Sivun näyttöjä yhteensä

12. helmikuuta 2012

Sammuneet kyvyt


Siihen toimeen kehotettuna ja esteettömänä esitän, sikäli kuin vielä on kysymys, kunnioittavasti seuraavaa.

Olen tuntenut, tunnen ja tiedän henkilöitä, jotka ovat suoriutuneet loistavin arvosanoin ylioppilaaksi ja maistereiksi sekä parissa tapauksessa tohtoreiksi ja jättäneet sitten lupaukset lunastamatta.

Kumarran pääni ottamaan vastaan tukkapöllyn, koska voi olla korskeaa ajatella, että ihmiseltä olisi lupa odottaa muuta kuin valmistumasta ammattiin, tohtorina tai maisterina, ja tuon tehtävän kohtuullista hoitamista. Sitten saavatkin tulla arkunkantajat.

Käytännössä jokainen suunnilleen ikäiseni juristi myöntää, että samaan aikaan opiskelleet Aulis Aarnio, Olavi Heinonen ja Antti Kivivuori olivat epätavallisen lahjakkaita, tekivät laudaturinväitöskirjan ja kunnostautuivat huimasti sekä omissa töissään että etenkin toisia opettaen. Kahden ensin mainitun helmoissa olen saanut itse roikkua ja vahvistan, että puhe on veitsenterävistä näköalojen avaajista. Kun molemmat olivat aikoinaan epäluulon alaisia vasemmistolaisia (demareita), täydennän varmuuden vuoksi, että tarkoitan tässä vain tavallista, vanhanaikaista juridiikkaa.

Molemmat ovat erikseen maininneet, että eräs kaveri heitä kolmea reippaasti etevämpi. Kummakseni huomasin, että tämä neljäs, jonka nimeä en tietenkään sano (eikä se olisi lukijoille tuttu), kuitenkin elelee Suomessa vähäpätöisissä tehtävissä. Hän katkesi ennen väitöskirjaa. Siitä en ole varma, missä määrin päihdyttävillä juomilla oli osuutta, mutta luulen, ettei ainakaan ratkaisevasti.

Isäni ja Borenius sanoivat, että Sahrakorpi ja Äyräpää olivat heidän opiskellessaan (1945-1947) ikäluokan etevimmät. Boreniuksella meni kaksi vuotta kaksi viikkoa ylempään oikeustutkintoon ( = oik. kand. tai nykyisin oikeustieteen maisteri), ja tuossa ajassa tarvittavan yhden cum lauden sijasta viisi laudaturia. Työantajani eivät maininneet Inkeri Anttilaa, koska tämä oli nainen.

Suomen tasavallan presidenteistä ainutlaatuisia menestyjiä olivat Ståhlberg, Ryti ja Paasikivi. Keskinkertaisia olivat juristeina Kekkonen, Halonen ja Niinistö. (Viimeksi mainittu lienee ollut juristina ”ihan jees” Turun hovioikeuden kaverien mukaan; Halonen ajoi raastuvassa työjuttuja samoihin aikoihin kuin minä juoksin siellä. En koskaan havainnut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.)

Olen tuntenut koko joukon mielipuolia. Jotkut heistä ovat olleet äärimmäisen lahjakkaita. Oma arveluni menestyksen reseptistä sisältää kolme ainesosaa, kohtalaisen älykkyyden, suuren hulluuden ja onnekkaasti valikoituneen yhteisön. Havaintoesimerkkini on Aleksis Kivi. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että hän oli ainakin Euroopan hienoimpia kirjailijoita ja tulli kieleemme tyhjästä eli ihmeitä Kalevalan varaan rakentamatta. Koulussa hän oli huono eikä opinnoistakaan tullut mitään. Viinan käyttö on nähtävä aikakauden taustaa vasten; se ei ollut ratkaisevan rajua. Ensin hän menestyi, sitten hän menetti välttämättömän ryhmänsä (petettyään rahoittajiensa poliittiset toiveet ja saatuaan harvinaisen hullun Ahlqvistin ja pari muuta kimppuunsa), ja näytelmän loppu on tunnettu.

Tämä tarina on tavallinen. Tieteessä on vaikka mitkä määrät samanlaisia. Autismin tai Aspergerin syndrooman oireistoa on soviteltu Newtoniin ja Einsteiniin (epäuskottavaa), Teslaan, Turingiin ja Diraciin sekä etenkin Wittgensteiniin. Pianisti Glenn Gouldia ajatellen diagnoosi tuntuu mielenkiintoiselta, miksei myös Bela Bartokia ja Eric Satieta. Tuon monimuotoisen syndrooman oireita ovat muun muassa sosiaalinen kömpelyys ja monesti siitä seuraava eristyminen sekä toisaalta epätavallinen kyky keskittyä pieniinkin asioihin. Sekä suuria saavutuksia että näpertelyä tukee aito välinpitämättömyys muiden mielipiteistä tai asian toisin sanoen kyvyttömyys käsittää sosiaalisia odotuksia.

Ettei tämä menisi liian korkealentoiseksi, tavallisin syy sammumiseen on leuhkuus. Se tavallinen tarina – minulla yksi monista – menee näin: puoli henkilökuntaa ja kansliapäällikkö itkevät ilosta, että nyt saatiin ylimääräiseksi esittelijäksi rakennusjuttuihin erikoistunut kaveri, jolla on huikeat paperit yliopistolta. Kuusi kuukautta myöhemmin minun käskettiin kantaa ikkunalaudoilta kellastuneet asiakirjavihkot ja ruveta esittelemään näitä vaikeita grynderijuttuja, muiden tehtävien ohella. Nuori nero oli kadonnut ensimmäisten esittelyjen jälkeen havaittuaan, etteivät korkeimman oikeuden jäsenet ryhtyneet sellaisiin palvontamenoihin, joihin hän oli tottunut. Vaikka olen ollut lähellä tuotakin alaa, en ole kuullut kollegasta 40 vuoteen. Eikä hän ollut juoppo eikä hullu.



29 kommenttia:

  1. Ylioppilas, maisteri tai jopa tohtori;

    Muutama paiva sitten Kemppisen blogissakin oltiin sita mielta, etta eihan nuo jutut sinallaan vaadi muuta kuin istumalihasta.
    Eikos 'kyky' ole jotain muuta? Voihan ylioppilaskin olla kyky, mutta se ei valttamatta nay ysin keskiarvon todituksena.

    VastaaPoista
  2. Aarnion ja Heinosen tarkoittama "heitä lahjakkaampi" lisensiaatti (MF) ajeli juttuja läntisessä Suomessa kunnes v. 2009 kuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MF vaikutti Tampereen yliopistossakin 1960- ja 1970-luvuilla. - JR

      Poista
  3. Jokainen, joka on hiemankin viivähtänyt akateemisessa maailmassa, lie kauhistunut sitä sammuneiden kykyjen hautausmaata, joka kaartelevan katseen eteen siellä avautuu. Lonkalta heittäen voi tässä varjojen maailmassa karvahattufreudilaisittain havaita huomattavan paljon henkilöitä, jotka selvästi ovat lahjakkaita - ja tämän tiedon on heihin jo varhaisessa vaiheessa ympäristö liittänyt osaksi itsemäärittelyä ja he ovat leijuneet myötäisessä tuulessa kuin höyhen - ja joka ominaisuus on kantanut heidät aina professuuriin tai dosentuuriin asti. Mutta sitten: jokin vain lyö vastaan, se vielä himoitumpi virka siellä vielä maineikaammassa yliopistossa, se odotettu kansainvälinen ura huipulla tms. jääkin syystä tai toisesta saavuttamatta. Tuloksena tästä valitettavan usein on omasta mielestään kykyihinsä nähden mitättömän viran turhautunut haltija, ympäristölleen katkera ja ärtyisä riidankylväjä, tällainen lienee useimmissa korkeakouluissa tuttu tyyppi, eri variantteineen. Emeritusvaiheen saavuttaminen on tällaisille henkilöille eräänlainen coming of age, vasta se, miten se klaarataan, on jonkinlaatuinen kyvykkyys- tai kypsyysnäyte.

    Ei ole siis välttämättä niin siunauksellista olla varhainen tunnistettu ja tunnustettu ”kyky”, soveltuvin uraodotuksin. Itämaisittain: liike pitää pysäyttää siihen mihin se pysähtyy. Tai miten sanoi Valéry: On oltava kevyt kuten lintu, ei niin kuin höyhen.

    VastaaPoista
  4. Sanoisinko että aavistuksen kylmä tapa kommentoida sammunutta tähdenlentoa. Leuhkuuden ja alkoholin käytön takana kun voi olla inhimillisiä trgedioita. Inhimillistä heikkoutta.
    Eikö ihmiselolla ole kuitenkin itseisarvo, vailla yhteiskunnallisen potentiaalin optimaalisen hyödyntämisen odotusta?
    Eikö ihmisellä, lahjakkaallakin, ole arvo myös ilman menestyksen kaarta ja nerouden hyödyntämistä osana tieteellisteknistaloudellisyhteiskunnallista hyväksikäyttöä?

    VastaaPoista
  5. Faktaa on, että tieteen nobelistien äo vastaa keskitason opiskelijan äo:ta.

    Faktaa on myös, että kaikilla nopeilla opiskelijoilla on erinomainen muisti. Muisti on riittävä ehto monen alan näennäissaavutuksiin ja virkoihin. Oikeat saavutukset vaativat lisäksi paljon muuta.

    VastaaPoista
  6. Turhautunut huippulahjakkuus on vaaraksi sekä itselleen että yhteisölleen, mutta viisas älykkö on onneksi kaikille.

    VastaaPoista
  7. Ad Omnia: - käsitykseni on sama kuin Lauri Gröhnin eli ettei akateeminen tutkinto kerro suuriakaan lahjakkuudesta eikä kyvykkyydestä.

    Kyky on jotain muuta. Tässä jutussa on puhe eeri asioista, sammuneista tähdenlennoista eli sijoittumisesta yhteiskunnan tikapuille ja niiltä putoamiselle.

    VastaaPoista
  8. Ad Anonyymi 11:21 - luet väärinsävyni. Olen johdonmukaisesti korostanut keskinkertaisuuden suurta arvoa.

    Vaikka kaikki eivät sitä aina usko, yritän pitää kirjoituksiani asiassa. Vaikenin tietoisesti kyvykkäistä henkilöistä, jotka inhimilllinen tragedia tuhoaa.

    Siitä asiasta en osaa enkä halua kirjoittaa erikseen; se ei mene kahteen liuskaan, vaan vaatisi 200.

    Vain opinnoista puhuen - kautta aikojen, varmaan jokaisen yliopistolla opiskelleen näköpiirissä on ollut henkilöitä, joilla olisi ollut kaikki edellytykset, mutta kuten joskus oli tapana sanoa "pää ei kestänyt".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarkennuksesta! Niin olen ollut havaitsevinanikin.
      Ilmeisesti vain kalikka kalahti tässä kohdassa kipeän keskinkertaiseen persoonaani ;)

      Poista
  9. "Pää ei kestänyt" on joskus totista totta huippulahjakkaan kohdalla. Minulla oli lukiossa luokkatoveri, kympin poika joka aineessa, lisäksi komea, tyttöjen ja toveripiirin suosima. Kirjoitettuaan ne kuusi laudaturia hän meni ja ampui itsensä. Viestiä ei löytynyt, kukaan ei tiedä syytä.
    Itse pääsin ylioppilaaksi a:n papereilla, kaikkia rimoja hipoen. Myöhemmin kukaan ei papereitani kaivannut eikä arvosanoja kysellyt. Hyviä töitä sen sijaan on tarjottu kultalautasella. Tein hyvin työni ja nyt nautin mahtavaa eläkettä.
    Olen Kemppisen kanssa samaa mieltä keskinkertaisuuden suuresta arvosta.

    VastaaPoista
  10. Oman "akateemisen" koulutukseni yhteydessä huomasin mielenkiintoisen ilmiön. Lahjakkaimmat ja kyvykkäimmät opiskelijat - monilahjakkuudet - eivät jatkaneet hyvin alkanutta akateemista uraansa, vaan valmistuttuaan lisensiaateiksi häipyivät kehittämään omaa elämäänsä kuka mitenkin. Tohtoreita ja professoreita tuli keskinkertaisuuksista, jotka jaksoivat puurtaa ja sietivät riittävällä nöyryydellä akateemisen maailman peen-nuolemista ja olivat ovelasti opportunisteja (terävät kyynärpäät eduksi) saavuttaakseen haluamansa.

    VastaaPoista
  11. Presidenteistä myös Ukko-Pekka Svinhufvud oli lakimies ja Luumäen tuomiokunnan tuomari. Kumpaan kastiin, eteviin vai keskinkertaisiin, Kemppinen hänet lukisi?

    VastaaPoista
  12. Kiitos postauksesta.

    Omalla kohdalla on yllätyksiä näkynyt yllättävissä menestyjissä. Yksi ulkoisesto hidas kaveri oli useimpien mielestä sitä sisäisestikin, kunnes kaikkien yllätykseksi teki parin arkisen ura-ajautumisen jälkeen pikanousun erikoisalansa huipulle millä tahansa mittarila mitaten ja on siellä pysynyt. Hyvä niin, näinhän meritokratiassa pitää. Hankalampaa on ollut mieltää niiden tähteys, joilla oli jalat tukevasti ilmassa jo aivan pienestä, oma tärkeys ka erityisyys itsestäänselvyytenä otsassa. Osa jäi tyhjän puhujiksi, mutta jopa puolet myös on toteuttanut valitsemaansa kohtaloa loistokkuuteen. Olen tähän saakka keksinyt kaksi selitystä: joukkosuggestio (jota tukee se, että jos joku mieluusti ottaa mahdottomia tehtäviä niitä täysin mokaamatta, hänestä mahdottomasti pidetään ja hyväksytään inflatoitukin omakuva yhteiseksi) ja parin läheisen (tyypillisesti oma äiti ja opinto- tai kisällivaiheen mentori) antelias luottamus ja kiitos.

    VastaaPoista
  13. Voi pevkeve sentään. Voihan sitä pävjätä politiikassa vaikkei juvistina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, edes tyydyttävän, saati sitten hyvän, huumorin tuottaminen vaatisi taakseen ainakin jonkinlaista innovatiivista oivallusta onnistuakseen.

      Poista
  14. "tavallisin syy sammumiseen on leuhkuus." Tähän ja JK:n mainitsemaan esimerkkiin liityy eilen komenteissa mainitun Gladwelin lanseeraama 10.000 tunnin sääntö: huippukyvyksi kehittymätön vaatii tuon pituisen harjoittelemisen. Liian varhain tunnistettu "leuhka" henkilö ei jaksa tuota puurtamisvaihetta, joka edellyttää läpimurto. Siispä menestys edelyttää Aspegren-tyyppistä personallisuutta: kykyä paineutua "tylsiin" yksityiskohtiin ja kovapäisyyttä kulkea omaa tietää.

    (Tästä ei tietenkään seuraa, että joka puurtajasta tulee menestyjä, se seuraa jo menestyksen käsitteestä. Yhtä menestyjää kohti on monta muuta. Toinen juttu on, voivatko he elää hyvän elämän.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. K. Anders Ericsson & al., The Making of an Expert: http://hbr.org/2007/07/the-making-of-an-expert/ar/1 ; http://en.wikipedia.org/wiki/K._Anders_Ericsson

      Poista
  15. Englantilainen laatulehti, British Journal of Psychiatry, julkaisi 1994 tutkimuksen "291 World-Famous men" (B.J.P. 165: 22-24).

    Siinä tutkijat tutustuttuaan huolellisesti maailmankuulujen filosofien, valtiomiesten ja taiteilijoiden elämänkertatietoihin (tutkittavat olivat kaikki luonnollisesti jo r.i.p., mutta siis miehiä) esittivät käsityksensä heidän henkisestä tilastaan.

    Aika harvat pääsivät "kuivin jaloin" eli ilman psykiatrista vakavaa diagnoosia tai vaikeaa päihde-ongelma-leimaa.

    On aivan ilmeistä, ettei psykiatrinen sairaus tai vakava päihdeongelma ole este kiipeämiselle kansa- tai ihmiskunnan kaapin päälle.

    Enemminkin tulee mieleen, että se on pääsylippu.

    VastaaPoista
  16. Kirjassaan Interesting times Eric Hobsbawm tuo oman akateemisen uransa kuvaamisen myötä julki arvonantonsa akateemisen uran maltilliseen kehittymiseen, sen että yliopistoihmiselle ei välttämättä ole eduksi edetä liian nopeasti alansa huipulle.

    Yleensähän tuolle huipulle noustaan omien tutkimusnäyttöjen myötä, lian harvoin alalle kuin alalle merkittävimmän: menestyksekkään opetustyön ja akateemisen jälkikasvun kehittämisen myötä. Sitten kun tutkija / opettaja kuluttavan akateemisen kilpailun ja valitusprosessien jälkeen saavuttaa professorin arvon ja laitoksen johtajan aseman, hän joutuu hallinnollisiin johtotehtäviin, joihin hänellä ei välttämättä ole minkäänlaisia kunnollisia edellytyksiä tai taipumuksia. Hallinnon hyöky kaiken muun yli kykenee sammuttamaan monia merkittäviä akateemisia kykyjä.

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  17. Suurin ongelmahan näissä kykyhoureissa on, että lahjattomat ne kilpailla tykkää. Monet asiat yhteiskunnassa, kuten nyt vaikka laki ja säännöt, on toteutettu nimenomaan keskinkertaisten, epänerokkaiden ihmisten ehdoilla. Tietyllä tavalla pitää omata jokin vähimmäismäärä tietyn "yleisesti hyväksytyn" ihmisryhmän ominaislahjattomuutta, jotta yhteiskuntaan tai edes sen osaan voi ylimalkaan sopeutua. Sitten on juuri tämä aihealueiden aitaaminen. Sekin on lahjattomuuden lauteille lyyskähtämistä, kun erikoistuu. Tämän verran kommentoisin tässä vaiheessa.

    Niin ja se vielä, että ehdottomasti psyykenvammat ovat todella tärkeitä. Esim. siniveriset ja oikeat porvarit (joita siis Suomessa ei ole) kasvattivat lapsiaan varmasti osin siksi niin sadistisesti, koska reaktioiden luonnottomuus melko pitkälti = ns. äly, tai jos ei äly, niin ainakin jokin syvyys, joka voi pulpahtaa pintaan älynä riittävän epäonnekkaissa olosuhteissa. Tässä mielessä "rahaeliitille" suunnatut huippu-x:t ja huippu-y:t menevät varmasti pieleen: rahalla ei ole orgaanista kytköstä kykyyn, ja viimeistään muutamannessa polvessa käy Buddenbrookit. Siitä seuraa juuri sellainen "eliittinä" noteerattavan kyvyttömän roskajoukon tyrannia, joka ympärillämme on havaittavissa.

    Ja myös on muistettava, että asiat ovat oikeasti pääosin helppoja ja yksinkertaisia. Niiden mutkistamisella on tosin pitkät perinteet, ja mutkistamisella myös saa hyvät asemat (millä muulla nyt edes tienataan, jos tarkkoja ollaan?). Esimerkiksi talouskriisi ratkaistaan ottamalla rahat pois niiltä, joilla sitä on liikaa, eli sijoitettavaksi asti, ja laittamalla se sinne, jossa sillä on välitöntä käyttöä. Muu, esimerkiksi "säästäminen" tai tuotannon kierrosten lisääminen ehdoitta on sama kuin sakanneen lentokoneen ohjaussauvan veto taaksepäin; "luonnollinen" ja ymmärrettävä reaktio, jonka perustelemisesta varmaan voi saada nobeleitakin - silti ne pudottavat koneen ja polttavat sen maassa päreiksi.

    VastaaPoista
  18. Erityisesti pidin pyöreästä ikkunasta.

    VastaaPoista
  19. Tästä hyvästä elämästä tuli mieleeni professori Seppo Knuuttilan lohkaisu:

    Länsisuomalainen ihminen voi elää hyvän elämän nauramatta kertaakaan elämänsä aikana.

    VastaaPoista
  20. Kauan sitten oppi- ja jatkokouluaikaan tunsin kaksi lahjakasta miestä, veljekset, köyhä mökin poikia.

    Vanhempi veljeksistä tuli oppikouluun, meni lukioon, oli aina priimus ja kympin oppilas, kirjoitti kuusi laudaturia, meni lukemaan lakia, valmistui, kierteli nimismiehenä pitäjiä, meni naimisiin, sai lapsia, ei noussut kuuluisuuteen, mutta on tietääkseni nyt hyvällä eläkkeellä oleva tuomari.

    Nuorempi veljeksistä oli kaikkien heidät tunteneiden mukaan vieläkin terävämpi kuin vanhempi veli. Poikkeuksellisen älykäs. Hän kävi kansakoulun ja jatkokoulun, teki sen jälkeen metsätöitä, istuskeli joskus kapakassa hiljaisena, oikeana korpien filosofina, nauttien kaikkien kunnioitusta ja jaloviinaa. Hän teki itsemurhan nelikymppisenä, poikamiehenä, yksinäisenä.

    Tarinan opetus?

    VastaaPoista
  21. Annetaan Anton Tsehovin kommentoida:
    "Rikas on useimmiten röyhkeä, hänen suuret luulonsa itsestään hirveät, mutta rikkauttaan hän kantaa kuin vammaa. Jos rouvat ja kenraalit eivät harjoittaisi hyväntekeväisyyttä hänen laskuunsa, jos ei olisi köyhiä opiskelijoita eikä kerjäläisiä, hän olisi yksinäinen ja allapäin. Jos köyhät tekisivät lakon ja sopisivat etteivät kerjää häneltä, hän tulisi itse heidän luokseen."

    VastaaPoista
  22. Yliopistomaailmassa on lisäksi nämä mediapersoonat, jotka nousevat maineeseen erilaisin ansioin - joku inttämällä ihtesä tohtoriksi parikymppisenä, toinen mesoamalla julkisuudessa, kolmas olemalla muuten erikoinen. Himanka, Saarinen, Hawking.

    (Teki mieli kirjoittaa kaikkiin esimerkiksi "Kemppinen", mutta en kehdannut.)

    Suurella yleisöllä ei ole mitään mahdollisuutta arvioida mediatieteilijöiden tieteellistä pätevyyttään ja alan sisäpiiri jakaa vaihtelevia tuomioita. Ovatko tällaiset henkilöt sammuneita vai kukoistavia kykyjä?

    VastaaPoista
  23. Ad Tapsa: - hyvä etet pannut - minä väittelin lähes 50-vuotiaana 1991. Mediapellen toiminnan olin aloittanut 1965.

    VastaaPoista
  24. Jaa-a. Itse olen ollut huomaavinani, että varsinkin julkisen sektorin + järjestötehtävissä eteneminen on enemmän tai vähemmän tuurin ja tuttavan kauppaa. Tai kyllähän se ehkä edellyttää sitä, ettei tee itsestään kovin suurta numeroa vaan pysyttelee mieluummin taka-alalla, varoen liikaa värikkyyttä.

    Ja jos ihan totta puhutaan, niin Kemppisen ikäluokan ei tarvinnut etenemisekseen juuri rehkiä. Jos oli korkeakoulututkinto ja osasi olla pyyhkimättä nenäänsä paidanhihoihin, tulevaisuus oli taattu. Nykyään on akateemisesti koulutettujen työelämä vähän erilaista.

    VastaaPoista
  25. > Tämä tarina on tavallinen. Tieteessä on vaikka mitkä määrät samanlaisia. Autismin tai Aspergerin syndrooman oireistoa on soviteltu Newtoniin ja Einsteiniin (epäuskottavaa), Teslaan, Turingiin ja Diraciin sekä etenkin Wittgensteiniin. Pianisti Glenn Gouldia ajatellen diagnoosi tuntuu mielenkiintoiselta, miksei myös Bela Bartokia ja Eric Satieta. Tuon monimuotoisen syndrooman oireita ovat muun muassa sosiaalinen kömpelyys ja monesti siitä seuraava eristyminen sekä toisaalta epätavallinen kyky keskittyä pieniinkin asioihin. Sekä suuria saavutuksia että näpertelyä tukee aito välinpitämättömyys muiden mielipiteistä tai asian toisin sanoen kyvyttömyys käsittää sosiaalisia odotuksia.

    Tieteen maalaaminen tällaiseksi on sekä karikatyyri että totuus sillä tavalla, että mainitsemasi asiat eivät ole heikkouksia vaan vahvuuksia. Katsotaanpa:

    > sosiaalinen kömpelyys

    Krooh-pyyh... Ja mitäköhän tämä on? Ja jos joku tiedemies onkin sosiaalisesti kömpelö? Asetan tieteen etusijalle.

    > epätavallinen kyky keskittyä pieniinkin asioihin

    Äh? Kyllä se nyt vaan on niin, että suuriin asioihin keskittyvät ihmiset joutaisivat muumilaaksoon. Tiedemiehet tietävät, että parhaimmillaan _itse_ voi sanoa jotain ratkaisevaa pienistä asioista, suurista vaan, jos sattuu onnenpotku. Tietenkin suurista asioista voi kertoa, kun asia on tarkoin punnittu.

    > Sekä suuria saavutuksia että näpertelyä tukee aito välinpitämättömyys muiden mielipiteistä

    Täh?

    "Unless you have real evidence to back up your opinions, they _don't_ count."

    Joillekin tekisi hyvää lukea Steven Dutchia:

    http://www.uwgb.edu/dutchs/pseudosc/SelfApptdExp.htm


    > Vain opinnoista puhuen - kautta aikojen, varmaan jokaisen yliopistolla opiskelleen näköpiirissä on ollut henkilöitä, joilla olisi ollut kaikki edellytykset, mutta kuten joskus oli tapana sanoa "pää ei kestänyt".

    Huoh! Ylivoimaisesti tärkein syy sille, SIIS YLIVOIMAISESTI TÄRKEIN SYY, ettei akateemisesta urasta tule mitään, on, ettei sitä rahaa uran edistämiseen ole. Akateemisella yhteisöllä ei ole rahaa palkata/rahoittaa kuin mitättömän pientä osuutta ihmisistä. Muut, lahjakkuudetkin, joutuvat sen akateemisen elämän hylkäämään, ellei sitä rahaa jostain kivenkolosta löydy.

    VastaaPoista