Sivun näyttöjä yhteensä

24. maaliskuuta 2015

Humoristi Huovinen I



Humoristit surevat syvästi että yleisö ei ota heitä vakavasti. Pahimmassa tapauksessa ihmiset nauravat!

Tekijälle huumori on hilloa. Sitä sivellään pinnalle, ettei syöjä huomaisi, että itse pannukakku on vaikeaa niellä, tuskin ravitsevaa ja pahan makuista.

”Talvituristi”, Koottujen teosten nide 4, on kuin onkin Huovisen paras teos. Se on syvästi hämmentävä, täysin vakavaksi sommiteltu, kireä kuin talvipakkanen ja hyytävä kuin tuuli Jäämereltä. Se on niin hyvin kirjoitettu, että vaikka se menee heti uniinkin ja vaikuttaa voimakkaasti lukijan mielialaan, sen lukee ahneesti ja siitä tuntee saavansa jotain oleellista.

Tämä on sanottu sitä taustaa vasten, etten ole edelleenkään Huovisen suurten satiirien (Hitler, Stalin, Pietari Suuri) ihailija, että olen lyhyiden erikoisten ihailija ja että mielestäni Huovinen myös toisti itseään ja lipsahti väkinäisiin vääntöihinlaajan puoleisessa tuotannossaan.

Talvituristi on Huovisen paras teos.

Yllättäen Huovisen vastakohta ja varjo-olento Erno Paasilinna, itsestään ajatteleva mies Pohjoisesta, on muistelmissaan kertonut sen, mistä Huovinen vaikeni. Molemmat olivat eri aikoina aika epämuodikkaita tekijöitä ja joutuivat pyytelemään anteeksi suurta suosiotaan. 1950-luku alkoi vanhan koskenniemeläisen maailman syrjäyttämisellä, ja tässä on puhe muustakin kuin kirjallisuudesta. Puhe on nationalistis-romanttisesta perinteestä. Tilalle tuli englannin kieleen tukeutuva modernismi, jonka suurimmaksi nimeksi tarkoitettiin Marja-Liisa Vartiota, mutta kohtalon iskujen jälkeen huipulle nousi modernismin proosan ja Väinö Linna –tyyppisen proosen hienosti yhdistänyt Eeva Joenpelto. Ja tietysti on Meri, joka kirjoitti ”maagista realismia” 20 vuotta ennen kuin temppu keksittiin maailmalla, ja tällä hetkellä hiukan unohduksissa oleva mestari Paavo Rintala.

Talvituristi tuo monessa mieleen Georges Simenonin ei-Maigret-romaanit, jotka ovat pieniä ja mustia ja yleensä tavattoman hyvin kirjoitettuja ja rakennettuja.

Jätän tässä sivuun avaruutta tislaavat teokset. Niitä löytyy hetken miettimisen jälkeen sata eri aloilta, siis sellaisia kuin Aku Ankka tai Huckleberry Finn. Niissä on jotain sekä ajankohdan tiivistävää että yliaikaista.

Häpeällistä muuten että unohdin Tuomas Kyrön, kun kirjoitin pari päivää sitten pakinoista. Niin tai näin, ”Mielensäpahoittaja” jää historiaan. Vähän kökkö vitsi sai suunnattoman suosion. Tunnustan että itse tulen hyvin toimeen myös ilman Kyröä ja etenkin ilman mielensäpahoittajan elokuvaa, mutta pidän kirjoittajaa suuressa arvossa.

Tekniikka oli suoraan perinteisestä pakinasta johdettu. Ikuisuuteen kurottavalla pakinalla ja samoin romaanilla on oltava mieleen syöpyvä sankari, Mr. Pickwickin palvelija Sam Weller, Stephen Dedalus tai Havukka-ahon ajattelija. On sankareita ilman teosta, tyyppiä Pikku-Kalle. Juttu tuntuu paremmalta, kun se yhdistetään mielivaltaisesti johonkin ihmiseen. Kekkonen on parempi kuin ”kaljupäinen mies”.

Konsta Pylkkänen uudisti kansankuvausten sankarin, koska lukija ei lopultakaan ole varma, pilkkaako Huovinen kansanmiestä, joka luulee itseään viisaaksi, vai tämän harrastamia herroja ja lisenssejä, jotka luulevat itseään viisaiksi.

Taitoa vaatii ja ikuisuutta luo juuri sankarin kaksinaisuus. Don Quijote on vaikuttavimmillaan parantuessaan huvittavista houreistaan.

”Talvituristi” kuvaa kirjoittajansa luultavasti todellisen mielen mustuuden, katkeruuden ja paniikin elämän joutavanpäiväisyyden ja tuhon kertakaikkisuuden edessä. Lähin vertauskohta on Nikolai Gogol, jonka kuvernementtikaupunkien kuvauksista vaistoaa jo, että tällaista kirjoittava tulee hulluksi. Maailma on pelkkää aroa, rasvatahroja kärpäsenlikaa. Huovinen menee vielä pidemmälle. Hän pakottaa kertomuksensa henkilöt tilanteeseen, jossa he kaipaavat haikeasti myös tuota joutavuutta. Wallenius seisoo kerrostalon porttikäytävässä kurkkimassa omaan kotiinsa, jossa hän itse on esiintynyt välinpitämättömänä tai yrmeänä. Sitä ei suoraan kerrota lukijalle, mutta hänellä on taskussaan tietoa nopeasta sairaudesta, luultavasti sisäelimen syövästä.

[jatkuu…]

23 kommenttia:

  1. Hieno kunnianosoitus Huovisen huonommin tunnetulle teokselle. Myös ajatus Huovisen kaksinaisuudesta suhteessa lukijaan on osuva, voisi puhua Huovisen januksen kasvoista. Erno Paasilinna vastakohtana Huoviselle vaatii enemmän sulattelua. "Jynkkä mies" olisi Huovinen itse sanonut.

    VastaaPoista
  2. Suomalaisia johdetaan edestä titteleillä, kuten aaseja porkkanoilla. Perinteisesti käytetyimpiä ovat "presidentti" ja "maailmanpolitiikan asiantuntija" a la Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämän kevään uutuutena esitellään "toisinajattelijoita", kuten Reijo Tossavainen ja Björn Wahlroos, joita yhdistää "työmies" Matti Putkonen Dianapuiston toimistolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisinajattelijan on ajateltava ainakin kerran, jopa enemmän. Mitä Wahlroos on ajatellut, viime aikoina? No onhan tuo senkin hoksannut kuinka arvokas luonnonvara on juomakelpoinen vesi, ja että varmuuden vuoksi olisi parempi jos köyhät eivät sitä tuhlailisi. Ei maailma kaipaa hyväntekijöitä ja kaivonkatsojia eikä Suomi järviä.

      Wahlroosilainen talousajattelu sopii hyvin aloittaa näihin aikoihin.
      Paljonko on muuten yksi björnwahroos vesilitroina vai meneekö pipettipuuhiksi?

      Poista
  3. Dostojevski piti kovasti tuosta Don Quijotesta, sanoi jopa tuon yhden kirjan riittävän syyksi, että Jumalan kannatti luoda ihminen maan päälle.

    VastaaPoista
  4. Katsoin juuri tuubista Maarit Tastulan ohjelman "Pikkujättiläinen" jossa vieraana Erno Paasilinna, ja olen yhä enemmän vakuuttunut siitä että Erno oli viisain mies joka on koskaan suomessa elänyt. Kaikki kunnia Huoviselle, Päätalolle, Haanpäälle jne, loistavia kirjailijoita kaikki, mutta viisaudessa kääpiöitä Paasilinnaan verrattuna. Suorastaan mykistävä haastattelu.

    https://www.youtube.com/watch?v=DsB6ieG4NKA&feature=youtu.be

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin Ernoa hirmu viisaana miehenä, kunnes aloin kyllästyä miehen ehdottomuuteen joissain asioissa. Ehdottomuus ja viisaus ovat harvoin kavereita.

      Poista
    2. Erno on varmasti viisas mies, ettei peräti ihan liikaviisas, mutta eihän se estä olemasta monessa asiassa väärässä, tärkeissäkin, esimerkin mainitakseni vaikkapa Neuvostoliiton ja Solzhenistynin suhteen.

      Poista
    3. Ristiriitaista: Keväällä -74 Solzhenitsynin karkoituksen jälkeen Erno kirjoitti, että vastoin kommunistien väitteitä S. on merkittävä kirjailija ja juuri sellaisena hänet on otettu. Ja lisäsi vielä, että kirjailijalla on tavallisesti niin paljon painoa kuin häntä vastaan suunnatuilla toimenpiteillä on laajuutta.

      Poista
  5. Noukitaan tekstistä jotakin:

    Tuosta mielensäpahoitajasta.

    Minusta kyseisen leffan mainoskuva oli hyvin loukkaava. Sanoisin fasistinen.

    Tuossa guuglattuna:
    http://www.elavienkuvienteatteri.fi/ohjelmisto/ohjelma?id=157&movie=Mielens%E4pahoittaja

    Kuvassahan on mies, jolla menee huonosti, toivoa paremmasta ei näytä olevan, ehkä päinvastoin, eli surkean kroonisen tilan jälkeen vieläkin kauhempaa, kenties loputonta kauhua. Myös tulee mieleen ettei kyseisellä miehellä ole ollut välttämättä hyviä edelletyksiä alun alkaenkaan.

    Termi mielensäpahoittaja on mainoksessa väännetty kuvaamaan tällaisia ihmisiä ja että ikään kuin kyseessä olisi miehen vapaa valinta, vieläpä miehen ajatusvirhe(!). Tulee hyvin paha fiilis.

    Mielensä pahoittaja termihän tarkoitti keskustelupalstoilla aivan toisenlaisia ihmisiä, ehkäpä usemmanlaisia. Tuon näköiset ihmiset eivät yleensä edes yllä keskustelupalstoille.

    Leffan tai kirjan sisällöstä en tiedä mitään. Suuri osa taviksista ( n. 90%?) näki vain tuon kuvan, joka oli iloksemme ripustettu melkein jokaiselle bussipysäkille aamupimeyteen. En tiedä ymmärsinkö itse väärin mutta näin se läjähti silmille.




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin mielenpahoittaja-kirjat ovat järkyttäviä tarinoita siitä, miten kuolemanpelosta syntynyt hoivayhteiskunta vie asukkailtaan arvokkuuden. Ne ovat myös siitä kohdallisia, että todelliset tragediat ovat naurettavia, eivät itkettäviä. Tragedioiksi jää huomioyhteiskunnassa se, joka ei onnistu liikuttamaan päätöksiä tekevää yleisöä.

      Poista
  6. Äidinkielen opettajani, joka oli perehtynyt Huovisen tuotantoon, piti itse Talvituristia kirjailijan heikoimpana teoksena. Ainakin se lienee omalaatuisin. Yläasteella luin ja olin vähän eksyksissä. Nauraa kihittelimme yläasteella kavereitteni kanssa Huovisen muille kirjoille, koko tuotanto tuli kahlattua.
    Väsyin vanhemmiten. Myöhemmät littlejutut eivät innostaneet, ei liioin Kasinomies-Tom.
    Talvituristin voisi lukea uudelleen nyt - kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  7. Huovisen pohjimmainen pessimismi ja synkkämielisyys tosiaan pullahti pintaan Talvituristissa, samoin Lemmikkieläimessä. Ilmeisesti oman isän kuolema vaikutti asiaan. On hämmästyttävää, miten monet pitävät Huovista hauskan leppoisana kirjailijana, jopa ilveilijänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska Huovinen mielestäni monesti ja useimmiten oli, mutta ilveilijä ei.
      Jossain vaiheessa oli väkisin naurattamisen makua lievästi, mutta katkeran huvittunutta naurua erilaisille ilmiöille, sitä piisasi!
      Se katkeruus, eri syistä johtunut, ei kuitenkaan saisi leimata Veikkoa liiaksi.

      Poista
  8. Tämä on itse asiassa myöhästynyt kommentti Kemppisen blogiin 20.03.2015 (Mennyt maailma), jossa lukee:

    "Joku lahjaton henkilö kirjoitti 'Suomen kirjallisuuteen' pakinoitsijoista ja tyytyi sijoittamaan heidät puoluekartalle. Olli kuitattiin tuomiolla 'liian kokoomukselainen'."

    Suomen kirjallisuuden viimeiseen kahdeksanteen osaan kirjoitti Pakina-nimisen luvun Hannu Taanila. Olli on yksi neljästä pakinan klassikosta, jotka ovat saaneet oman alaluvun. Taanilan suhde Olliin on ihan tasapainoinen ja hyvin arvostava, Olli on hänen mukaansa muun muassa "absoluuttisen pakinan" edustaja, joka huolimatta siitä, että kirjoitti ikänsä vanhasuomalaiseen Uuteen Suomeen edusti monessa suhteessa Eino Leinon nuorsuomalaista pakinaperinnettä, johon sisältyi laillisuuden ja itsenäisyyden korostus, byrokratian arvostelu, suomen kielen ja suomalaisuuden korostus -- vain Leinon sosiaalinen ja kulttuuripoliittinen vapaamielisyys häneltä puuttui. Ei silti sen mukana kaikki...

    Missään kohtaa Taanila ei kuitannut Olli tuomiolla "liian kokoomukselainen".

    Anssi Sinnemäki

    VastaaPoista
  9. Hienoa analyysiä taas yllä.
    Mutta mitä se sellainen huumori on, joka ei naurattaisi? Vaikkapa vain muikistellen.
    Parhaimmassa huumorissa on tietysti traaginen puolensa kuten Chaplinin filmeissä. Tunnemme myötätuntoa.
    Milan Kundera toteaa, että nauramme, kun todellisuus osoittautuu moniselitteiseksi, asiat menettävät ilmimerkityksensä eikä vastapäinen mies olekaan sitä mitä luulee olevansa. Esirippu, hyviä esseitä. Siellä oli myös meikäläiselle mieluinen Goethen lausuma: "Nuori on vahva seurassa, vanha on yksinään vahva."

    Erno Paasilinna oli voittanut Finlandia-palkinnon silloin kun Huovisen Puukansan tarina oli ennakkosuosikkina. Huovinen kertoo Muina miehinä -kirjassaan: "Karkaisin luontoni ja onnittelin Ernoa säällisesti." No tietysti. Puukansaa voisin lukea montakin kertaa ja vielä luenkin (kun vain ehtisin), niin upeaa suomen kieltä ja luonnonkuvausta se on. Huumoria ei kyllä siinä tainnut olla. Samaa tyyliä on Taitaa tulla talvi -jutussa (Luonnonkierto, lehtipakinoita), jossa karhu on löytänyt talviunipaikan muurahaispesän alta: "Ja siellähän sitä passaa unipäissään vähän liikuttaa karhunkorvaa ja kuunnella talviyönä miten lumimyrsky kohisee ja konkelopuu naukuu."
    Hitlerit ja Stalinit eivät kolahtaneet.

    Mielensäpahoittaja -elokuvan katsoin valitettavasti, sellaista suomalaisen filmin tavanomaista kohkaamista, mutta kun pitää pikkukaupungin elokuvateatteria kannattaa ja omistaja vielä järjestää kerran, pari viikossa päivänäytöksen, kahveineen, ja rouva paistaa pullatkin! Idea oli hyvä kirjana, mutta yksi riittää minulle, sarja on jo liikaa. Ei Kuolleita sielujakaan halua lukea eri variaatioina, mutta uudelleen sen voi lukea parin vuosikymmenen välein. Kyröllä kyllä riittää lukijoita ilman minuakin, kirjaston varausmääristäkin päätellen. Ansaitusti. EG

    VastaaPoista
  10. Havukka-ahon ajattelija ja Koirankynnenleikkaaja kyllä onnistuivat hyvin filmeinä. EG

    VastaaPoista
  11. Kävin kirjastossa. Katselin hyllystä Talvituristia, olisin mielelläni vähän plärännyt, kun ei mitään muistikuvaa tuntunut löytyvän. Otin sijastaan muutaman muun, lueskelin hetken , en lainannut. Joskus on maistunut, enää ei naurattanut yhtään. Liian totta, ihmisen muuttumattomuudesta." Kenraali tilasi uuden paketin miehiä 15000 kappaletta, päiväkulutuksen uskottiin nousevan kolmeentuhanteen." Lainaus muistista, joten vain sinnepäin.

    VastaaPoista
  12. Minustakin Huovinen oli makoisimmillaan lyhyissä erikoisissaan. Mieleen ovat jääneet mm. Matikanopettaja, Mannekiini atomisodan jälkeen, Jutta Grahnin mies sekä Viinankätkijä. Minusta Huovisen romaaneista tehdyt elokuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa kuin muutkin kotimaiset kirjallisuusfilmatisoinnit. Mitäs, kun yrittävät sellaisista kirjoista, jotka ovat onnistuneita jo sellaisinaan. Koettaisivat ennemmin antaa uutta muotoa sellaisille, jotka eivät kirjoina toimineet.

    VastaaPoista
  13. Arvoisa Jukka Kemppinen.
    Oppikouluun päästyäni jouduin käskystä lukemaan Veikko Huovisen "Havukka-ahon ajattelijaa". Aivan samaan tapaan kuin "Vänrikki Stoolia", Kalevalaa tai Turmiolan Tommia kansakoulussa. Päädyin kustannusalalle. Laitan tähän Konstan elämänohjeen piristykseksi:

    "...kaukoviisaus, jota on minulla hyvin paljon. Mitä se on? Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin selvästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvoille suotu. Jolla sitä on, niin pitäköön hyvänään! Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se tapahtuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maailmanranta kevyt kiertää."

    VastaaPoista
  14. Onko mustapartaisen miehen inspiroinut Guss Mattsson?

    VastaaPoista
  15. KIitos nyt taas Kemppinen! Töitä piti tehdä ja sitten julkaistaan postaus Huovisesta. Kaivoin hyllystä Kylän koirat ja siinä se työpuhti taas meni! Oli muuten Huovisen omia suosikkeja, tämä koirajuttu.

    VastaaPoista
  16. Ymmärtääkseni Huovinen piti itseään lähinnä satiirikkona. Ei ehkä niinkään humoristina. Se on sitten kokonaan eri asia kuinka nämä määritellään.
    Itse pidin erityisesti Pietari Suuresta, jossa mahtava valtiomies kirjoittaa kirjeitään ajatus poukkoillen. Mieleen tuli hakematta omat äidinkielen ainekirjoitukset koulutaipaleen alkuvuosilta.
    Täysin erillään muusta tuotannosta on Pojan kuolema. Väkevä, rehellinen ja ymmärtävä.

    Huovista en osaa nähdä pessimistinä enkä synkkämielisenä, vaan parhaimmillaaan kyynisenä satiirikkona joka katselee meitä ulkopuolisen silmin.

    VastaaPoista
  17. Enempi Huovis-filmit olivat kyllä kirjojen kuvitusta, mutta ei katsoessa sentään tarvinnut tuntea myötähäpeää. EG

    VastaaPoista