Sivun näyttöjä yhteensä

7. maaliskuuta 2015

Papukaijan nimi



Sovelias sisareni paitsi täytttää tänään 60 ihastui pienenä papukaijaan. Arvelen että sen nimi oli Tippeli. Undulaattia emme olleet koskaan ennen nähneet emmekä tuotakaan sanaa kuulleet.

Oliko vierailupaikka Kivijärven, Viitasaaren vai Saarijärven apteekkarin asunto, sillä ei ole merkitystä. Se oli poikkeuksellista, että meidät kutsuttiin koko perhe kyläilemään. Epämääräisesti käsitimme, että isämme oli hoitanut jonkin lakiasian, joka arvelumme mukaan liittyi perintöasioihin. Apteekkarin leski oli ensimmäisiä ja viimeisiä koskaan tapaamiamme säätyläisiä. Käytän epäröimättä tuota sanaa. Sivistyneistön kanssa oltiin tekemisissä enemmänkin. Siihen ihmisryhmään kuului esimerkiksi opettajia.

Itse katsoin tarkkaan, kun tämä apteekkarin leski pisteli rapuja. Hän piti niistä. Voi olla etten itse ollut ennen syönytkään rapuja ainakaan pöydän ääressä ja asiaan kuuluva liina leuan alla. Ja häkissä hypähteli undulaatti joka toisteli ymmärrettävästi jotain sanaa. Olin ihmeissäni. Olin tietysti lukenut ja kuullut, että papukaijat osaavat puhua, mutta suhtautunut tähän tietoon lievin epäilyin. Tässä se kuitenkin osoittautui todeksi.

Kun sitten myöhemmin näin ja luin romaanin ”Hänen olivat linnut”, mieleen tuli heti tämä tapaus ja emäntämme eli isäni asiakkaan koti. Väittäisin että sieltä, ehkä samalta matkalta, on peräisin täytetty tunturipöllö, joka on nyt pojallani. Tunturipöllön ampuminen olisi millä tahansa perusteella nykyisin rangaistava teko. Se on Skandinaviassa vähissä. Undulaateilla ei ole hätää. Opin uuden sanan – tuo lemmikkipapukaija on englanniksi ”budgerigar” ja kuuluu olevan lähtöisin Australiasta.

Täytettyjä lintuja oli mahdottomasti, varmaan parikymmentä. Myös maalauksia ja painokuvia oli esillä. Rouvassa itsessäänkin oli jotain lintumaista.

Apteekkari-vainaja oli joskus, joka tapauksessa kauan ennen sotia, harrastanut eläinten täyttämistä, ja selvästi osannut ammattinsa, koska huoneissa säilytetty pöllö on kestänyt joka tapauksessa pian vuosisadan.

Noin paljon asenteet ovat muuttuneet. Täytettyä lintua katsottaisiin pitkään. Ajatus eläimestä luonnonhistorian opetuksen havaintovälineenä on vanhentunut. Mahtaako missään koulussakaan enää olla niitä pelottavia kaappeja, joissa oli vähintään spriihin säilötty kyykäärme, ellei sitten vahtimestari ollut juonut sitä.
Jokseenkin varman mielikuvani mukaan tuossa täytettyjen lintujen yksityiskokoelmassa oli myös silkkiuikku ja kuikka. Oliko porukassa allin lisäksi myös uivelo, sitä en mene sanomaan. Noihin aikoihin Yrjö Kokko oli tehnyt taikasauvallaan lajista kuuluisan (”Ungelon torppa”) samalla tavalla kuin aikaisemmin laulujoutsenesta.

Kotona meillä oli täytetty kärppä, jonka veljeni Mikko oli löytänyt hiihtäessään kouluun ja eräs kylillä asuva poika topannut; muistaakseni isämme oli kirjoittanut pojalle lääninhallitukseen hakemuspaperit tuota toimintaa varten.

Minulta meni 50 vuotta ymmärtää, että nämä tällaiset leskirouvat, jotka tarjosivat rapuja, olivat myös itse täytettyjä lintuja. He olivat muistoja ajasta, joka oli mennyt peruuttamattomasti ohi.

Syy ei ole mielenlaadun eikä kulttuurin, vaan kyllä se on taloudellisten olojen. Parempien ihmisten harrastama kyläily loppui, koska asunnot muuttuivat maaseudullakin ahtaiksi ja sisäkköjen ja keittäjien ammattikunta katosi kaupungeistakin. Kotiapulaiset, joiden kasvattamiin luen itsenikin, olivat aivan aivan osaamattomia torpan tyttöjä, jotka eivät olleet työhön 15-vuotiaina tullessaan välttämättä ennen nähneet edes ilmielävää lihapullaa.

Päivällisten valmistaminen oli niin suuri urakka, että siihen ryhdyttiin vain juhlapyhiksi ja merkkipäivien johdosta, ja avuksi palkattiin mielellään ”ihminen”. Tuo ammattinimike tarkoitti pitokokkia.

Ilmiöön vaikuttivat tietenkin myös huonot ajat. Vanhempani kävivät ”visiitillä” tuttavissa, mutta silloin kysymyksessä oli kahvitarjoilu. Oma sukupolveni kokoontui alkujaan särpimään juuri vapautettua keskiolutta, tai jos tarjolla oli algerialaista punaviiniä, ruoka oli sitten Burgundin pataa, jota kukin kauhoi lautaselle Sarpanevan punaisesta padasta. Salaperäisestä syystä Lucifer-pallogrilli ja keskiolut kuuluivat ikään kuin yhteen. Ja grilliä varten alettiin valmistaa Kabanossia ennen leirinuotiota hallinneen lenkkimakkaran sijaan.

Syntymäpäiviä vietetään läheisten piirissä, ja sietää viettääkin. Mutta muisto noin 60 vuoden takaisista oloista elää. Papit, lääkärit ja eläinlääkärit kiersivät kylillä ja tapasivat ihmisiä, opettajat tunsivat kaikki, mutta apteekkari näyttäytyi tiskin takana harvoin ja rouva ei koskaan. Ajatus herättää paniikkia.  

Silti tilanne on muuttumaton. Viis linnuista. Noin 60-vuotiaat, koulutetut ja itsenäiset naiset pitävät maailmaa yllä muidenkin puolesta. Repikää siitä

8 kommenttia:

  1. Meillä päin tuo "ihminen" oli laittaja. Kylässä näitä kaiken taitavia naisia oli kaksi. Heillä oli mestarillinen kyky johtaa keittiön puolta.

    Juhlimassa ollut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  2. Säätyläiselämää: Kotilieden päätoimittajalla maisteri Alli Wiherheimolla (1895-1978) oli 130-neliön töölöläisasunnossaan vuodesta 1951 taloudenhoitajana apteekkarin leski Ellen Teräste. Rouva Teräste viihtyi tässä työssään 70-vuotiaaksi asti, jolloin hän meni vanhainkotiin. Päätoimittaja Wiherheimo oli naimaton. Hän oli rakennusmestarin tytär, joka oli 36-vuotiaasta asti pitänyt seitsemän vuotta huolta leskeksi jääneestä äidistään, pikkuveljestään ja apulaisestaan sekä maksanut suurta asuntovelkaa. Alllin haaveena oli ollut tulla "suuren suomalaisen kulttuurisuvun kantaäidiksi". (Riitta Lehtimäki: Lauantai-ilta Allilla, Kotiliesi 5/2015)
    Olisiko Allilla ollut mahdollisesti suurempi vaikutus suomalaiseen kulttuuriin, jos hänen unelmansa olisi toteutunut?

    VastaaPoista
  3. "Olin tietysti lukenut ja kuullut, että papukaijat osaavat puhua, mutta suhtautunut tähän tietoon lievin epäilyin. Tässä se kuitenkin osoittautui todeksi."

    Tai ei; linnut eivät puhu. Eräät lintulajit matkivat ihmisten ääniä kun ovat vankeudessa.

    //Sini

    VastaaPoista
  4. 60 vuotta sitten 50-vuotiaat olivat "vanhoja ihmisi". Miehet saivst synttärilahjaksi hopeapäisiä kävelykeppejä ja kiikkustuoleja. Naiset eivät juhlineet julkisesti vanhenemistaan. Suvun piirissä juotiin juhlakaffet. Onneksi ajat ovat muuttuneet, ja meillä on Aira Samulin!

    VastaaPoista

  5. Ritarihuonejärjestykseen kuului miekka. Ei sellainen tikarin nysä jonkalainen koristaa poliisiautoa ja konstaapelin rapahaalarin olkavartta. Kultavaltauksensa suojelijan ase oli Colt. Tohtorissääty piirtää reviirinsä yhä miekalla. Ilokseni luin Ilmarisen Ritakallion väittelevän ensi syksynä. Saadaan lisää auktoriteettia ja puhtiuhoa kilpailukykysaarnoihin. Ja asiat syvemmälle jemmaan, osa fyrkoistakin bonusfundeihin.

    Säätyläiset eivät olleet herrasluokka. He olivat lempeitä, gentle-man. Herrasmiehiä kultivoituneita pään ja sydämen suonistojen laajentajia. Ottivat sivistääkseen huonompansakin kun fordismi-keynesmi Paratiisiin näytti loihtautuvan pulpetteja soittopelejä maalaustaidetelineitä ja työstä vapaata aikaa päättymättömiin. Vanhasuomalainen puolue toisin kuin nuorsuomalaiset oli kristillishenkinen rahvaan puolue. Toki se maatui virkajuristien kokkoomukseksi pullapöydän ääreen. Nuorsuomalaisten ideaali olivat Skeppsbron rahapatriisit. Erkot ja Herlinit sen tekivätkin.

    Blogisti ja siskonsa hengittänevät oikeampaa, henkevämpää yläluokkaisuutta. Ja minäkin pääsen netsettiin,siivelle kutsuttuna hengeniloihin. Ja suurin niistä on vaivannäkö saada päänsä irtoamaan, kieppumaan idea- ja intuitiouniversiumissa, addiktoitua syvemmin kuulla katsoa lukea lisää. Ihan tuoreesti ihanampaa hyvinvointivaltiota en kykene unelmoimaan kuin viime päiviltä taas läpikatsomani Sininen laulu tai kuuntelemani Esa Saarinen Dipolin salista viettelemässä teekkareita oman ihmisolio-kummansa potentiaalien, -no kukoistuksen. Rautalangasta tai oikeastaan kultalangasta väännettyä hienostuneen ja aavistusherkkyyttä kysyvän nykyfilosofiaan itseoivallus-patistus Saarisen toimesta, taitaa olla tosietevää ja merkittävintä lähetystyötä ajassamme.

    Olen päässyt monesti hänen käsivarsiensa ylösheittoihin -kuin myös tämä Kemppisen sitkeä komea ja uupumaton hengenkattaus meitä kompastelevia nostaa ja viihteen survaimista pelastaa kokee! -jos kärsii kuulla kiitollisuuden parahdustani, niin tulipahan sanoa pamautetuksi. Tigerstedtin Hackman kirja Viipurista ja Donnerit Kokkolasta kertoo taikasauvan iskemisestä läpi harmaankiven ja mitä sitten pääseekään syntymään ikuisesti elävää ja luovaa, sitä luvattua pelastusta?

    Donner eepos vain ruotsiksi fennomaanisuvusta ilmestyi Atlantis kustantamosta Stockholmista. Kohta sieltä laskeutuu keskuutemme toinen ääni kun Anders Borg naulitsee itämaansa metsäläiset routaansa. Kilpailukykykehnous alipalkattujen insinööriemme juristiemme ja käyhäakateemistemme osalta on luonnon asettama osanne. Vähän helpottaa jos lopetatte hakemasta parempaa. Tokenet toki pikkasen palkka- ja etujäädytyksellä, jota hienosti sisäiseksi devalvaatioksi kutsutaan.

    Samaan houkutteli Suomen Pankin johtaja Kalevi Sorsa häpeäkseen 90-luvun alussa. Ministeri Lund (metalliliitto) pani sorsan sukeltamaan. Tällä kertaa haukkaamme vettä. Laiturille nousee uusi sukupolvi kuin Valvontakomitea Torniin. Firmat joita vielä on, sukupolvivaihdatetaan liialla varjopankkirahalla (tiedustelut Ritakallio) manageriopiskelijoille lopetettaviksi saneerattaviksi ja ulkomaistettaviksi. Silti tavara ja raha eivät lopu.Vain aitosuomalainen pihkainen omanarvontunto loppuu.

    Edellisen kerran kun ruotsalainen konsultti Suomea, Kansantaloutta siis, raivasi hänen nimensä oli Erik Dahmen. Wallenbergin miesten kaveri ja Koiviston kutsuma. Väärää politiikkaahan siitä tuli. Solidaarisuuden sijasta Bond leffoja ja muskelointia kun jokuset suvut,ei Donnerit, älysivät pelastaa lapsensa napsimalla eurouhan alla yhteiseltä leivinpelliltä ikiomiksensa väittämiään fazer frenckell schauman nimisiä brändejä, kestäviksi swapattuina pikkupikku siruiksi BlacRock Fidelity Morgan Barclay CapitalSampo varainhallintamahteihin. Se oli sitä uuden Työväenpuolue kokoomuksen superaikaa. Sekin Ruotsista kopioitu,luin tänään.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  6. Meidän koulussa oli bilsan luokan eteisen purkkikokoelmassa käärmeen ja muun ohella sikiö (siis ihmis-). Kukaan ei edes pilan päiten jutellut liemen dokaamisesta. Oisko meitä valistettu formaliinista yms. TYK (Tapiolan yhteiskoulu) seiskytluvun alussa

    VastaaPoista
  7. Tämän papukaijalajin varsinainen nimi tulee linnun pään ja niskan aaltokuvioinnista. Latinaa sekin: unda = aalto, undula = pieni aalto. Ja esimerkiksi englannissa aaltoilla = undulate.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska tieto! En ole koskaan huomannut sanojen yhteyttä enkä muistanut tuota englannin verbiä. Undulaatit olivat aika kesyjä. Lintu saattoi mm. lennähtää isäni silmälasien sangalle ja istuskella siinä tyytyväisenä.

      Se pikkuinen sisko

      Poista