Sivun näyttöjä yhteensä

20. maaliskuuta 2015

Mennyt maailma





Luin kirjan Kotimaisia pakinoitsijoita (Vesa Sisättö – Jukka Halme, 2013). Kirja on aika heikko. Ensin epäilin sitä keskinkertaisen opiskelijan graduksi mutta sitä se ei ole.

Vaikutteet menevät suuntaan tai toiseen. Käytön kannalta turhat perustiedot pakinoitsijoiden vaiheista ovat käytännössä samat kuin Wikipediassa.  Kirjassa on kaksi kohtalokasta rakennevikaa. Kun aiheena ovat otsikon mukaan lehtipakinat, jotka on julkaistu myös kirjoina, romaanit ja vastaavat on jätetty maininnatta. Lukija ei saa suoraan tietää, että esimerkiksi Olli ja Vaasan-Jaakkoo julkaisivat vain pakinakokoelmia, kun taas vaikkapa Aapeli saavutti suuren ja ansaitun maineen etenkin romaaneilla kuten ”Siunattu hulluus” ja lapsuus-kirjoilla (kuten ”Pikku-Pietarin piha”) ja nuortenkirjoilla (kuten ”Vinski”).

Lienee armeliasta, että tekijät ovat unohtaneet Matti Kuusen laajan pakinatuotannon (”Savinyrkki”). Kuusen tuotannon kokonaisuus olisi voinut olla vähän vaikea esittää. Maininnatta muuten jätetään myös alan perusteos, Karilaan ”Suuri Pakinakirja”. Miksi?

Arviot ovat puisevia, lähinnä kirjoittajien käsityksiä tekstien vanhentuneisuudesta. Niinpä lukija ei saa koskaan tietää, että Agapetus oli sensaatiomaisen hyvä farssin tai humoreskin kirjoittajana. Jospa joku vertaisi vaikkapa tekstiä ”Hilmanpäivät” saman ajankohdan tusinatuotteisiin eli niihin, joista tehtiin paljon elokuvia. Pekka Puupäät ovat hauskoja, mutta ainakin minua häiritsee, että saksien ääni ja liiman tuoksu tuntuvat. Ainekset on napsittu sieltä täältä ja liimattu peräkkäin. Seassa on kulkuvitsejä, joita julkaistiin kaikissa lehdissä. Ilmiömäisen taitavia näyttelijöitä (Siiri Angerkoski, Esa Pakarinen, ajoittain Masa Niemi) ei päästetty vahvuusalueilleen. Mutta Edvin Laine ja Matti Kassila… Minulle ”Elokuu” on hiukan tekotaiteellinen teos verrattuna tähän erinomaiseen elokuvaan.

Toinen moite on mutkikkaampi. Kun kirjoittaa pakinoitsijoista, kustakin kohdaltaan, menettää sekä kunkin kirjoittajan teksteistä mahdollisesti syntyvän kokonaisuuden että aikakauden historian, jotka pakinoitsijat kuvastaisivat.

Olli ja Etu-Töölö…! Joku lahjaton henkilö kirjoitti ”Suomen kirjallisuuteen” pakinoitsijoista ja tyytyi sijoittamaan heidät puoluekartalle. Olli kuitattiin tuomiolla ”liian kokoomukselainen”. Vähän turha korostus kokoomuksen pää-äänenkannattaja uuden Suomen vakinaiselle toimittajalle, jonka oli tultava toimeen kokoomusherrojen kanssa. Jos lehdessä kiljaisi tai karjaisi, Linkomies ja Koskenniemi kävivät kurkkuun ja Paasikivi soitti puhelimella ja karjui. Toisen puolueen (edistys) Erkko tyytyi erottamaan toisinajattelijat.

Tämä kirja osoittautuu ongelmalliseksi siksikin, ettei nimitystä ”pakina” ole mietitty kunnolla. Ensinnäkin: mistä tämä perinne tuli ja mihin se katosi? Oma vastaukseni oli: keisarilliselta Venäjältä. Siellä laji oli suosittu ja sen verran arvostettu, että kirjailijoista suurimmat olivat melkein joka sorkka harjoitelleet senttaamalla kepeitä juttuja. Ruotsin malli oli tärkeä. Hyvin suomennettu termi on peräisin alan ensimmäiseltä mestarilta, joka oli Saint-Beuve. Mielestäni Mark Twain olisi mainittava ja erittäin painokkaasti jenkki H.L. Mencken.

Sellaiset lyhyen muodon mestarit kuin Maupassant ja Hemingway ovat ylittämättömiä pakinan ja reportaasin mestareita, joilla oli kyky kääräistä tekstinsä ns. novelleiksi. Novelli on pakina, josta joku haluaa käyttää turhan hienoa nimeä. Niinpä Sisättö ja Halme ovat unohtaneet Pentti Haanpään, jonka Kootuissa on kymmeniä lähes täydellisiä pakinoita. Viimeksi luin tekstin ”Tie tunturin yli”. Huiman hyvä.

Pintapuolinen aiheen rajaus on pudottanut maininnatta esimerkiksi Simo Penttilän, jonka mestariparodiat ilmestyivät erittäin suosittuina kirjoina, vaikka tekijä oli lehtimies, Uuden Suomen toimitussihteeri, Armas J. Pullan ja – Mika Waltarin.

Olivatko Paavo Haavikon henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan ajoittain aika epäonnistuneet lehtikirjoitukset hänen viimeisillä vuosikymmenillään pakinoita? Mielestäni Haavikko-kuva tarkentuisi, jos siitä riisuttaisiin turhaa juhlavuutta. Itse luen jopa hänen runoistaan merkit siitä, että lehtipakinat tyypillisine käänteineen ja kärjistyksineen olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Nimeämistä tietenkin hiukan haittaa 1980-luvulla englannista omaksuttu nimitys ”kolumni”. Jos kirjoittaja oli akateemikko tai tasavallan presidentti, tuo nimitys oli ikään kuin kunnioittavampi. Minusta se ei tarkoittanut eikä tarkoita muuta kuin määräpaikalla yleensä määräajoin ilmestyvää lyhyttä kirjoitusta.

Kirjoitin siis itse Hesariin satoja kolumneja. Henkilökohtainen motiivi oli se tärkein, jota sitäkään ei kirjassa mainita, nimittäin raha. Hesari oli ja on tunnettu kitsaista palkkioistaan, mutta kyllä ne rahat tarpeen olivat.

Aihe olisi tärkeä. Ellei hirtä itseään sanan ”pakina” menneessä maailmassa aiheuttamiin mielleyhtymiin, ajautuu näkemään, että tämän hetken johtavia pakinoitsijoita ovat Juha Hurme (joka myös jatkoi Jouko Turkan kirjoittamisperinnettä), Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Muinainen lyhyen pakinan aihe voi nousta romaanin juoneksi (Hotakainen) tai sisältö romaanisarjaksi (Tervo).


23 kommenttia:

  1. Simultaanitulkkeja saa rahalla, mutta kansaa ei voi vaihtaa.

    Vain suomalaiset pystyvät yhä valitsemaan etelä-espoolaisen kielimiehen isäntien isännäksi, Il Capoksi.

    VastaaPoista
  2. Olen alkanut pohtia sitä, miten teksti on teksti, julkaisualustasta riippumatta. Pakina tai kolmuni voi olla ihan sama juttu kuin nykyään blogi. Ja tämä johtaa taas siihen, että pakina elää ja voi hyvin - blogeissa.
    Pakinaan kuuluu ajassa eläminen. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin katsoa vaikka Vanhan ketun alkupään jaksoja, niitä, joissa Köster joutuu etsimään puhelimen muualta kuin taskustaan. Pakinoissa on sama piirre, ainakin keskinkertaisissa: ellet tunne ajallista kontekstiä, et osaa nauraa tai itkeä oikeassa paikassa.

    VastaaPoista
  3. Mielestäni pakinaan kuuluu oleellisena osana huumori. Samoin se, että siinä otetaan kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan, ilmiöön tai tapahtumaan.

    Kolumni voisi muuten ollakin pakina, mutta siitä yleensä puuttuu leikillinen suhtautumistapa. Novellista taas puuttuu usein ajankohtaisuus ja kannanotto.

    Pakinalla pyritään vaikuttamaan. Siksi poliittiset pakinat olivat aikoinaan, ennen tv:tä ja somea, niin suosittuja.

    VastaaPoista
  4. Sana pakina taitaa tulla idän suunnasta.

    Jukallekin voisi usein sanoa:

    A hyvin priha pagisit a mistä pagsit?

    Näistä muista nuoremmista pagisijoista mieleeni tulee Tuomas Kyrö, jonka kokoelmaa Taide ja tolkku lueskelen näinä päivinä iltalukemiseksi.

    VastaaPoista
  5. "Kansikuvasta" odotin enemmänkin juttua näistä englantilaisista katolisista apologeetoista. Waugh'kin oli melkoinen lyhytproosan taitaja. Nyt en muista luettiinko kirjassa ääneen Chestertonia niin kuin televisiosarjassa, mutta uusi BBC-sarja nosti isä Brownin taas framille. Miten niin epäajankohtainen voikin olla nin kiintoisaa?

    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sarja oli vähän turhankin uskollinen kirjalle, muistaakseni Chestertonia myöten. Katolisuuden propagointi oli myös Waughin intressissä ja kgc siihen hyvä väline.

      Poista
    2. Sarja on surullisen kaukana Chestertonista, olen oikein pettynyt. Mutta hyvää on keskustelu tästä aiheesta ollut täällä blogissa, viimeksi 28.5.2010 jota kehotan lukemaan kommentteineen, ja jo aiempia. Waugh'n kirjassa tekstiin tehdään vain viittaus, sarjassa kohta luetaan:

      "I caught him, with an unseen hook and an invisible line which is long enough to let him wander to the ends of the world, and still to bring him back with a twitch upon the thread."

      Poista
    3. Rienzi: Mikähän se on Waughin tai Chestertonin ydinasia on? Itse katson näitä nostalgian kautta. Bridesheadin palkintosonnit ym. Arkadia eli englannin maaseutu vs kaupunki.

      Poista
    4. Kysymys heidän ydinasiastaan olisi tenttiin naurettava ja opinnäytteeksi mahdoton, mutta juuri sopiva blogin kommenttiosastolle. Minusta yksinkertaisen vastaus olisi kyllä usko - W:llä ehkä enemmän ulkoa sisälle ja C:llä sisältä sisemmäs; mutta tämä tarkkuustaso kyllä jo ylittää asiantuntemukseni, ihan mutua. Kummallekaan usko ei ollut helppo tai kevyt aihe.

      Tässä tuoreessa TV-sarjassa on kaunis kuori, mutta sekin ihan hassusti väärältä aikakaudelta ja näyttelijä on ulkoisesti ihan väärin: Father Brown is a little priest. Mark William näyttelee sinänsä hyvin, mutta koko sarjasta näyttää alkujaksojen perusteella puuttuvan tarinoiden loistavan proosan vireys ja täpäryys.

      Poista
    5. Ihmiset tuntuvat nappaavan Bridesheadista mitä milloinkin. Kuka tykkää nallekarhuista, kuka jeremy ironsista. Usko tai uskon poissaolo, tietty traditio, joka kuitenkin vaikuttaa monimutkaisesti...ja yksinkertaisesti. Kävin itse aika vasta kuvauspaikalla Howard castlessa ja sen maaseutumaisuuden ja loiston yhdistelmä oli aika mieleenjäävä. Waughin tarkoittama paikka lienee kuitenkin ihan muualla.

      Poista
    6. Ei se sarja minusta huono ole. Mark näyttelee hyvin. Enemmän nautin tästä kuin Isä Brown suomennoksista tai Nylenin kääntämästä.

      Poista
  6. Aleksis K jätti aukon Kalevaan. Miten voi lehdellä olla varaa humoristin hiljentämiseen?

    VastaaPoista
  7. Kiitos blogistille joka on lisännyt omaa ymmärrystäni menneestä maailmasta. Mutta Bridesheadin nimi voisi olla myös Et in arcadia ego. Origon pakinat ovat jääneet mieleen kummittelemaan, kertoja vaikutti niissä jotenkin hyväntahtoiselta. Bisquit, yhä vaikuttava, on kertakäyttöisempi, mutta suurempi kielivirtuoosi. Pakinakin voi joskus olla Mansikkapaikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kommentoija varmaan tietää, "Et in arcadia ego" on kyseisen teoksen ensimmäisen kirjan otsikko, eli hän ehdottaa samaa menettelyä kuin Martinin Song of Fire and Ice -pohjaisessa TV-sarjassa, joka on ottanut nimekseen sarjan ensimmäisen osan nimen (Game of Thrones).

      Poista
  8. Tyypillinen pakina kirjoitettiin nimimerkillä, tyypillinen nykykolumni omalla nimellä. Politiikkaa ehkä kummassakin, mutta tarkoituksellista huumoria vain ensinmainitussa.

    VastaaPoista
  9. Pakinamaailman ehdotonta huippua edustaa Aukusti Bartholomeus Kenonen. Ilmari Kivinen on sen sijaan epätasainen ja keskinkertainen.

    VastaaPoista
  10. Entä blogipostauksen ja kolumnin ero?

    VastaaPoista
  11. Alun perin pakina oli puhetta, pakisemista. Radion puhutut pakinat olivat hienoja. Oliko Taatan joulupuhe Joulupakina? Itselleni jäivät mieleen Jake Nymanin Onnen päivät, jossa hän pakisi nykymusiikista ja muusikoista, eri näkökulmista. Luin tuon Hurmeen kirjan, jossa on puhe samoista muusikoista: Dylanista, Woody Guthriesta, Peitsamosta, J. J. Calesta ja muista 60-70 -luvun pioneereista.
    Nymanin pakinoita kuunteli mielikseen. Miehellä on hyvä radioääni, ja hän uskalsi kertoa, kun muusikko oli tehnyt vaatimattoman jutun, välityön, tai jonkun kitaristin sormet olivat kuin kimppu nakkimakkaroita.
    Hurmeen esikuva näyttää olevan Petteri, Peter von Bagh. Peter toi suomenkieleen kolmen adjektiivin ylisanailun, jota hän käytti vuosikymmeniä elokuvapakinoissaan ylivertaisesti, jäljittelemättömästi ja unohtumattomasti!
    Toiseen esikuvaansa Hurme viittaa kirjansa alussa: Paavo Noposeen, tuohon selkosten, Susi-Kallen ja riekkojen salamyhkäiseen siivittäjään! Myös Noposella on hieno radioääni. Haanpään sanoin se jumahtelee ilmoille kuin kirveenisku hirteen tai honkaan. Mutta hienoja, lahjakkaita ja koko sielultaan alalleen omistautuneita esikuvia Hurmeella on! Kannattaa kuunnella YleAreenasta Noposen selostus Münchenin vitoselta. Noposen pakina (selostus) on taivaallinen, isänmaallinen, unohtumaton!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös Taatalla ollut Joulusaarna?

      Poista
  12. Kolumnit ja kolumnistit lienevät yhtä vanha ilmiö kuin lehdistö, kolumnistin suorasuomennos olisi varmaan "palstanpitäjä"? Englannin lehdistön alkuvaiheista muistetaan Swift ja Defoe myös lehtimiehinä (vastakkaisten puolten teräväkielinä). Suomessa Päivälehti syntyi kulttuurilehtenä, kirjoittajina Erkko, Aho, Järnefelt, Leino, Sibelius, Merikanto; siellä oltiin usein varmaan lähellä kolumnin ideaa. Venäjällä Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja kuulunee tähän territorioon. Kolumnissa tosiaan lienee olennaista, että se signeerataan omalla nimellä, ja kirjoittaja on yleensä muista yhteyksistä tunnettu.

    VastaaPoista
  13. Ad Omnia: - kyllä Sillanpään, Taatan, radiojutut olivat juuri sitä, mitä "pakian" myös tarkoittaa. Tunnelmapala. Muistelo. - Kirjoittaja oli usein Vilho Suomi, taustalla Heikki A. Reenpää. Sillanpää ei ollut enää kirjoituskunnossa, kun tämä Taata-hahmo luotiin myynnin edistämiseksi. Loistava keksintö kustantajalta.

    VastaaPoista
  14. "Kai pelkään, että siellä näyttäisi samalta kuin WSOY:lla Bulevardilla. Sellaista ei ankarakaan ateisti arvaisi tuonpuoleisesta elämäelämästä"

    Kuten pääsiäisenä naiset etsivät turhaan haudasta, jossa enää ei oltu, on turhaa etsiä Bulevardilta Korkeavuorenkadulle kutistunutta; siellä ne ovat kirjailijapystitkin tiheästi kuin saaliisluolassa tai kalmistolla. Pimeässä en uskaltaisi siellä olla. Dr. Blind

    VastaaPoista
  15. Nostalgian vaivaamana aloitin yhtä Aapelin pakinakokoelmaa, en jaksanut loppuun. Löyhiä olivat ja vanhentuneita. Mutta lapsena luin niitä lehdestä mielelläni. Ehkä paremman puutteessa. EG

    VastaaPoista