Sivun näyttöjä yhteensä

12. maaliskuuta 2015

Erkkeri





Tämä oli se aamu. Vaikka nousin epätavallisen myöhään, vasta puoli kuusi, aurinko jo avarsi taivaanrannan. Kun kahvikupillinen oli juotu, ulkona oli jo täysi valo.

Jospa rupeaisi harjoittamaan terveitä elämäntapoja istumalla ulkokuistilla aamutupakalla. Se on mieluisa tapa saada raitista ilmaa. Samalla voisi vuoleskella jotain kalikkaa ja syljeskellä. Ei pihalla kulje ketään ainakaan ennen kahdeksaa, eivät edes Iloiset Rouvat. Ei se mitään. En ole edes varma, mitä ”Howdy, stranger” olisi sujuvasti suomeksi.

Suomalaisittain tämä olisi hirmuista. Isännän kuuluu istua pirtin perällä ja antaa oven vieressä tuolilla huojuvan kävijän kärsiä ja odottaa murahdusta ”peremmälle”.

Mieleeni palautettiin tapaus, jossa vierailija (Ahteri K.) käyttäytyi todella asianmukaisesti juomalla uudenvuodenpäivänä 1973 yhdeksän kupillista kahvia putkeen, kun kerran tarjottiin. Tuosta on kyllä matkaa isäni edelleen voimassa olevaan Vaasan läänin ennätykseen, 27 kupillista kahvia päivässä. Se kuului virkaan eli maalaisasianajajan rasituksiin. Kauppakirjoja laadittaessa ja perukirjoja sommiteltaessa etiketti oli rautainen. Heti kun tuomari astui sisään, lennätettiin pannu hellalle, ja juotava oli, halusi tai ei. Teen tai ”hopeateen” pyytäjää arveltiin sairaaksi ja joka tapauksessa vaativiin asiakirjojen laatimistehtäviin soveltumattomana.

Sitä en valitettavasti muista varmasti, tarjottiinko tuomarille Sinettiä vai Huomio-kahvia. Presidentin sekoitusta saattoi olla pakkaus piilossa, mutta sen juottaminen tuli kysymykseen vain, jos pirttiin olisi ilmaantunut esimerkiksi harhaileva piispa.

Kauan sitten joku toimittaja kirjoitti havaintojaan erkkeristä käsin. Sanoisin että nimi oli Mirja Sassi. Vaihtoehdot ovat vähissä, jos asuu kaupungissa ja kerrostalossa.

Ajattelin tehdä parannuksen. Olimme kylässä Tampereen seudulla. Ystävälläni  on sama vika kuin isälläni oli. Hänkin keräilee kiviä reppuunsa. Jutun kuvana oleva karttajäkälän kirjoma kivi on tyypillinen. Sellainen on minullakin, vaikka ei alkuunkaan yhtä hienoa. Tämä ei ollut edes suurin eikä edustavin.

Mutta parannusta vaatii valokuvaus. Mukana oli koko kamerakassi. Suuri osa kuvistani on huonoja, koska en vaivautunut vaihtamaan objektiivia, ja jalustat olivat tietysti turvallisesti kotona.

Muuan ammattinsa osaava ihminen kehuskeli Sonyn täyden kennon uutuuskameraa, joka näyttää olevan halvempi kuin kuuluisat kilpailijansa. Verkkotesti (dpreview) osoitti, että tuon kameran viritys johtaa kovin alhaisiin ISO-lukemiin ja tämä aiheuttaa tietenkin tärähdyksiä ja liike-epäterävyyttä.

Arvostelussa oli sananen suoraan minulle. Kaltaiseni henkilö, joka harrastaa esimerkiksi auringonnousujen valokuvausta, toimikoon kuin ”keskikoon” kameralla eli jättiläiskennolla. Jalusta ja aikalaukaisin ja haarukointi käyttöön.

Vanhempien kirjojen selaaminen osoittaa, että viimeksi kuluneet sata vuotta valokuvaajat ovat olleet vallitsevan valon armoilla. Kirjojen kuvituskuvat, esimerkiksi Lapista, ovat joko suttuisia tai kuten monet Poutvaaran otokset tolkuttoman tyyliteltyjä ja suotimilla hämääviä. Jos taivaalla seilaa jalaspilviä (cirrus), valokuvaaja menettää malttinsa.

Kivien valokuvaaminen ei ole kovin vaativa ammatti. Tinkiminen menneisyyden periaatteista houkuttelisi. Heijastin eli reflektori tekisi metsässäkin asiat helpommiksi. Tuolla lähimetsässä on yksi ja Savossa toinen maakivi, joiden vaiheista minulla on kuvia noin 30 vuoden ajalta. Niistä saisi vaikka näyttelyn, jos joku olisi niin hullu, että tulisi katsomaan. Ei ole.

Metsässä sanotaan raivoavan taistelun. Jokin laji, esimerkiksi sammal, pääsee voitolla ja tukahduttaa toisia. Jo muutaman vuosikymmenen jälkeen tilanne vaihtuu toiseksi. Tämän näkee metsän valosta ja väristä. Siksi kivet on valokuvattava ympäristössään.

En ymmärrä, miksi amerikkalaiset käyttävät ironista sanontaa väittämällä, että esimerkiksi jokin elokuva on yhtä jännittävä elämys kuin jos katsoisi, miten maali kuivuu seinässä. Olen ajatellut laajentaa repertuaariani. Kivien lisäksi valokuvaa mielelläni puuta, etenkin kaiteita joista maali hilseilee. Mutta jospa todella hioisi jonkin kohdan ja maalaisi, oikein pensselillä, ja sitten kamera valmiiksi ja katsomaan, miten maali kuivuu. Ajatus tuntuu yhtä huimalta kuin junien ja bussien jännitysnäytelmä, vesipisaroiden maailmanhistoriallisen kilpailun seuraaminen ajosuunnassa ylhäältä vinosti alas. Siinä on yritystä ja sattumaa kuin liigaottelussa. Ainakaan minulle kysymyksessä ei ole pelkkä pintajännitys.  On siinä mukana myös pohjajännitystä.


12 kommenttia:

  1. Ihminen, joka seuraa vesipisaroiden juoksua ikkunalasissa, ei voi olla täysin turmeltunut. Siinähän sinkoilee ihan feynmanilaisia aatoksia, kun yrittää ymmärtää miksi pisara valitsee juuri tuon reitin aika-avaruuden halki.

    VastaaPoista
  2. Jotenkin ajatus kuljeskeli ja löysi Don Delillon Omegapisteen, jonka alkusivuilla seurataan elokuvaa. Alfred Hitchcokin Psyko on hidastettu 24 h, siis kokonaisen vuorokauden kestavaksi. Kirjan viitelähteen mukaan näin on todella tehtykin jonain hetkenä New Yorkissa. jtapio

    VastaaPoista
  3. Kun on juonut kolme viiva neljä vuorokautta putkeen, eikä saa unta, ei sitten millään, niin täytyy myöntää että siinä aamuyön tunteina - tai oikeastaan milloin vaan - hätkähtää siihen kun ohi kävelee "harhaileva piispa". Sitä säikähtää aina, vaikka ei se kysyisi muuta kuin että "lähteeks tää juna Kirkkonummelle. Ja koska?" - Aina sitä säikähtää. (Jumantsukka.)

    VastaaPoista
  4. "Kivien valokuvaaminen ei ole kovin vaativa ammatti."

    Noh, noh tästä voisivat vaikka GTK:n valokuvaajat ottaa nokkiinsa. Tässä on liuta heidän ottamiaan kivikuvia http://goo.gl/8ig4yK

    Omia harjoitelmia: http://goo.gl/GGRoUG ja http://goo.gl/nrsmVd

    VastaaPoista
  5. "Tuolla lähimetsässä on yksi ja Savossa toinen maakivi, joiden vaiheista minulla on kuvia noin 30 vuoden ajalta. Niistä saisi vaikka näyttelyn, jos joku olisi niin hullu, että tulisi katsomaan. Ei ole."

    Tässä yksi hullu, joka ilmoittautuu kivi-näyttelyyn. Ajatus kiehtoo, nähdä kiven vaiheita kolmenkymmenen vuoden ajalta! Miten kivi on kestänyt, onko kulunut vai säilyttänyt muotonsa. Onko sammaleen peitossa vai paljaana. Miten väri kiven pinnassa on säilynyt. Onko harmaantunut vai säilyttänyt nuoruutensa raikkaan värin. Onko murtumia. Onko näkyvissä ajan, tuulen, sateen, lintujen ja muurahaisten jättämiä jälkiä.

    Olen aina luullut, että kivet ovat kuolleita. Ehei! Eläviä ne ovat. Niiden sisällä käy kuulema jatkuva kihinä. Elektroonit kiertävät kehää. Pitääkö se paikkansa, vai onko kuulemani väite pötypuhetta. Kiinnostaisi tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuhina käy kiven sisällä, Liisu, oikein olet ymmärtänyt. Eikä kivi ole edes mitenkään tiivis, vaikka meistä kova ja läpitunkematon onkin, vaan avara ja tyhjää täynnä.

      Kun oikein tarkkaan katsoo, niin ei sitä kiveä ole oikeasti olemassakaan, vaan vaeltelevat virtuaaliset hiukkaset ovat hetkeksi ottaneet kivimäisen olomuodon.

      Poista
  6. "Kauppakirjoja laadittaessa ja perukirjoja sommiteltaessa etiketti oli rautainen. Heti kun tuomari astui sisään, lennätettiin pannu hellalle, ja juotava oli, halusi tai ei."

    Tuota samaa tapaa noudatettiin 1960-80-luvuilla - ja ilmeisesti noudatetaan yhä Lapin mailla, jossa vieraan tulessa taloon pistettiin heti, pikimmiten ja välittömästi kahvipannu tulelle. Vieraan epäröidessä ja todetessa, että "en taida juoda nyt kahvia , kun ihan äsken join neljä kuppia tuolla naapurissa", niin tästä huolimatta kahvipannu asetettiin hellalle.

    Ja sen jälkeen isäntä totesi vieraalle opettavaan: "Kyllä tässä ilman muuta kahvit juodaan. Ei se kirkko niin täynnä ole, ettei kanttori sinne mahdu."

    Ja niin sitä kahvia juotiin siinä seurustelun ja juoruilun ohella. Eli siis pakkojuotettiin. Voi niitä aikoja.

    ....sydäntä painaa kaipuu pois uponneeseen aikaan........

    VastaaPoista
  7. Yksi pohjajännitys on ja pysyy :Ruotsi, Ruotsi ja ruotsi, ettei kasakka tule ja vie jos on löyhästi kiinni.

    VastaaPoista
  8. Alkukokemukset tuosta Sonysta ovat oikein lupaavia, mutta kuvaan aika vähän semmoista joka juoksee kovaa karkuun. Sisällä ilman salamaa on paras säätää ISO käsin. RAW-muodosta saa paremman kuin JPG:stä koska kameran automatiikka parantelee jälkimmäisiä liikaa. En ole aiemmin omistanut digijärkkäriä - kuvaaminen tuntuu yllättävän samanlaiselta kuin silloin ennen, käytän myös vanhoja 70-80-lukujen Canon-objektiivejani sovitteella.

    AW

    VastaaPoista
  9. Sellaista värien kirjoa ja kauneutta ei juuri missään muualla näe kuin geologian laitoksen kivikokoelmissa tai kasvitieteen laitoksen jäkälä- ja kasvikokoelmissa.

    VastaaPoista
  10. 27 kuppia päivässä on vähäpätöisempi suoritus kuin 9 putkeen.

    VastaaPoista
  11. Tätähän ei enää lue kuin korkeintaan blogisti, mutta kerron silti. Tampereella on kuulemma takavuosina, jo useampi vuosikymmen sitten, kirkonmiehillä ollut vissi tervehtimiskoodi. Kahden virkatehtävissä liikkuvan paimenen kohdatessa sattumoisin kadulla kolleegalle sanottiin vain lukusana, esimerkiksi "neljätoista", johon toinen "kymmenen". Kyse oli sinä päivänä juotujen kahvikuppien määrästä.

    VastaaPoista