Kommentin kimmoittamana
kiittelen itsekin Leif G.W. Perssonia, joka näkyy Suomessa jännärikirjailijana
ja on ollut tunnettu kautta Ruotsin omien ja yhdessä Jan Guilloun kanssa
tehtyjen televisio-ohjelmien ansiosta.
Muuan Perssonin keskeinen
ansio oli potkut poliisihallinnosta ja kalseat välit erään poliisijohtajan kanssa.
Kuninkaallinen
Ruotsalainen Kateus on välillä nimetty kansallisominaisuudeksi. Kun Persson
toimi vuosikymmeniä nimenomaan kriminologian professorina, nousi tietysti
ääniä, joiden mukaan virkatyöt jäivät hunningolle muiden rientojen vuoksi.
Vaikea sanoa, onko se
erityisesti ruotsalainen ominaisuus, että menestymistä pidetään
epädemokraattisena. Ruotsi ja Suomi ovat siinä mielessä samanlaisia, että naaman
pitäminen peruslukemilla ja omien toimien vähätteleminen arvioidaan hyväksi käytökseksi
etenkin silloin, kun se ei ole aitoa.
Ruotsalaiset uskovat itse
kernaasti mainosviestinsä monipuolisesti vastuullisista toimistaan ja
tavattomasta tasa-arvosta. Siksi kirpeät äänenpainot miellyttävät tietysti
etenkin naapureita.
Persson on erinomainen
poliisiromaanien kirjoittaja, jonka työn jälkeä ei heikennä edes asiantuntemus.
Silloin tällöin joutuu näet toteamaan, että erinomainen asian hallinta ei aina sisällä
sitä ymmärrystä, mikä olisi kuitenkin tarpeen lukijalle ja kaipaisi
korostamista.
Muukaan alan kokemus ei aina
auta. Kuvaus on aina tiivistys. Jännittävien tapahtumasarjojen yhteinen
ominaisuus on yksitoikkoisuus. Ennen kuin jotain odottamatonta pääsee
tapahtumaan, on odotettava loputtomasti ja sitten asiat saattavat ryöpsähtää
nopeammin kuin edes arvaisi.
Poliisi joka ponnahtaa
autosta rosvon kaulukseen, on ehkä postannut siellä kylmässä autossa niin kauan
että on aivan läkähtyä olemisen junnaamiseen ja tapahtumien vähyyteen.
Rikollisuudesta
käytännössä taas kaikki alan tuntijat saattaisivat olla samaa mieltä. Väkivaltarikollisuus
ei edellyttäisi vähäisen määränsä vuoksi ainakaan niin suurta huomiota kuin
viihde välittää. Mutta pikkupoikien lisäksi aikuiset pitävät poliisileikeistä.
Tässä ei ole ihmettelemistä.
Tuo sama koskee kaikkea arkielämää ja esimerkiksi hyvin ihmissuhteita perheen
piirissä. Niistä ei irtoa paljon.
Perssonin ehkä
vaikuttavin teos on muistelman ja romaanin välimuoto ”Gustavs grabb”. Uusinta
romaania ”Kan man dö två gånger” en ole vielä ehtinyt lukea, mutta puutos
korjautuu pian.
Muistelmasta käy ilmi,
että Persson on kuin onkin aivan sopimaton merkkimieheksi. Hän on tavallisten
ihmisten lapsi – äiti nyt oli hankala. Eikä hän ole edes käynyt hienostokoulua!
Ruotsissa demarit
nousivat lähelle valtaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eivätkä oikeastaan
ole väistyneet siitä asemasta. Heillä on ollut jokin määrä herrassosialisteja,
mutta esimerkiksi sosialismista käytännön pesäeron tehneet pääministerit Per
Albin Hansson ja Tage Erlander olivat oikeasti sellaisia arkisia poliitikkoja
joilta he näyttivätkin.
Poliitikon taitoihin
kuului ja kuuluu taito hakea apua sopivalta suunnalta, kun sitä tarvitaan.
Upsalan yliopisto, eritoten sen oikeustieteellinen tiedekunta on lainannut sata
vuotta todella korkean luokan kykyjä ministereiksi. Ja olihan meillä Suomessa
T.M. Kivimäki, joka oli siviilioikeuden professorina todella etevä, kunnes
sitten joutui pääministeriksi, lähettilääksi ja lopulta myös sotaansyylliseksi.
Itse asiassa Suomessa on
ollut paljon enemmänkin näitä harmaita eminenssejä, jotka eivät eri syistä koskaan
tulleet kovin yleiseen tietoon.
Ruotsissa kuulee puheesta
ja tuntee nahoissaan eteläistä tai pohjoista ”latinakolulua” käyneet. Esimerkiksi
”Norra Latin” on ollut sata vuotta paikka, jossa muiden muassa tulevat
teollisuusmiehet ja virkamiehistön huippukasti ovat tutustuneet toisiinsa jo
poikavuosina.
Tuohon joukkoon Leif G.W.
Persson ei siis kuulunut, ja ehkä siksikin hänen nousunsa yleisemmän
mielenkiinnon kohteeksi herätti kummastusta.
Yksi Perssonin keinoista
kertoa kaikenlaista virkakunnasta on usean kirjan sankari, Ruotsin huonoin
poliisi Evert Bäckström, jonka henkilöön on koottu suuri osa niistä
käyttäytymismalleista ja asenteista, joista poliisikunnan koulutuksessa
yritetään kovasti päästä eroon. Kysymyksessä on toisin sanoen omahyväinen paskiainen,
jolla ei ole mitään pieniä ”etuuksia” vastaan siinäkään tapauksessa, ettei
niiden tarjoajalla olisi aivan puhtaat pelut pussissa.
Juonen kaava on usein
sama. Bäckström törmäilee uskomattomalla tavalla ja loppujen lopuksi säilyttää
nahkansa ja kenties vielä saa vaarallisen rikollisen kiinni ottamisen omaksi
kunniakseen.
Ehkä näistä
rikosromaaneista ei haluaisi kirjoittaa näinkään paljon, ellei maailma olisi
muuttunut. Viimeksi puheena ollut norjalainen Nesbø vieraannuttaa,
kuten sanottu, kuvaamiensa tapausten kammottavuudella. Lukiessa tulevat
kuitenkin mieleen eräät rikokset, etenkin Oslon lähistön suuri joukkomurha, ja
siinä vaiheessa on pakko myöntää, ettei arvokkuudella ja irvokkuudella ole kuin
yhden kirjaimen ero.
Mitä huonoihin
poliiseihin tulee, en ole tässä blogissa muistaakseni kuin maininnut suuresta
poliisioikeudenkäynnistä, joka pyörii edelleen, huumeiden ja monenlaisen
asiattoman vaikuttamisen ympärillä. Poliisien keskinäisistä väleistä eräissä
tapauksissa olen tietenkin ollut jyvällä vuosikymmeniä, mutta tuo oman aikamme
juttu sisältää niin monenlaista aineistoa, ettei minulla ole mitään asiaa
kommentoida sitä asiaa tuntematta. Omia tunteitani voin kommentoida. Syytteissä
esitetty ja tähän mennessä syyksi luettu panee pudistelemaan päätä ja kysymään
kuin pyhäkoulutäti: voiko Suomessa tapahtua tällaista.
Vastaus näyttää olevan,
että kyllä voi, eikä kriitikkoja pidä siksi paiskoa kivillä.
Ja vastaavaa voi tapahtua
Ruotsissa. Niinpä Persson sepittäå ”tanssitunteja aikuisille” ja on sillä
kiitoksen ansainnut.
Kun tästä nyt name dropping -asetelma tuli, niin mielestäni myös Håkan Nesser tulee mainita.
VastaaPoistaGW on Ruotsissa suuri julkkis, jonka mielipidettä iltapäivälehdet kyselevät heti, kun tapahtuu jotain tavatonta, ja arvioitaan hän jakelee anteliaasti ja kärjekkäästi. Mitä minä sanoin, hän saattoi todeta nyt, olenhan varoittanut, että poliisien määrää pitää lisätä, mutta että 10.000 lähivuosina, ei tule onnistumaan. Poliisit hän on aikaisemmin haukkunut pystyyn, mutta nythän he kunnostautuivatkin ja nostivat sillä Löfveninkin melkein valtiomiesluokkaan, lehtien mukaan.
VastaaPoistaTai sitten seurataan hänen painonpudotustaan. Hyvän ruoan ja juoman ystävä olikin jo ehtinyt kasvattaa mahansa muhkeisiin mittoihin, mutta nyt on kurinpalautuksen aika, korkki kiinni, ainakin puolivuosittain ja ruokavalio uusiksi. Paino kymmeniä kiloja alas ja hyvin on kuuri jo purrutkin. Onkohan hänessä jotain vähän hillitöntä?
Persson ei käynyt latinakoulua, mutta ei Norra Realkaan huono koulu ollut, sieltä on tullut kirjailijoita ja ainakin yksi nobelisti, Gunnar Myrdal. Siellä hän pääsi kyllä piireihin ja varakkaiden luokkatovereiden suuriin koteihin ylivertaisen älynsä, rohkeutensa ja supliikkinsa ansiosta, ja sitten jo nuorena tärkeisiin virkoihin, joista saattoi tippua, ja sitten taas takaisin suosioon. Hyvin epätyypillinen, värikäs ruotsalainen, säilyttänyt jonkinlaisen karheuden, vaikka metsästääkin korkeimmissa piireissä, omilla maillaan. Ei arrogantti niin kuin kaverinsa Guillou. En kyllä aio lukea - muuta kuin iltapäivälehdistä. Mutta se "Gustavs grabb" on hyvä.
EG
Leif G.W. Persson on mainio dekkaristi vaikka kaikkia kulttuurisidonnaisuuksia ei luonnollisestikaan voi ymmärtää. Mm. Grisfesten -70-luvulta sijoittuu Mallorcalle, jossa juuri samoihin aikoihin eräs Stig Wennerström luo suhteita suomalaiseen sikajuhlia järjestelevään ravintoloitsijaan, ex-vakoilijaan ja natsiin nimeltä Kumelius.
VastaaPoistaMyös jotkut Wallanderien tarinat kertovat eteläisessä Ruotsissa asuvista saksalaisperäisistä henkilöistä, jotka ovat meille oudon tuttuja, vaikka nimiä ei tietenkään mainita.
Gustavs grabb oli minulle hienoinen pettymys monestakin syystä. Lapsuusvuosia käsiteltiin kirjassa liikaa. Olisin halunnut saada tietää Perssonin tuntemuksia rikollisuudesta ja rankkojen tapausten kohtaamisesta hänen uransa alkutaipaleelta. Lisäksi harmitti, ettei hän käsittele lainkaan Palmen murhaa. Tietenkin on paljon sellaista, mitä hän tältä osin ei voi kertoa, mutta on kummallista, ettei tapausta käsitellä lainkaan. Häiritsevintä kirjassa oli Perssonin ja hänen äitinsä julma suhde. Joka oli julma molemmin puolin, vaikka tietenkin äiti toimi väärin. Mutta keski-ikäisenä pitäisi jo ymmärtää, että omat vanhemmat ovat vain ihmisiä omine (suurinekin) heikkouksineen. Anteeksi ei ole kenenkään pakko antaa, mutta kannattaisi tajuta, että käsittämättömän käytöksen takana on vanhemman oma tausta ja ehkä jopa synnynnäiset luonteenpiirteetkin. Vaikka kuinka hylkisi vanhempiensa henkistä/biologista perintöä, niin oman nahan alla vaikutukset kuitenkin ovat. Ihminen kieltää itsensä, jos ei näe, että samoja aineksia on itsessäkin.
VastaaPoistaKirjan nimi viittaa lapsuuteen ja nuoruuteen, Perssonille ilmeisen tärkeisiin vuosiin, jolloin ihailtu isä, hieno ihminen, vaikutti hänen elämäänsä. Jatkokin siihen sisältyy: ja miten sitten kävikään. Äitisuhteesta oli tosiaan vaikea lukea. Perssonissa on jotain kovaa, narsistista, mutta hän osaa käyttää itseironiaa elämänsä tarkastelussa.
VastaaPoistaRuotsissa jaksetaan yhä ihastella näitä "luokkaretkiä", sosiaalista nousua, kuten sitäkin Susanna Alakoskea, juoppojen suomalaissiirtolaisten tyttöä, josta tuli ihan sosiologi ja tunnustettu kirjailija, pääsi siis keskiluokkkaan. Veli tosin sortui viinaan ja huumeisiin 30:ksi vuodeksi, mutta nyt Alakosken lapset ovat saaneet enon. Hyvä kirja se "Svinalängorna", "Sikalat" on.
Suomi on tasa-arvoisempi, täällä ei ole ollut niin suuria luokkaeroja eikä sosiaaliluokista yleensä edes puhuta.
EG