiriöiden selvittäminen oli yllättävän kehittynyttä jo keskiajalla.

Tällä vuosikymmenellä ”konsilienssi” eli opinalojen sekoittaminen toisiinsa on tullut tavaksi ja sitten osoittautunut välttämättömäksi. Esimerkiksi uusia lääkeaineita kehitettäessä biologit, matemaatikot ja tietotekniikan tutkijat istuvat kylki kyljessä ja julkaisevat yhdessä tutkimuksia.

Kirjailijoissa on joitakin nerokkaita ihmisiä, jotka muodollisen koulutuksen puutteessakin ovat löytäneet hämmästyttäviä lainalaisuuksia. Se on puoliksi vitsi, että Dostojevski hallitsi psykoanalyysin paljon paremmin kuin sen sittemmin keksinyt Freud.

Sitä taas ei ehkä ole edes huomattu, että Joseph Conrad hallitsi mestarillisesti alan, jonka nimeksi tuli aikanaan sosiaalipsykologia, ja lisäksi oudon alueen, jota on joskus nimitetty psykohistoriaksi.

Näiden takana on teologiaa. Conrad ei tiettävästi ollut lainkaan uskonnollisesti suuntautunut, eikä paksuissakaan elämäkertateoksissa mainita, että hän olisi paneutunut etiikkaan.

Se on sääli, ettei kukaan etevä teologi ole tullut ottaneeksi mietittäväkseen ihmisen pahuuden ongelmaa viittauksin Conradiin, vaikka yksi hänen romaaniensa keskeisistä teemoista on sen kuvaaminen, miten pahuus saa erikoisen pitävän otteen nimenomaan hyvistä ihmisistä. Hän tuntuu viljelleen jatkuvasti juonenkäänteitä tai kokonaisia kertomuksia siitä, miten joku Lordi Jim tai jopa ”Pimeyden sydämen” Kurtz pyrkii hyviin päämääriin vain pettääkseen omat ihanteensa epätavallisen hurjalla tavalla.

Tai kapteeni ja perämiehet pelastavat laivan täysin mahdottomassa tilanteessa, esimerkiksi hirmumyrskyn jo kumoon kaatamana, ja saavat siitä kiitokseksi henkensä säilyttäneen miehistön ynseyttä, omistajien välinpitämättömyyttä ja sukulaisten ja tuttavien kiukkua.

Tämä on kyllä aika vanha kirjallisuuden perinne, pyhimys joka ei lainkaan tiedä tekevänsä jotain erikoista. Camus osasi tämän. Hän palasi useaan kertaan samaan ongelmaan. Ihmiset eivät koskaan anna anteeksi hyviä tekoja. Jumalat kostavat niistä.

Conrad oli ehkä kolmikielisyytensä ansiosta sellainen kuvaaja, ettei vastaava ole nähty. Jos puosu avaa komeron ja ottaa sieltä köydenpätkän, lukija saa helpolla rakon kämmenpohjaansa ja tuntee suolan syövyttämän laudan ikävän löyhkän. Conradin äidinkieli oli puola, ja jouduttuaan nuorena miehenä poliittisista syistä maanpakoon, hän oppi ranskan äidinkielen tasoisesti. Orwell väittää, että Conradin verrattoman englannin yksi salaisuus olisi se, että hän ajatteli ranskaksi ja käänsi siitä mielessään englanniksi.

Mielenkiintoisesti hänen lisäkseen poikkeuksellisen tietoisina muista, jopa uhkaavista kieliympäristöistä kehittyivät Joyce ja Kafka, Camus (Algeria) ja tietenkin Nabokov ja Becket. Mutta samaan seuraan kuuluu Aleksis Kivi, jolle ruotsin oppiminen tuotti paljon tuskaa, ja vastaavasti joukko suomenruotsalaisia. Hermann Hessen kielellinen tausta oli harvinaisen kirjava. Hän syntyi Virossa saksalaiseen vähemmistöön, mutta äiti puhui ranskaa ja vaari vaikka mitä kieltä. Ja samaan ryhmään on sijoitettava sefardim-juutalainen Elias Canetti, jolla oli oman käsityksensä mukaan viisi eri äidinkieltä.

Koska tunnen kutsumusta hyväntekeväisyyteen, olen miettinyt asiaa. En enää osaa suomentaa Conradia. Harkitsin myrskynovellia (”Typhoon”), joka on kerran suomennettu. Lause ei kulje – en tavoita kirjoittajan merellistä verenkäyntiä. Valitettavasti myös sadat purjelaivoihin liittyvät termit ja nimitykset ovat karisseet mielestä. No do.