Tietoniva II

Kuntauudistus ja EU ovat asioita, joilla myös tilastomatemaattinen ja psykologinen puolensa.

Sanoin kuntien yhdistämisestä joitakin kuukausia sitten, ettei se ole perustuslaillinen kysymys. Oikeus äänestää kunnallisvaaleissa on. Oikeus äänestää tietyn nimisen ja kokoisen kunnan vaaleissa ei ole.

Juridiikka ei maailmassa riitä.Kuntaan, oikeastaan kotipaikkaan, liittyy valtavasti tunteita. Osa niistä ei oikeastaan liity järjen käyttöön. Sen takia ne eivät ole vähemmän tärkeitä.

Ajatelkaa Karjalaa. En pidä ajatusta luovutetun Karjalan saamisesta, ostamisesta tai hankkimisesta takaisin Suomelle järkevänä enkä toteuttamiskelpoisena. Perusteluni on poliittinen – en usko Venäjän suostuvan – mutta etenkin taloudellinen. Millä rahalla me sen maakunnan korjaisimme n(oikeastaan maakunnat, koska Laatokan Karjala oli aika erilaista seutua kuin Kannas)? Saksan liittotasavalta on ollut suurissa taloudellisissa vaikeuksissa entisen DDR:n alueen kanssa, vaikka tilanne oli siellä aivan toinen – puhuttiin Saksan yhdistämisestä. Entisessä Karjassamme ei ole entisiä suomalaisia.

Vaikka Karjalan oikeasti muistavat alkavat olla vähissä kuluneiden 65 vuoden jälkeen, ymmärrän Karjalan kaipuun. Miten en ymmärtäisi? Toinen puoli sukuani on Kannakselta. Olen kasvanut kuunnellen niitä muistoja. Tosin talonkirjat ovat kaivossa, jonka yli on kuulemma vedetty maantie.

Härmäläiset suuttuivat kuntansa yhdistämisestä Kauhavaan. Tunnen sieltä ihmisiä. Ymmärrän.

Kotikunta on arvo – sellainen arvo, josta käsketään käydä arvokeskustelua. Arvokeskustelun yhteydessä on pakko kysyä, mitä se maksaa. On pakko kysyä, törmäävätkö eri ryhmien oikeutetut arvot toisiinsa.

Tilastomatemaattinen näkökulma on kunnanvaltuuston edustavuus. Erikoista kyllä, valtuusto ei ole edustava. Kuntalain ja vaalilain asteikoista huolimatta Kauhavalla oli valtuutettu 240 asukasta (ei äänioikeutettua) kohti ja Alahärmässä 181 asukasta, Seinäjoella 623, Vaasassa 1137 ja Helsingissä yksi kaupunginvaltuutettu 6500 asukasta kohti.

Kunnilla ja valtioilla ei ole ihmisoikeuksia, eivätkä ne ole tasa-arvoisia. Yksimielisyys, määräenemmistö ja enemmistö ovat aika erilaisia asioita Houtskarissa (666 asukasta, 13 valtuutettua) ja Euroopan Unionissa.

Lehdissä vihjaillaan, että kansa on tullut äänestämisessä kevytmieliseksi, ja luen rivien välistä, että äänestäessään presidentistä monet luulisivat äänestävänsä Idolseista tai Eurovision laulukilpailuista.

Politiikka on pakostakin ammattimaistunut. Poliitikko on ammatti, mielestäni sangen vaativa ja epäkiitollinen. Kansa äänestää harrastelijamaisesti. Viimeksi kuluneiden 100 vuoden aikana olemme oppineet, ettei kansan vaaleissa ilmaisemalla mielipiteellä ole erityistä merkitystä. ”Punaisen viivan” opetus oli, ettei Topi Romppasen äänellä ollut toivottua taikaa. Siihen aikaan äänestettiin vetäisemällä viiva ehdokkaan nimen kohdalle punakynällä, siitä kirjan nimi.

Kuten eilisessä kirjoituksessa johdateltiin ja kommenttien kirjoittajat aavistelivat, ajatukseni todella oli ensin viitata hyvin tunnettuun tosiasiaan. Valinnat ovat kovin usein päähänpälähdyksiä ja niiden sattumanvaraisuudenpeitteleminen oma taiteenlajinsa.

Tämä ei ole tärkeää. Tärkeää on nähdä, että tänä parlamentaarisen demokratian aikana hallitseminen vastoin kansan tahtoa (mielijohteita) on osoittautunut erittäin vaikeaksi, kalliiksi ja usein tuhoisaksi.

Demokratian vahtikoiria eivät ole toimittajat. Heitä ovat äänestäjät. Ideologiaa tai aatteellisuutta ei välttämättä tarvita. Hallitseminen vastoin vaalitulosta ei ota onnistuakseen.  Ja bonus: - keskiviikkoinen MTV3:n vaalikeskustelu oli parasta television ajankohtaisjournalismia, mitä olen nähnyt Suomessa. Asia kävi ilmeiseksi eilen YLE:n vaaliväittelystä, vaikkei sekään ollut huono. Molemmissa, enemmän kuitenkin Maikkarissa, lipsahdettiin vähän väliä asiaan. Olen siitä hyvällä mielellä.